Ahvenanmaan miehitys

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo Suomen sisällissodan aikaisista tapahtumista. Jatkosodan miehityksestä katso artikkeli Operaatio Kilpapurjehdus.
Ruotsalaisia, saksalaisia ja venäläisiä sotilaita Ahvenanmaalla.

Ahvenanmaan miehitys tapahtui vuonna 1918 Suomen sisällissodan aikana, jolloin Ahvenanmaan miehittivät ensin Ruotsin ja sen jälkeen Saksan joukot. Saarilla oli tuolloin myös suomalaisia valkoisia ja punakaartilaisia sekä venäläistä sotaväkeä. Taisteluja ei Ahvenanmaalla kuitenkaan käyty kuin yksi.

Ruotsalainen laivasto-osasto miehitti saariryhmän noin kaksi viikkoa Suomen sisällissodan syttymisen jälkeen 15. helmikuuta, jonka jälkeen saksalaiset tekivät oman maihinnousunsa 5. maaliskuuta ja suurin osa ruotsalaisista joukoista poistui. Saksalaiset pysyivät Ahvenanmaalla vuoden 1918 loppuun saakka, mutta varsinaisesti Ahvenanmaan kysymys ratkaistiin vasta kolme vuotta myöhemmin, kun Kansainliitto päätöksellään vahvisti saarten kuuluvan Suomelle.

Venäjän vallankumouksen myötä maan vaikutusvalta Itämeren piirissä oli heikentynyt ja näin Ruotsi näki mahdollisuuden liittää strategisesti tärkeä saariryhmä alueisiinsa vasta itsenäistyneeltä Suomelta. Taustalla oli pelko siitä, että Ahvenanmaata oli mahdollisuus käyttää Ruotsia vastaan suunnattuun hyökkäykseen. Lisäksi Ahvenanmaan väestö oli halukas Suomen sijasta liittymään osaksi Ruotsia. Saksalla puolestaan oli omat intressinsä pohjoisen Itämeren alueella ja se halusi saaret haltuunsa muun muassa Suomeen tehtävää maihinnousua varten. Sisällissodan syttyessä Ahvenanmaalla oli noin 2 000 miehen vahvuinen venäläinen varuskunta, jolla ei kuitenkaan ollut kiinnostusta saarten puolustamiseen.[1]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläiset linnoittavat Ahvenanmaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläisiä sotilaita vallankumouskokouksessa Jomalan kylässä 1917.

Krimin sodan jälkeen 1856 solmitussa Pariisin rauhassa Ahvenanmaa demilitarisoitiin, mikä käytännössä tarkoitti sitä, ettei Venäjä saanut rakentaa saarille linnoituksia. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä vuonna 1914, Venäjä kuitenkin ryhtyi linnoittamaan Ahvenanmaata liittolaistensa suostumuksella. Eri puolille saaria rakennettiin yhteensä kymmenen rannikkotykkipatteria sekä muun muassa kasarmeja, laitureita ja kaksi lentokenttää. Lisäksi lähinnä Maarianhaminan ympäristöön valmistui kenttävarustuksia torjumaan mahdollista maihinnousua. Tarkoituksena oli pitää saariryhmä Venäjän hallussa ja näin rajoittaa Saksan laivaston toimintaa Itämeren pohjoisosassa.[2]

Ruotsalaisten mielestä Ahvenanmaan uudet linnoitteet kuitenkin olivat huomattavasti järeämmät, mitä hyökkäyksen torjumiseksi olisi tarvittu. Heidän mukaansa ne soveltuivat myös Ruotsia vastaan suunnattuun hyökkäykseen. Ruotsi katsoikin, että tarkoituksena oli uhata puolueettomana pysytellyttä maata ja saada se liittymään Saksaa vastaan sotineisiin ympärysvaltoihin.[2]

