Gunnar von Hertzen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Gunnar Emil von Hertzen
G hertzen.jpg
Syntynyt 11. maaliskuuta 1893
Halikko
Kuollut 1973
Ammatti ennen
värväytymistä
lääketieteen kandidaatti
Liittymispäivämäärä 3. maaliskuuta 1915
Komppania 1. konekiväärikomppania, 3. komppania
Taistelut
jääkäriaikana
asemasota Misse-joella, asemasota Riianlahden rannikkoasemissa, Aa-joen talvitaistelut
Korkein arvo
jääkäriaikana
gruppenführer
Palasi Suomeen 25. helmikuuta 1918
Arvo Suomeen
tultaessa
yliluutnantti
Korkein sotilasarvo lääkintäeverstiluutnantti

Gunnar Emil von Hertzen (11. maaliskuuta 1893 Halikko16. heinäkuuta 1973) oli suomalainen jääkäriupseeri ja Aunuksen retken (1919) suunnittelijoita. Ammatiltaan hän oli lääkäri ja palveli lääkärinä talvi- ja jatkosodan aikana yleten jääkärilääkintäeverstiluutnantiksi.[1][2]

Perhetausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hertzenin vanhemmat olivat tuomiorovasti Emil von Hertzen ja Eugenie Krook. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1931 Verna Margareta von Hertzenin kanssa ja hänen kuoltua vuonna 1937 toisen kerran vuonna 1943 Ingrid von Herzenin kanssa. Herzenille syntyi kolme lasta hänen ensimmäisestä avioliitostaan.[1][2]

Opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hertzen kirjoitti ylioppilaaksi Porvoon ruotsalaisesta lyseosta vuonna 1911 ja liittyi Uusmaalaiseen osakuntaan. Hän suoritti lääketieteen alkututkinnon Helsingin yliopistossa vuonna 1912 ja jatkoi opintojaan lääketieteellisessä tiedekunnassa ja suoritti lääketieteen kandidaatin-tutkinnon vuonna 1915 sekä Lääketieteen lisensiaatti-tutkinnon vuonna 1927. Laillistetuksi lääkäriksi hänet julistettiin 5. lokakuuta 1927. Lääkäriopintojaan hän täydensi tekemällä opintomatkan Itävaltaan ja Unkariin vuonna 1928.[1][2]

Jääkäriaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hän liittyi yhtenä ensimmäisten vapaaehtoisten joukkoon, joiden päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 3. maaliskuuta 1915. Hänet sijoitettiin joukon 2. komppaniaan, josta hänet siirrettiin myöhemmin perustettuun Kuninkaallisen, Preussin Jääkäripataljoona 27:n 1. konekiväärikomppaniaan 31. elokuuta 1915. Ensimmäisestä konekivväärikomppaniasta hänet siirrettiin edelleen pataljoonan 3. komppaniaan 6. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja talvitaisteluihin Aa-joella. Hänen henkilökohtaisesta pyynnöstään hänet komennettiin Suomeen ensi kerran marraskuusta 1915 ja oli komennuksella tammikuuhun 1916 saakka. Ensimmäisellä Suomi-komennuksellaan hän tiedusteli eri yhteiskunnallisten tahojen suhtautumista jääkäriliikkeeseen. Toisen kerran hän oli komennettuna Suomeen syksyllä 1917, jolla komennuksellaan hän oli pataljoonan virallisena edustajana ottamasssa yhteyksiä Suomessa toimiviin aktivistipiireihin. Kolmannen kerran hän oli komennettuna Suomeen vuosien 1917 ja 1918 vaihteessa, jolloin hänen tehtävänään oli suunnutella ja järjestellä vesiyhteys Turun saariston ja Viron Hiidenmaan välille mitä yhteyttä tultaisiin käyttämää yhteyksissä kotimaan ja Jääkäripataljoona 27:n välillä. Kolmiviikkoisen Saksaan paluumatkansa aikana hän joutui yhdessä ystäviensä kanssa ajelehtimaan myrkyävällä Itämerellä, ennen kuin he selvisivät Hiidenmaalle. Aluksena heillä oli Delfin niminen moottorivene, joka oli hankittu Turun saariston ja Hiidenmaan väliseksi yhteysalukseksi.[1][2]

Suomen sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkärit Gunnar von Hertzen ja Ragnar Nordström oikealla.

