Heikki Kaljunen
| Heikki Kaljunen | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 2. heinäkuuta 1893 Sortavalan mlk |
| Kuollut | kadonnut 1938 (44–45 vuotta) Neuvostoliitto |
| Sotilashenkilö | |
| Palvelusvuodet | 1917–1918 |
| Komentajuudet | Terijoen punakaarti |
| Taistelut ja sodat | Suomen sisällissota |
Heikki Herman Kaljunen (2. heinäkuuta 1893 Sortavalan mlk – kadonnut 1938 Neuvostoliitto) oli suomalainen satulaseppä ja harrastelijanäyttelijä, joka toimi Suomen sisällissodassa punakaartin Keski-kannaksen rintaman ylipäällikkönä.[1]
Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Heikki Kaljunen syntyi Sortavalan maalaiskunnan Riekkalan saaressa sijainneessa Loplolan kylässä. Hänen isänsä oli loinen Antti Kaljunen (1854–1917) ja äiti oli piika Maria Heikintytär Seppänen (1867–1916). Perheeseen syntyi yhteensä 14 lasta, joista seitsemän kuoli jo parin vuoden ikään mennessä. Heikki Kaljusen veljistä Kaarlo (1898–1967) oli sisällissodassa Viipurin punakaartin komppanianpäällikkö.[2]
Vuosisadan vaihteen jälkeen perhe muutti Sortavalan kaupungin puolelle Vakkosalmeen.[3] Kaljunen kävi aluksi seurakunnan järjestämää kiertokoulua ja sen jälkeen Sortavalan seminaarin mallikoulua vuosina 1903–1905.[4]
Venäläisten asiakirjojen mukaan Kaljunen liittyi jo vuonna 1907 14-vuotiaana Suomen sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Hän muutti vuonna 1913 Sortavalan kaupunkiin, missä hän opetteli verhoilijan ja satulasepän ammatit. Kaljunen oli ryhdikäs 180-senttinen nuorukainen, joka kuului Sortavalan Sisun voimistelujoukkueeseen ja esiintyi Sortavalan nuorisoseuran harrastelijanäyttelijänä. Hänet otettiin mukaan myös kiertelevään sirkusseurueeseen, koska hän oli erinomainen tarkka-ampuja.
 |
Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Heikki Kaljusen mainitaan olleen yksi Terijoen punakaartin perustajista. Kaljusen omin valtuuksin johtama 300 miehen osasto liikkui marras-joulukuussa 1917 Viipurin, Enson, Antrean, Käkisalmen ja Hiitolan seudulla aseita ja aktivisteja etsien. Hän johti jo tammikuussa 1918 punaisten sotaretkiä Karjalassa. Kaljunen toimi punaisten Itäisen rintaman ylipäällikkönä ja piti esikuntaansa Terijoen asemalla. Helmikuussa Kaljunen johti operaatioita, joilla rintamalinja vedettiin Karjalankannaksen keskiosien läpi. Enimmillään hänen komennossaan oli 7000 punakaartilaista. Hän ampui Viipurissa ylioppilas Petter Siilin ja Terijoen asemalla useita sotavankeja sekä myös henkilöitä, joita hän epäili valkoisten hyväksi toimimisesta. Kaljunen teki sisällissodassa yhteensä yhdeksän murhaa. Hän kuulusteli valkoisia sotavankeja revolverilla uhaten ja pelasi heidän kanssaan venäläistä rulettia. Omavaltaisuudet tulivat punakaartin yleisesikunnan tietoon ja sen päällikkö August Wesley antoi 18. helmikuuta Kaljusesta pidätysmääräyksen. Hän oli 10. huhtikuuta Viipurissa mukana valitsemassa punaisten sodanjohdolle sotilasdiktaattoria. Kaljunen pakeni sodan jälkeen panssarijunalla Venäjälle vieden samalla väkisin rajan yli viimeiset punaisten evakuointijunat. Punaisten vetäytymisvaiheessa Kaljusen komennossa olleet joukot pitivät rataa auki. Kaljusen käytävän kautta selvisi Pietariin yli 10 000 punaista pakolaista.[5]
Hän pukeutui sodan aikana huomiota herättävästi venäläisen yleisesikuntaupseerin univormuun, minkä vuoksi valkoiset kutsuivat häntä nimellä ”kenraali Kaljunen”.[6]
Neuvostoliitossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pietarissa Kaljunen liittyi puna-armeijaan ja taisteli sairaalasta päästyään Venäjän sisällissodan rintamilla. Kaljunen komennettiin Kormilovkaan lähelle Omskia. Siellä hän joutui 25 päivän ajaksi kapinoivien tšekkoslovakialaisten joukkojen pidättämäksi. Vapauduttuaan Kaljunen matkusti Kirgisiaan, missä hän työskenteli jonkin aikaa hevosvaljaiden korjaajana. Kirgisiassa Kaljunen joutui amiraali Aleksander Koltšakin joukkojen vangiksi ja tuomittiin ammuttavaksi. Tuomiota kuitenkin muutettiin ja Kaljunen jäi panttivangiksi Tjukalinskin kaupunkiin. Kun puna-armeija syksyllä 1919 valtasi Tjukalinskin, Kaljunen ja muut vangit vapautettiin. Vapauduttuaan Kaljunen komensi Semipalatinskissa Karl Marxin mukaan nimettyä joukko-osastoa.