Suomen sisällissodan alkupäivät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tsaarivallan kukistumisen jälkeen vuonna 1917 Ruotsin hallitus katsoi tilanteen olevan kypsä ongelman ratkaisemiseksi liittämällä Ahvenanmaa Ruotsiin ja myös saarten asukkaat olivat siihen halukkaita. Suomen itsenäistyttyä joulukuussa 1917 perustettiin Ahvenanmaalla pian kansanliike saarten saamiseksi Ruotsin yhteyteen. Tukholmaan matkusti lähetystö, joka vaati Ruotsin hallitusta ryhtymään toimenpiteisiin asian suhteen. Sisällissodan syttymisen jälkeen Ruotsin hallitus lähetti 1. helmikuuta kaksi matkustaja-alusta tykkivene HMS Svensksundin saattamana evakuoimaan Suomessa asuvia kansalaisiaan Porissa sijaitsevasta Mäntyluodon satamasta, jonne vajaan kahden viikon kuluttua tehtiin vielä toinenkin pelastusretki. Suomesta evakuoitiin yli tuhat Ruotsin kansalaista.[3] 8. helmikuuta ahvenanmaalaisten lähetystö vieraili Ruotsin ulkoministerin Johannes Hellnerin ja kuningas Kustaa V:n luona, pyytäen virallisesti apua venäläisen sotaväen väitettyä mielivaltaa ja kurittomuutta vastaan. Myös Ruotsin lehdistö kirjoitti asiasta ja vaati hallitukselta toimenpiteitä humanitäärisiin seikkoihin vedoten.[4] Lähetystön mukaan Ahvenanmaalla oli järjestetty kansanäänestys, jonka tuloksena 95% asukkaista halusi liittyä Ruotsiin.[5]

Ruotsin miehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsalaisia tykkimiehiä venäläisten tykkien ääressä Haraldsbyn kylässä.

Sisällissota oli laajentunut Ahvenanmaalle helmikuun toisella viikolla, kun punaiset karkottivat 7. helmikuuta Uuteenkaupunkiin kokoontuneet Vakka-Suomen suojeluskunnat. Nämä suuntasivat jään ylitse kohti Ahvenanmaata, jonne joukot saapuivat 10. helmikuuta. Kapteeni Johan Fabrituksen johtama 460 miehen ryhmä ahdisteli saarille sijoitettuja venäläisiä, muun muassa vallaten Prästön lennätinaseman 14. helmikuuta. He ottivat vangeiksi parikymmentä venäläistä, joita vastarinnan sijaan kiinnosti vain lähestyvä kotiuttaminen.[3]

Samaan aikaan Ruotsin hallitus lähetti Ahvenanmaalle laivasto-osaston, johon kuuluivat jäänmurtaja Isbrytaren I, panssarilaiva HMS Thorin sekä kuljetusalus SS Runeberg. Mukana oli pieni sotilasosasto, joka tarkoituksena oli suojella paikallisia asukkaita venäläisen sotaväen ja suomalaisten muodostamalta uhalta. Ruotsalaiset rantautuivat Eckeröön 15. helmikuuta, josta rohkaistuneena suomalaiset valkoiset ottivat venäläisiltä haltuunsa Boxön ja Saggön linnoitukset, kuvitellessaan ruotsalaisten saapuneen heidän avukseen. Ruotsalaiset kuitenkin alkoivat käymään Maarianhaminassa neuvotteluja venäläisten ja valkoisten kanssa.[3] Ne kuitenkin katkesivat kahden päivän kuluttua, kun Turun seudun punaiset päättivät lähteä venäläisten avuksi ja lähettivät Ahvenanmaalle 17. helmikuuta jäänmurtaja Murtajalla 150 punakaartilaista. Samana päivänä käydyssä taistelussa valkoiset valtasivat Godbyn venäläisiltä, jotka kuitenkin onnistuivat pitämään hallussaan Jomalan kylän ja Sålisin linnoituksen. Kahden päivän kuluttua venäläiset ja punaiset yrittivät vielä tuloksetta vallata Godbytä takaisin.[3]

Ruotsalaiset joukot riisuvat venäläisiä aseista Degerbyn kylässä.

Tilanteen kehityttyä avoimeksi taisteluksi, päättivä ruotsalaiset puuttua asioihin, esittämällä valkoisille väärennetyn ylipäällikkö C. G. E. Mannerheimin nimissä laaditun käskyn vetäytymisestä saarilta. Mannerheim olisi kuitenkin vetäytymisen sijaan halunnut Ahvenanmaalla olleiden valkoisten miehittävän koko saariston ja sen jälkeen alkavan valmistautua hyökkäykseen kohti punaisten hallussa ollutta Turkua. Tätä varten oli Tukholmassa Alexis Gripenbergin johdolla varustettu aselaiva, jonka Ruotsin viranomaiset kuitenkin pysäyttivät jo satamaan. Koska Ahvenanmaan valkoisilla ei ollut tietoa Mannerheimin todellisesta määräyksestä, päättivät he poistua saarilta 20. helmikuuta.[3] Asioiden oikean laidan pian selvittyä Suomen senaatti esitti Ruotsin hallitukselle jyrkän vastalauseen ja Alexis Gripenberg valisti Tukholmassa Ruotsin lehdistöä maan hallituksen petollisesta menettelystä. Painostuksen alla Ruotsin hallitus joutui julkisesti vakuuttamaan, ettei tarkoituksena ollut ottaa Ahvenanmaata pysyvästi haltuun.[4]

