Aksel Aarre

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aksel Nikanor Aarre
Aksel Aarre venäläisen upseerin univormussa.
Aksel Aarre venäläisen upseerin univormussa.
Henkilötiedot
Syntynyt 5. marraskuuta 1880
Tuusula
Ammatti sotilas, muurari
Titteli komppanianpäällikkö
Muut tiedot
Järjestö Helsingin punakaarti

Aksel Nikanor Aarre (ent. Davidsson, s. 5. marraskuuta 1880 Tuusula[1]) oli suomalainen muurari ja entinen Suomen kaartin sotilas, joka vuoden 1918 sisällissodan aikana toimi Helsingin punakaartin A-komppanian päällikkönä. Aarre on tunnettu osallisuudestaan Noormarkussa tapahtuneeseen ns. Koliahteen joukkomurhaan, jonka päätekijänä häntä on virheellisesti pidetty. Todellisuudessa Aarre ei kuitenkaan ollut tapahtumapaikalla.

Sisällissodan tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan sytyttyä Aarresta tuli 8. helmikuuta Porvoossa perustetun Helsingin punakaartin A-komppanian päällikkö. Vapaaehtoisista kootun osaston tarkoituksena oli puhdistaa Porvoon saaristoa sinne ns. Pellingin retken jälkeen jääneistä valkoisista. Aarre oli joukkoineen Porvoossa helmikuun loppuun saakka, kunnes heidät siirrettiin lyhyen kotiloman jälkeen Tampereen kautta Satakunnan rintamalle. A-komppania saapui 8. maaliskuuta Porin pohjoispuolelle Noormarkun ruukkiin, jossa sen esikunta majoittui Eva Ahlströmin huvilaan.[2]

Seuraavana päivänä Aarre miehineen osallistui Pomarkun taisteluun, jossa punaiset yrittivät vallata pari viikkoa aikaisemmin menettämäänsä Pomarkun kirkonkylää. Vuorokautta myöhemmin hän kävi Porin punakaartin päällikön Armas Honkasalon puheilla, joka antoi Aarrelle määräyksen tuoda 16 Noormarkussa vangittua Ahlströmin tehtaan virkailijaa kuulusteltavaksi Poriin. Aarre puolestaan määräsi tehtävään kuusi A-komppanian miestä. Matkan puolivälissä vangit yrittivät kuitenkin paeta ja heidät kaikki ammuttiin. Tapauksesta on myöhemmin yleisesti syytetty Aarretta, joka sai murhamiehen maineen, vaikka ei ollut vankisaattueen mukana. Sen sijaan hän oli antanut määräyksen ampua vangit, mikäli nämä yrittäisivät paeta. Porilaisen varatuomari Berndt Procopén oli määrä aloittaa tapauksen tutkimus, mutta se jäi kesken muuttuneen sotatilanteen vuoksi.[2]

Sodan loppuvaiheessa Aarre jäi valkoisten vangiksi, mutta vältti teloituksen. Hän oli vangittuna Tammisaaren vankileirillä, josta Aarre onnistui kesän aikana karkaamaan. Poliisi kuitenkin sai hänet kiinni myöhemmin syyskuussa Helsingissä ja lopulta Aarre asetettiin oikeuden eteen. Uuden Suomettaren 12. syyskuuta julkaiseman uutisen mukaan hänet olisi pidätyksen yhteydessä ammuttu kadulla, mutta tieto on virheellinen. Joulukuun alussa Aarre ja kolme muuta A-komppanian miestä saivat kuolemantuomiot, jotka kuitenkin muutettiin 7. joulukuuta 1918 voimaan tulleen lain mukaan elinkautisiksi. Oikeudessa Aarre kertoi pitävänsä itseään ”isänmaallisena miehenä”, jonka haaveena oli aina ollut Suomen itsenäisyys. Lisäksi hän kertoi ajautuneensa rikoksiin menetettyään virkansan armeijassa ja liittyneensä myöhemmin punakaartiin työttömyyden johdosta.[2]

Myöhemmät vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aarre vapautui vankilasta armahduslakien myötä 1920-luvulla,[3] jonka jälkeen hän mahdollisesti muutti Neuvosto-Karjalaan. Vuonna 1933 suojeluskuntajärjestön julkaisema Hakkapeliitta väitti Aarren olleen Petroskoissa joskus 1920–1930-lukujen aikana.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Valtiorikosylioikeus: Aarre, Aksel Nikanor Davidsson - Valtiorikosylioikeuden akti (25530) 1918-1918 2.9.1919. Kansallisarkisto. Viitattu 5.1.2017.
  2. a b c Korjus, Olli: Kuusi kuolemaantuomittua, s. 41, 45–50, 295. Helsinki: Atena-kustannus, 2014. ISBN 978-952-30002-4-7.
  3. Vuoden 1918 kronologia Työväen Arkisto. Viitattu 25.6.2016.
  4. Matka "punaisen hämärän" maahan 1933. Hakkapeliitta. Viitattu 25.6.2016.