Gunnar von Hertzen

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Gunnar Emil von Hertzen
G hertzen.jpg
Henkilötiedot
Syntynyt 11. maaliskuuta 1893
Halikko
Kuollut 1973
Ammatti lääketieteen kandidaatti
Jääkäri
Liittymispäivämäärä 3. maaliskuuta 1915
Komppania 1. konekiväärikomppania, 3. komppania
Taistelut
jääkäriaikana
asemasota Missejoella, asemasota Riianlahden rannikkoasemissa, Aajoen talvitaistelut
Korkein arvo
jääkäriaikana
gruppenführer
Palasi Suomeen 25. helmikuuta 1918
Arvo Suomeen
tultaessa
yliluutnantti
Korkein sotilasarvo lääkintäeverstiluutnantti

Gunnar Emil von Hertzen (11. maaliskuuta 1893 Halikko16. heinäkuuta 1973) oli suomalainen jääkäriupseeri ja Aunuksen retken (1919) suunnittelijoita. Ammatiltaan hän oli lääkäri ja palveli lääkärinä talvi- ja jatkosodan aikana yleten jääkärilääkintäeverstiluutnantiksi.[1][2]

Perhetausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Von Hertzenin vanhemmat olivat tuomiorovasti Emil von Hertzen ja Eugenie Krook. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1931 Verna Margareta von Hertzeninselvennä kanssa, ja tämän kuoltua vuonna 1937 hän avioitui vuonna 1943 Ingrid von Hertzenin kanssa. Hertzenille syntyi ensimmäisestä avioliitosta kolme lasta.[1][2]

Opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Von Hertzen kirjoitti ylioppilaaksi Porvoon ruotsalaisesta lyseosta vuonna 1911. Hän suoritti lääketieteen alkututkinnon Helsingin yliopistossa vuonna 1912 ja suoritti lääketieteen kandidaatin-tutkinnon vuonna 1915 sekä lääketieteen lisensiaatin tutkinnon vuonna 1927. Lääkäriopintojaan hän täydensi Itävaltaan ja Unkariin vuonna 1928 tekemällään opintomatkalla.[1][2]

Jääkäriaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Von Hertzen liittyi yhtenä ensimmäisten vapaaehtoisiin, joiden päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Hän ilmoittautui leirille 3. maaliskuuta 1915. Hänet sijoitettiin 2. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 31. elokuuta 1915 Kuninkaallisen Preussin jääkäripataljoonan eli Jääkäripataljoona 27:n 1. konekiväärikomppaniaan. Ensimmäisestä konekiväärikomppaniasta hänet siirrettiin edelleen 6. helmikuuta 1916 pataljoonan 3. komppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Missejoella, Riianlahdella ja talvitaisteluihin Aajoella. Omasta pyynnöstään hänet komennettiin Suomeen ensi kerran marraskuusta 1915 alkaen, ja hän oli komennuksella tammikuuhun 1916 saakka. Ensimmäisellä Suomi-komennuksellaan hän tiedusteli eri yhteiskunnallisten tahojen suhtautumista jääkäriliikkeeseen. Toisen kerran hän oli komennettuna Suomeen syksyllä 1917, jolloin hän oli pataljoonan virallisena edustajana ottamassa yhteyksiä Suomessa toimiviin aktivistipiireihin. Kolmannen kerran hän oli komennettuna Suomeen vuodenvaihteessa 1917–1918, jolloin hänen tehtävänään oli suunnitella ja järjestellä vesiyhteys Turun saariston ja Viron Hiidenmaan välille. Yhteyttä käytettiin sittemmin kotimaan ja Jääkäripataljoona 27:n välisissä yhteyksissä. Kolmiviikkoisen Saksaan paluumatkansa aikana hän joutui yhdessä ystäviensä kanssa ajelehtimaan myrskyävällä Itämerellä, ennen kuin he selvisivät Hiidenmaalle. Aluksena heillä oli Delfin-niminen moottorivene, joka oli hankittu Turun saariston ja Hiidenmaan väliseksi yhteysalukseksi.[1][2]

Suomen sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkärit Gunnar von Hertzen (vas.) ja Ragnar Nordström.

Suomeen (Vaasaan) von Hertzen saapui jääkäreiden pääjoukon mukana yliluutnantiksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin 10. maaliskuuta 1918 alkaen Suomen sisällissotaan hiihto-osaston johtajaksi Satakunnan rintamalle. Hertzen määrättiin 19. maaliskuuta 1918 Porin rykmentin 1. pataljoonan komentajaksi. Hertsen osallistui sisällissodassa taisteluihin Anttooran-Pastuskerin akselilla, Suodenniemellä ja Harjakankaalla. Hän haavoittui Suodenniemellä 17. maaliskuuta 1918 ja Harjakankaalla 30. maaliskuuta 1918.[1][2] Hänen veljensä Karl von Hertzen kaatui 13. maaliskuuta 1918 Anttooran taistelussa.lähde?