Suomeen (Vaasaan) von Herzen saapui jääkäreiden pääjoukon mukana yliluutnantiksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan hiihto-osaston johtajaksi Satakunnan rintamalle 10. maaliskuuta 1918 alkaen. Hertzen määrättiin 19. maaliskuuta 1918 Porin rykmentin 1. pataljoonan komentajaksi. Hertsen osallistui sisällissodassa taisteluihin Anttooran-Pastuskerin akselilla, Suodenniemellä ja Harjakankaalla. Hän haavoittui Suodenniemellä 17. maaliskuuta 1918 ja Harjakankaalla 30. maaliskuuta 1918.[1][2] Hänen veljensä Karl von Hertzen kaatui 13. maaliskuuta 1918 Anttooran taistelussa.

Heimosoturi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gunnar von Hertzen toimi sisällissodan jälkeen edelleen Porin rykmentin 1. pataljoonan komentajana, mutta nimitettiin 10. heinäkuuta 1918 Pohjanmaan jääkäripataljoonan komentajaksi, mistä toimesta hänet vapautettiin hänen omasta pyynnöstään, jonka jälkeen hänet määrättiin johtamaan Vuoristoprikaatin tiedusteluretkikuntaa Lapin koillisrajalla syksyllä 1918. Hänet siirrettiinkin 18. joulukuu 1918 Sortavalan rajavartioryhmään, josta hän erosi vakinaisesta palveluksesta 18. maaliskuuta 1919 ja ryhtyi suunnittelemaan yhdessä jääkäriystävänsä Ragnar Nordströmin kanssa vapaaehtoista retkikuntaa, jonka oli heidän suunnitelmiensa mukaan tarkoitus toteutua viimeistään maaliskuun lopulla vuonna 1919. Retkikunnan tarkoitus tulisi olemaan avun toimittaminen Aunuksen rajantakaisille karjalaisille heidän taistelussa bolševikkeja vastaan.[1][2]

He saivatkin muodostettua tuhannen miehen vahvuisen retkikunnan, joka jaettiin kolmeen ryhmään. Ryhmät lähtivät suunnitelman mukaan liikkeelle 21. huhtikuuta 1919 päämääränään Aunuksen Karjala. Retkikunnan pääryhmä eteni suunnitelman mukaisesti etelää kohti Syväriä ja keskiryhmä (Paavo Talvela) Tulemajärven-Vieljärven kautta kohti Prääsään ja pohjoinen ryhmä (Lauri Maskula) Säämäjärven kautta sekin kohti Prääsää.[1][2]

Gunnar von Hertzen johti henkilökohtaisesti eteläisen pääryhmän hyökkäystä Salmista käsin Rajakonnun, Vitelen, Tuuloksen ja Alavoisten kautta Aunuksen kaupunkiin. Aunuksen kaupunki miehitettiinkin 23. huhtikuuta 1919.[1][2]

Samalla kun Hertzen valtasi Aunuksen kaupungin, niin selustassa toimi jääkärivääpeli Antti Isotalo osastoineen. Aunuksen kaupungin valtauksen jälkeen Hertzen keskitti joukkonsa Märkiän linjalle ja asetti osan joukosta vihollisen takaa-ajoon, jonka aikana he valtasivat Sillankylän ja Valkeajärven kylät sekä Aleksanteri Syväriläisen (Svirskin) luostarin. Näiden toimien jälkeen Hertzen lähetti räjäytyskomennuskuntia vihollisen selustaan räjäyttämään Syvärinjoen siltoja, kun samaan aikaan itse lähti etenemään Syvärin-jokilinjaa kohti. Tässä vaiheessa Hertzen kohtasi vihollisen puolelta voimakasta vastarintaa ja ankarien taisteluiden ja vihollisen ylivoiman edessä hän joutui vetämään joukkonsa Syvärin pohjois-puolta takaisin Mäkriän linjalle. Mäkriän linjalta hän joutui vetäytymään kohti Aunuksen kaupunkia vihollisen koko ajan jatkaen painostustaan. Lopulta Aunuksen kaupungin ympäristössä käytyjen monipäiväisten taistelujen jälkeen Hertzen joutui vetäytymään joukkoineen Tuksanjoelle.[1][2]

