Koliahteen joukkomurha
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: Artikkelissa viitataan pääasiassa vain yhteen lähteeseen. Tekstissä käytetään toistuvasti epämääräisiä ilmauksia kuten "tiettävästi", "mahdollisesti", "todennäköisempänä pidetään", jne. |
Koliahteen joukkomurha on Suomen sisällissodan aikainen veriteko, joka tapahtui Noormarkun Koliahteella 10. maaliskuuta 1918. Punaiset ampuivat tuolloin Porin ja Noormarkun välisellä maantiellä yhteensä kuusitoista A. Ahlström Osakeyhtiön pääkonttorin johtohenkilöä ja muuta virkailijaa, joita oltiin kuljettamassa kohti Poria.
Tapahtumien kulusta ei ole tarkkaa tietoa, vaan eri osapuolten kertomukset vaihtelevat suuresti. Sodan jälkeisen vapaussotakirjallisuuden, kuten Kaarlo Castrénin teoksen Punaisten hirmutyöt vapaussodan aikana (1924), mukaan uhrit teloitettiin kylmäverisesti, mutta nykyään todennäköisempänä pidetään punaisten omaa kertomusta pakoa yrittäneiden vankien ampumisesta. Tapauksen vastuullisista ei myöskään ole varmaa tietoa. Surmaamiskäskyn antajiksi on yleensäselvennä nimetty Suodenniemen punakaartin päällikkö Väinö Koivisto tai Satakunnan rintamalla taistelleiden Helsingin punakaartilaisten päällikkö Aksel Aarre. Kumpikaan heistä ei kuitenkaan ollut mukana saattamassa vankeja kaupunkiin. Myös Satakunnan rintaman rannikkolohkon päälliköksi juuri saapunutta Kustaa Salmista on syytetty.[1]
Tapahtumien kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Punaiset olivat tiettävästi jo 25. helmikuuta vanginneet yhteensä 27 Ahlströmin pääkonttorin ja Noormarkun ruukin virkailijaa. Myöhemmin pidätettiin myös heitä tapaamaan saapunut yhtiön toinen johtaja Erik Rafael Ahlström, joka vakituisesti asui Kaarinassa sijaitsevassa Ispoisten kartanossa. Osa vangeista vapautettiin, muun muassa heikon kuntonsa vuoksi, ja jäljelle jääneitä lähdettiin sunnuntaina 10. maaliskuuta kuljettamaan kohti Poria, jonne oli matkaa noin 13 kilometriä. Aksel Aarren kertomuksen mukaan määräys kuljetuksesta tuli Porin punakaartin päälliköltä Armas Honkasalolta. Tarkoitus oli kuulustella vankeja, jonka jälkeen heidät mahdollisesti olisi lähetetty Helsinkiin. Saattajiksi valittiin kuusi Helsingin punakaartin jäsentä, jotka päivää aikaisemmin olivat osallistuneet epäonnistuneeseen Pomarkun takaisinvaltaukseen. Heidän johtajanaan toimi Pomarkun punakaartiin kuulunut Juho Leppänen.[1]
Aksel Aarre oli ilmeisesti antanut määräyksen ampua vangit, mikäli he yrittäisivät paeta matkan aikana. Tapausta vuoden 2014 kirjassaan Kuusi kuolemaantuomittua tutkinut Olli Korjus pitää uskottavana myöhemmin oikeuden eteen joutuneiden saattajien kertomusta, jonka mukaan vangit ammuttiin heidän yrittäessään paeta. Pidätettyjä kuljetettiin pienemmissä ryhmissä, joista ensimmäistä johti Juho Leppänen. Tämän ryhmän mukana ilmeisesti marssi myös toimitusjohtaja Ahlström sekä hänen lähimmät miehensä. Noin viiden kilometrin matkan jälkeen Koliahteen mäkisessä maastossa ryhmät eivät olleet näköyhteydessä toisiinsa. Silloin etujoukosta oli kuulunut useita laukauksia, jotka puolestaan aiheuttivat pakokauhun takana tulevien vankien keskuudessa ja he säntäsivät metsään. Saattajat alkoivat tulittaa pakenevia vankeja ja lopulta kaikki kuusitoista olivat saaneet surmansa. Ensimmäisessä ryhmässä oli ilmeisesti aluksi ammuttu yksi vanki tielle, minkä jälkeen muut olivat sännänneet karkuun ja heidät oli ammuttu ojaan. Tiedossa ei ole, oliko ensimmäisenä surmansa saanut Erik Rafael Ahlström, mutta mahdollisena syynä hänen ampumiselleen on pidetty muutamaa viikkoa aikaisemmin Varkaudessa tapahtunutta punaisten teloitusta. Huruslahden arpajaisiksi kutsutun joukkoteloituksen yhteydessä valkoiset ampuivat noin 90 punakaartilaista, joiden joukossa oli lukuisia Ahlströmin Varkauden tehtaan työläisiä.[1]