19. helmikuuta Ahvenanmaalle saapui myös Vaxholmin rannikkotykistörykmentin komppania sekä vielä vuorokautta myöhemmin amiraali Carl August Ehrensvärdin komentamat panssarilaivat HMS Sverige ja HMS Oscar II,[1] tarkoituksenaan tehostaa venäläisille esitettyjä vaatimuksia saarilta poistumisesta.[3] Venäläisillä ei ollut kiinnostusta ryhtyä taisteluihin ruotsalaisia vastaan ja niinpä heidän poliittinen edustajasa Vatslav Vorovski sopi 22. helmikuuta venäläisten jättävän Ahvenanmaan ruotsalaisille. Venäjän Itämeren laivastoa tuolloin hallinnut organisaatio Tsentrobalt antoi virallisen määräyksen vetäytymisestä seuraavana päivänä. Koko Ahvenanmaa siirtyi lopullisesti Ruotsin haltuun, kun Götan henkikaartin 500 miehen pataljoona nousi Eckerössä maihin 24. helmikuuta ja miehitti Maarianhaminan 2. maaliskuuta. Jäänmurtaja Murtaja puolestaan vei 300 venäläistä ja suomalaiset punakaartilaiset Turkuun.[3]

Saksalaisten miehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisia Eckerön satamassa.

Saksan keisarikunnan ja Neuvosto-Venäjän välinen aselepo oli päättynyt 18. helmikuuta, jonka jälkeen saksalaiset olivat aloittaneet etenemisensä Baltiassa. Samalla he päättivät ottaa haltuunsa myös strategisesti tärkeän Ahvenanmaan, koska tiedossa ei ollut, siirtyisikö toistaiseksi puolueettomana pysytellyt Ruotsi vielä ympärysvaltojen puolelle. Koska Suomen valkoiset sen sijaan olivat Saksan liittolaisia, tilasivat he Vaasassa sisällissodan aikana toimineelta senaatilta pyynnön Ahvenanmaan miehittämisestä, joka saapui Berliiniin 22. helmikuuta.[3] Saksalaisten tarkoituksena oli koota joukkoja Ahvenanmaalle ja tehdä siitä tukialue, jonka jälkeen suoritettaisiin maihinnousu Rauman alueelle valkoisten avuksi. Selkämeren huono jäätilanne kuitenkin muutti suunnitelmia ja maihinnousu päätettiin tehdä Rauman sijasta Hankoon.

Amiraali Hugo Meurerin johtama Saksan keisarillisen laivaston osasto lähti purjehtimaan Danzigista kohti Ahvenanmaata 28. helmikuuta. Huonon jäätilanteen hidastamana taistelulaivat Rheinland ja SMS Westfalen saapuivat lopulta Eckeröön 5. maaliskuuta, maihinnousujoukkonaan majuri August Schenck zu Schweinsbergin komentama 14. Mecklenburgin jääkäripataljoona.[3] Saksalaisten koko sotilasosasto tunnettiin myös nimellä Aalands-Detachement.[1] Vuorokautta myöhemmin ruotsalaiset joutuivat solmimaan saksalaisten kanssa sopimuksen Ahvenanmaan jakamisesta. Sen mukaan ruotsalaisia joukkoja jäi toistaiseksi Maarianhaminaan sekä Jomalaan ja molemmat osapuolet saivat käyttää Eckerön satamaa. Saarille pystytettiin myös Suomen senaatin hallinto, jonka edustajaksi Mannerheim lähetti meriupseeri Hjalmar von Bonsdorffin Ahvenanmaan suomalaiseksi sotilaskuvernööriksi.[3]

Saksalaisten maihinnousu Eckerön postitalon rannassa.