Heimosoturi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Von Hertzen toimi sisällissodan jälkeen edelleen Porin rykmentin 1. pataljoonan komentajana mutta nimitettiin 10. heinäkuuta 1918 Pohjanmaan jääkäripataljoonan komentajaksi. Hänet vapautettiin tehtävästä omasta pyynnöstä, ja sen jälkeen hänet määrättiin johtamaan syksyllä 1918 Vuoristoprikaatin tiedusteluretkikuntaa Lapin koillisrajalla. Hänet siirrettiinkin 18. joulukuuta 1918 Sortavalan rajavartioryhmään, josta hän erosi vakinaisesta palveluksesta 18. maaliskuuta 1919 ja ryhtyi suunnittelemaan yhdessä jääkäriystävänsä Ragnar Nordströmin kanssa vapaaehtoista retkikuntaa, jonka oli heidän suunnitelmiensa mukaan tarkoitus toteutua viimeistään maaliskuun lopulla vuonna 1919. Retkikunnan tarkoitukseksi suunniteltiin avun toimittaminen Aunuksen rajantakaisille karjalaisille heidän taistelussaan bolševikkeja vastaan.[1][2]

He saivatkin muodostettua tuhannen miehen vahvuisen retkikunnan, joka jaettiin kolmeen ryhmään. Ryhmät lähtivät suunnitelman mukaan liikkeelle 21. huhtikuuta 1919 päämääränään Aunuksen Karjala. Retkikunnan pääryhmä eteni suunnitelman mukaisesti etelään kohti Syväriä, keskiryhmä (Paavo Talvela) Tulemajärven-Vieljärven kautta kohti Prääsään ja pohjoinen ryhmä (Lauri Maskula) Säämäjärven kautta sekin kohti Prääsää.[1][2]

Von Hertzen johti henkilökohtaisesti eteläisen pääryhmän hyökkäystä Salmista käsin Rajakonnun, Vitelen, Tuuloksen ja Alavoisten kautta Aunuksen kaupunkiin. Aunuksen kaupunki miehitettiinkin 23. huhtikuuta 1919.[1][2]

Samalla kun von Hertzen valtasi Aunuksen kaupungin, selustassa toimi jääkärivääpeli Antti Isotalo osastoineen. Aunuksen kaupungin valtauksen jälkeen von Hertzen keskitti joukkonsa Märkiän linjalle ja asetti osan joukosta vihollisen takaa-ajoon, ja sillä aikaa he valtasivat Sillankylän ja Valkeajärven kylät sekä Aleksanteri Syväriläisen (Svirskin) luostarin. Sitten von Hertzen lähetti räjäytyskomennuskuntia vihollisen selustaan räjäyttämään Syvärinjoen siltoja, ja samaan aikaan hän itse lähti etenemään Syvärin-jokilinjaa kohti. Tässä vaiheessa von Hertzen kohtasi vihollisen puolelta voimakasta vastarintaa, ja ankarien taisteluiden ja vihollisen ylivoiman edessä hän joutui vetämään joukkonsa Syvärin pohjoispuolta takaisin Mäkriän linjalle. Mäkriän linjalta hän joutui vetäytymään kohti Aunuksen kaupunkia vihollisen koko ajan jatkaen painostustaan. Lopulta Aunuksen kaupungin ympäristössä käytyjen monipäiväisten taistelujen jälkeen von Hertzen joutui vetäytymään joukkoineen Tuksanjoelle.[1][2]