Porissa ilmestynyt Sosialidemokraatti kertoi Koliahteen tapahtumista 13. maaliskuuta. Sen mukaan yksi vangeista oli käynyt käsiksi vartijaan ja yrittänyt riistää tältä asetta, minkä jälkeen toinen punakaartilainen oli ampunut hänet. Seuraavaksi alkoi yleinen pako, jonka yhteydessä myös muut vangit saivat surmansa. Tapauksesta on kirjoittanut myös Noormarkussa toimineen Eva Ahlströmin sairaalan ylilääkäri Aleksis Tähkä, joka oli mukana seulomassa terveydentilansa vuoksi vapautettavia vankeja. Hänen 1960-luvun alussa ilmestyneitä muistelmiaan ei kuitenkaan pidetä järin luotettavina, muun muassa hatarien ja asioita sekoittavien muistikuvien vuoksi.[1]
Oikeudenkäynti ja tuomiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vankeja saattamassa olleista seitsemästä punakaartilaisesta oikeuden eteen joutui lopulta vain kolme, sekä heidän lisäkseen ampumismääräyksen antanut Aksel Aarre. Saattajien johtajana toiminut Juho Leppänen ei ollut syytettyjen joukossa, koska hän onnistui sodan jälkeen pakenemaan Hennalan vankileiriltä. Joulukuun alussa 1918 Aarre sekä Helsingin punakaartiin kuuluneet Juho Lehtinen, Kalle Varjakka ja Gunnar Granström saivat kuolemantuomiot. Aarretta lukuun ottamatta kaikki tunnustivat olleensa mukana ja surmanneensa vankeja. He kuitenkin kielsivät syyllistyneensä murhiin, koska ampuivat saamansa käskyn mukaisesti pakoa yrittäneitä. Miesten kuolemantuomiot muutettiin 7. joulukuuta voimaan tulleen lain mukaan elinkautisiksi ja myöhemmin he pääsivät osallisiksi punaisten joukkoarmahduksista.[1] Vielä vuonna 1928 käytiin oikeutta Ikaalisissa syntyneen Taavetti Hämäläisen osuudesta murhiin. Hänet tuomittiin kymmenen vuoden kuritushuonerangaistukseen avunannosta murhiin ja Filip Janssonin murhasta.[2]
Kustaa Salmisen oikeudenkäynti järjestettiin jo heinäkuussa 1918. Hän kertoi tehneensä tapauksesta välittömästi ilmoituksen prokuraattori Matti Turkialle ja saaneensa tältä määräyksen tutkia tapauksen sekä vangita surmiin osallistuneet. Joukkojen vastustuksesta johtuen hän ei kuitenkaan voinut tehdä pidätyksiä, vaan tyytyi kuulemaan vankien siirtoon osallistuneita punakaartilaisia. Aksel Aarren mukaan Porissa toiminut tuomari B. Procopé olisi halunnut aloittaa tutkimukset Koliahteen tapahtumista, mutta kaupungin siirtyminen valkoisten haltuun keskeytti aikomukset.[1] Tutkija Heikki Ylikankaan kirjan Tie Tampereelle mukaan punaisiin kuulunut toimittaja Hannes Uksila vaati Koliahteen tapahtumista täydellistä selvitystä, mutta Satakunnan rintaman komentajaksi noussut Salminen kielsi kaiken tutkinnan.[3]lähde tarkemmin?
Uhrit ja muistomerkki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koliahteen uhrien muistomerkki sijaitsee aivan Porin ja Noormarkun välisen yhdystie 2555:n varrella. Kiviseen paateen on kiinnitetty metallinen laatta, joka sisältää kaikkien uhrien nimet.[4] Heidän joukossaan olivat muun muassa yhtiön perustajan Antti Ahlströmin poika Erik Rafael Ahlström, Noormarkun tehtaan isännöitsijä ja paikallisen suojeluskunnan johtaja Lauri Paasikoski sekä Porin pormestarina 1800-luvun jälkipuoliskolla toimineen Edvard Molanderin poika Torsten Edward Molander.[5]
Surmansa saaneet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Erik Rafael Ahlström (s. 1877), toimitusjohtaja
- Jussi Ahonen (s. 1888), kansakoulunopettaja
- Fredrik Blom (s. 1880), konttoristi
- Juho Friberg (s. 1875), kauppias
- Axel Grandell (s. 1895), konttoristi
- Karl Grönholm (s. 1883), puutarhuri
- Yrjö Hernberg (s. 1879), konttoristi
- Gösta Filip Jansson (s. 1886), konttoristi
- Artur Kauranen (s. 1893), metsänvartija
- Walter Lucander (s. 1890), konttoristi
- Nikolai Lindfors (s. 1873), konttoristi
- Torsten Edward Molander (s. 1863), konttoristi
- Lauri Paasikoski (s. 1887), agronomi
- Karl Råberg (s. 1869), konttoristi
- Frans Sipilä (s. 1877), konttoristi
- Karl Wessman (s. 1883), puutarhuri
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f Korjus, Olli: Kuusi kuolemaantuomittua, Atena Kustannus 2014. ISBN 978-952-30002-4-7. Google Books.
- ↑ 29.6.1928 Ikaalinen no 26, s. 2 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 27.4.2020.
- ↑ Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle, WSOY 1993. ISBN 978-951-01889-7-2.
- ↑ Muistomerkeillä on merkitystä Porilaine. 12.7.2013. Viitattu 16.3.2015.
- ↑ Castren, Kaarlo: Punaisten hirmutyöt vapaussodan aikana, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1926.