Saksalaiset vangitsivat noin 1 000–1 200 vielä saarilla ollutta venäläistä ja ruotsalaiset puolestaan internoivat noin 250 ukrainalaista, puolalaista, liettualaista ja virolaista sotilasta Boråsin lähellä sijaitsevan leirin kautta Trelleborgiin, josta heidät luovutettiin saksalaisille Sassnitziin.[1] Maarianhaminan satamasta saksalaiset saivat sotasaaliiksen kuljetusalus Zaštšilan ja neljä hinaajista varusteltua miinanraivaajaa, jotka myöhemmin päätyivät suomalaisille. Norrvikin satamasta he kaappasivat myös hinaaja Ljodin sekä suomalaisen matkustajalaiva SS Balticin, jolla oli tarkoitus evakuoida venäläistä varusväkeä Lumparnista. Saksalaiset kuitenkin vangitsivat venäläiset ja kuljettivat heidät Liepājaan. Saksalaiset kärsivät miehityksen aikana myös tappioita, kun jäänmurtaja SMS Hindenburg osui miinaan Eckerön länsipuolella 9. maaliskuuta ja upposi. Kymmenen päivää myöhemmin toinen saksalaisalus ajoi miinaan lähes samassa paikassa, mutta pystyi omin voimin jatkamaan satamaan.[3]

Ruotsalaiset alkoivat vetämään joukkojaan pois 14. maaliskuuta,[1] mutta panssarilaiva Oscar II ja yksi komppania pysyttelivät Ahvenanmaalla aina sisällissodan loppuun toukokuun puoliväliin saakka. Tämän jälkeen ruotsalaiset katsoivat parhaimmaksi poistua, koska eivät pystyneet enää perustelemaan toimintaansa vieraan valtion alueella kenenkään suojelemisella. Viimeiset ruotsalaiset vetäytyivät saarilta 26. toukokuuta 1918. Tämän jälkeen Ruotsi ja Saksa sopivat vielä, etteivät ruotsalaiset ottaisi Ahvenanmaan tilanteen selvittelyyn mukaan muita länsivaltoja, vaan linnoitteiden purkaminen hoidettaisiin yhdessä kolmen maan voimin, jonka jälkeen saaret palaisivat vuonna 1856 sovittuun demilitarisoituun tilaan.[3] Linnoitteet hävitettiin lopulta vuoden 1919 aikana.[1]

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen Ruotsi pyrki saamaan Ahvenanmaan kysymyksen ratkaistuksi Versailles’n rauhassa, mutta rauhansopimukseen ei tullut Ahvenanmaata koskevia määräyksiä.[2] Saarilla järjestettiin vuonna 1919 myös uusi kansanäänestys, jossa äänestäneistä 10 000 asukkaasta 9 900 halusi liittyä Ruotsiin.[5] Vuotta myöhemmin Iso-Britannia vei asian vastaperustetun Kansainliiton käsiteltäväksi, joka antoi lausuntonsa 3. elokuuta 1920. Ruotsi olisi halunnut saaret itselleen, mutta Kansainliiton mukaan ne jäivät Suomelle, jonka puolestaan piti antaa takeet Ahvenanmaan väestön oikeuksien kunnioittamisesta. Lisäksi saarten vuodelta 1856 peräisin olevan demilitarisoinnin katsottiin edelleen olevan voimassa. Lopullisen päätöksensä asiasta Kansainliitto teki 24. kesäkuuta 1921.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Eerola, Jari: Saksalaisten maihinnousu Ahvenanmaalle, Hankoon ja Loviisaan maalis-huhtikuussa 1918 20.3.2001. ENGLANNIN LAIVASTOTOIMET ITÄMERELLÄ 1918-1921. Viitattu 10.12.2016.
  2. a b c d Sauramo, Lauri: ”Ahvenanmaan sotilaallinen ja sotilaspoliittinen merkitys”, Tiede ja ase Vol 5, s. 198-202. Helsinki: Suomen Sotatieteellinen Seura, 1937. Teoksen verkkoversio.
  3. a b c d e f g h i j k l Harjula, Mirko: Itämeri 1914-1921: Itämeren laivastot maailmansodassa sekä Venäjän vallankumouksissa ja sisällissodassa, s. 82-83, 86–87. Helsinki: Books on Demand, 2010. ISBN 978-952-49838-3-9.
  4. a b Apunen, Osmo: Itsenäisen Suomen historia 1. Rajamaasta tasavallaksi, s. 234-235. Jyväskylä: Gummerus, 1991. ISBN 951-35515-8-X.
  5. a b Lindqvist, Herman: Då höll Åland på att bli en del av Sverige 29.3.2014. Aftonbladet. Viitattu 10.12.2016.