Tässä vaiheessa von Hertzen sai joukkonsa lepoon ja ryhtyi joukkojen täydennyksen saatuaan toukokuun alkupäivinä uuteen hyökkäysliikkeeseen. Tämän hyökkäyksen päätaistelut keskittyivät jälleen Aunuksenkaupungin ympäristöön ja myöhempään puolustustaisteluun Tuulosjoen rintamalla. Von Hertzen itse haavoittui Aunuksen kaupungin luona käydyssä verisessä taistelussa 4. toukokuuta 1919. Hieman hengähdettyään hän otti komentoonsa 11. toukokuuta 1919 alkaen eteläisellä rintamalla taistelevista joukoista muodostetun 1. rykmentin. Hänen ensimmäisenä tehtävänään oli järjestää joukolle täydennystä suuren mieshukan johdosta. Toukokuun viimeisenä päivänä harvenneet rivit olivat täydennetty, ja hän aloitti yötä vasten vastahyökkäyksen Aunuksen kaupunkia nyt miehittävää vihollista vastaan ja saikin lyötyä vihollisen ulos kaupungista suurta mieshukkaa kärsineenä. Vaikka vihollinen luopui kaupungista epäjärjestyksessä pakoon sännäten Hertzenillä ei ollut asettaa joukkoja takaa-ajoon reservien vähyyden vuoksi, vaan hän asetti joukkonsa puolustukseen Tuuloksen-Tenhunseliin-Novinkan linjalle. Tällä välin vihollinen oli tuonut rintamalle tuntuvia lisäjoukkoja, ja Hertzen joutui taistelemaan yhä voimistuvaa vihollista vastaan, kunnes 27. kesäkuuta 1919 vihollinen teki yllätyshyökkäyksen maalta ja mereltä ja mursi näin Hertzenin järjestämän puolustuksen. Näin murtui retkikunnan eteläinen rintama, ja von Hertzenin tehtäväksi jäi myöhemmin suojella 2. rykmentin rintamantakaisia yhteyksiä, kunnes sekin vedettiin takaisin Säämäjärvelle.[1][2]

Säämäjärvellä von Hertzen suunnitteli yhdessä majuri Talvelan kanssa Sotjärven ja Vähätjärven välisen alueen puolustuksen ja palasi esikuntineen Suomeen 10. heinäkuuta 1919. Von Hertzen matkusti vielä syksyllä 1919 Puolaan aikeenaan esitellä siellä Karjalan-asiaansa. Toisen kerran hän joutui tekemisiin heimoasioissa Vienan-Karjalassa tapahtuneen kansannousun aikana talvella vuosina 1921–1922, jolloin hän oli tutustumassa Vienan-Karjalassa vallitsevaan tilanteeseen.[1][2]

Rauhan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Von Hertzen toimi syyskuusta 1928 alkaen virkaatekevänä kunnanlääkärinä Viitasaarella, mutta muutti vuonna 1931 yleislääkäriksi Turkuun. Lyhyen Turun vaiheen jälkeen hän muutti Pihtiputaalle, jossa hän aloitti kunnanlääkärinä toukokuusa 1931 ja toimi virassa vuoteen 1957, jolloin hän siirtyi eläkkeelle.[3].

1930-luvun alussa hän oli Kustannus Oy Vasaran perustajajäseniä. Myöhemmin vuonna 1939 hän oli mukana perustamassa Kustaa Vaasa -lehteä. [4]

Talvi- ja jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Von Hertzen osallistui talvisotaan 18. Kenttäsairaalan päällikkölääkärinä. Välirauhan aikana hän jatkoi siviilityötään Pihtiputaalla, ja jatkosodan puhjettua hänet komennettiin piirilääkäriksi jo aikaisemmista yhteyksistä tutuksi tulleeseen ja hänelle tärkeään Aunukseen, missä hän toimi Itä-Karjalan sotilashallinnon alaisena. Tässä tehtävässä hän toimi aina alueelta vetäytymiseen saakka.[2]

Luottamustoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Von Hertzen kuului Lapuan liikkeen valtuuskuntaan vuonna 1930 ja toimi sanomalehti Ajan Suunnan johtokunnan puheenjohtajana vuosina 1930–1931 sekä Pihtiputaan suojeluskunnan esikunnan jäsenenä vuodesta 1933 alkaen ja rintamamiesyhdistyksen puheenjohtaja vuodesta 1934 alkaen.[1][2]

Julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Von Hertzen julkaisi (majuri R. Nordströmin avustamana) kirjan ”Karjalan retkikunta” (Den karelska expeditionen.), 1921.[1][2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lauerma, Matti: Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27: vaiheet ja vaikutus. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1966. ISBN puuttuu kirjasta.
  • Lauerma, Matti, toim. Markku Onttonen ja Hilkka Vitikka: Jääkärien tie. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12588-1.
  • Puolustusministeriön sotahistoriallinen toimisto (toimittanut): Suomen jääkärien elämäkerrasto. Porvoo, Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1938. ISBN puuttuu kirjasta.
  • Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938
  2. a b c d e f g h i j k l m n Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975
  3. Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938, s. 166-168; Suomen jääkärien elämäkerrasto: I täydennysosa 1957, s. 41
  4. Jari Hanski: Juutalaisvastaisuus suomalaisissa aikakauslehdissä ja kirjallisuudessa 1918–1944. Kirja kerrallaan, Helsinki 2006. s. 200.