Tässä vaiheessa Hertzen sai joukkonsa lepoon ja ryhtyi joukkojen täydennyksen saatuaan toukokuun alkupäivinä uuteen hyökkäysliikkeeseen. Tämän hyökkäyksen päätaistelut keskittyivät jälleen Aunuksenkaupungin ympäristöön ja myöhempään puolustustaisteluun Tuulosjoen rintamalla. Hertzen itse haavoittui Aunuksen kaupungin luona käydyssä verisessä taistelussa 4. toukokuuta 1919. Hieman hengähdettyään hän otti komentoonsa 11. toukokuuta 1919 alkaen eteläisellä rintamalla taistelevista joukoista muodostetun 1. rykmentin. Hänen ensimmäisenä tehtävänään oli järjestää joukolle täydennystä suuren mieshukan johdosta. Toukokuun viimeisenä päivänä harvenneet rivit olivat täydennetty ja hän aloitti yötä vasten vastahyökkäyksen Aunuksen kaupunkia nyt miehittävää vihollista vastaa ja saikin lyötyä vihollisen ulos kaupungista suurta mieshukkaa kärsineenä. Vaikka vihollinen luopui kaupungista epäjärjestyksessä pakoon sännäten niin Hertzenillä ei ollut asettaa joukkoja heidän takaa ajoonsa reservien vähyyden vuoksi, vaan hän asetti joukkonsa puolustukseen Tuuloksen-Tenhunseliin-Novinkan linjalle. Tällä välin vihollinen oli tuonut rintamalle tuntuvia lisäjoukkoja ja Hertzen joutui taistelemaan yhä voimistuvaa vihollista vastaan, kunnes 27. kesäkuuta 1919 vihollinen teki yllätyshyökkäyksen maalta ja mereltä ja mursi näin Hertzenin järjestämän puolustuksen: Näin murtui Retkikunnan eteläinen rintama ja Hertzenin tehtäväksi jäikin myöhemmin suojella 2. rykmentin rintamantakaisia yhteyksiä, kunnes sekin saatiin vedettyä takaisin Säämäjärvelle.[1][2]

Säämäjärvellä hän suunnitteli yhdessä majuri Talvelan kanssa Sotjärven ja Vähätjärven välisen alueen puolustuksen ja palasi esikuntineen Suomeen 10. heinäkuuta 1919. Hertzen matkusti vielä syksyllä 1919 Puolaan aikeenaan esitellä siellä Karjalan asiaansa. Toisen kerran hän joutui tekemisiin heimo-asioissa Vienan-Karjalassa tapahtuneen kansannousun aikana talvella vuosina 1921–1922, jolloin hän oli tutustumassa Vienan-Karjalassa vallitsevaan tilanteeseen.[1][2]

Rauhan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gunnar von Hertzen toimi virkaatekevänä kunnanlääkärinä Viitasaarella 20. syyskuuta 1928 alkaen, kunnes muutti yleislääkäriksi Turkuun vuonna 1931. Lyhyen Turussa olonsa jälkeen hän muutti Pihtiputaalle ja aloitti kunnanlääkärinä 1. toukokuuta 1931 ja toimi virassa aina vuoteen 1957 saakka, jolloin hän siirtyi eläkkeelle, pois lukien sota-ajan poikkeusoloissa suoritettuja asevelvollisuuksia.[3]. 1930-luvun alussa hän oli eräs Kustannus Oy Vasaran perustajajäseniä. Myöhemmin vuonna 1939 hän oli mukana perustamassa Kustaa Vaasa lehteä. [4]

Talvi- ja jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisotaan Gunnar von Hertzen osallistui 18. Kenttäsairaalan päällikkölääkärinä. Välirauhan aikana hän jatkoi siviilityötään Pihtiputaalla ja jatkosodan puhjettua hänet komennettiin piirilääkäriksi jo aikaisemmista yhteyksistä tutuksi tulleeseen ja hänelle tärkeään Aunukseen, missä hän toimi Itä-Karjalan sotilashallinnon alaisena. Tässä tehtävässä hän toimi aina alueelta vetäytymiseen saakka.[2]

Luottamustoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hertzen kuului Lapuan liikkeen valtuuskuntaan vuonna 1930 ja toimi sanomalehti Ajan Suunnan johtokunnan puheenjohtajana vuosina 1930–1931 sekä Pihtiputaan suojeluskunnan esikunnan jäsenenä vuodesta 1933 alkaen ja rintamamiesyhdistyksen puheenjohtaja vuodesta 1934 alkaen.[1][2]

Julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gunnar von Hertzen julkaisi (majuri R. Nordströmin avustamana) kirjan ”Karjalan retkikunta” (Den karelska expeditionen.), 1921.[1][2]


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lauerma, Matti: Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 : vaiheet ja vaikutus. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1966. ISBN puuttuu kirjasta.
  • Lauerma, Matti, toim. Markku Onttonen ja Hilkka Vitikka: Jääkärien tie. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12588-1.
  • Puolustusministeriön sotahistoriallinen toimisto (toimittanut): Suomen jääkärien elämäkerrasto. Porvoo, Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1938. ISBN puuttuu kirjasta.
  • Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938
  2. a b c d e f g h i j k l m n Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975
  3. Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938, s. 166-168; Suomen jääkärien elämäkerrasto: I täydennysosa 1957, 41
  4. Jari Hanski: Juutalaisvastaisuus suomalaisissa aikakauslehdissä ja kirjallisuudessa 1918–1944. Kirja kerrallaan, Helsinki 2006. s. 200.