Vuonna 1920 Kaljunen otti Neuvosto-Venäjän kansalaisuuden ja liittyi bolševikkipuolueeseen. Samana vuonna hänet siirrettiin Omskiin, missä hän komensi turvallisuuspalvelu Tšekan erityisosastoa. Vuonna 1921 Kaljunen nimitettiin urheilujoukkojen ohjaajaksi puna-armeijan liikuntakouluun, joka sijaitsi Moskovassa. Vuonna 1922 Kaljunen sai komennuksen Saksaan urheilukongressiedustajaksi. Palattuaan Saksasta Kaljunen nimitettiin Sportinventar -nimisen valtion urheiluvälinetehtaan johtajaksi. Hän oli itse kunnostanut vanhan tehdasrakennuksen entisten punakaartilaisten avulla ja toimi suksia ja suksivoiteita puna-armeijalle valmistaneen tehtaan johtajana vuoden 1937 loppuun saakka. Vuonna 1933 oli solminut neuvostoavion Edla Montosen kanssa.
Arvo ”Poika” Tuominen kertoo muistelmateoksessaan Kremlin kellot Kaljusesta kokonaisen luvun ("Heikki Kaljusen kalaasit") verran. Kalaaseissaan Kaljunen kestitsi suomalaista puolueväkeä. Tuomisen mukaan Kaljunen oli niin kova kerskumaan, että joutui tuon tuostakin vaikeuksiin NKVD:n kanssa: tosikot poliisimiehet kun eivät löytäneet mistään vahvistuksia salakuuntelussa selville saamilleen kerskajutuille – ja Kaljunen vietiin jälleen Lubjankaan, josta Otto Wille Kuusinen sitten sai hänet hankkia ulos.[7]
Kaljunen vangittiin Stalinin puhdistuksissa 14.1.1938 Moskovassa. Häntä säilytettiin Taganskin vankilassa ja syytettiin osallisuudesta porvarillis-kansallisen järjestön toimintaan sekä kansalliskiihkoisen toiminnan ja tuholaistoiminnan harjoittamisesta. Hän sai 15 vuoden aiheettoman tuomion keväällä 1938. Tämän jälkeen hänen vaiheistaan ei ole tietoa. Kaljunen rehabilitoitiin Moskovan sotilaspiirin sotaoikeuden päätöksellä 13.9.1956.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Etsivän Keskuspoliisin henkilömapin tietoja Heikki Kaljusesta
- Kangasniemi, Tapio: Tappajan muotokuva : Heikki Kaljunen ja muutama muu. Pirkkala: Charis ja Eleos, 2014. ISBN 978-952-67891-1-8. Teoksen verkkoversio (PDF).
- Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho. S. 453-459. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
- Sillanmäki, Jouni: Panssarijunia Suomessa - suomalaisia panssarijunissa. Hämeenlinna: Panssarimuseo, 2009. ISBN 978-952-92-5496-5.
- Tuominen, Arvo: ”Heikki Kaljusen kalaasit”, Kremlin kellot : muistelmia vuosilta 1933-1939. Helsinki: Tammi, 1956.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Suomen sisällissota vuonna 1918: Sota alkoi Viipurista Valitut Palat. 25.1.2018. Viitattu 7.3.2021.
- ↑ Kangasniemi 2014, s. 41–44.
- ↑ Kangasniemi 2014, s. 47–48.
- ↑ Kangasniemi 2014, s. 51–52.
- ↑ Juna romuttui pahoin ennen kuin pääsi Valkeasaareen, jossa venäläiset takavarikoivat yksikön. Junan myöhempi kohtalo on tuntematon. Varmaa on vain, ettei mikään sen vaunuista koskaan enää eksynyt Suomeen, vaikka yhden vaunun suhteen niin väitettiinkin varsin kauan.(Sillanmäki 2009, s. 112)
- ↑ Etsivän Keskuspoliisin henkilömapin tietoja Heikki Kaljusesta
- ↑ Tuominen, Arvo: ”Heikki Kaljusen kalaasit”, Kremlin kellot : muistelmia vuosilta 1933-1939. Helsinki: Tammi, 1956.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Heikki Kaljunen Wikimedia Commonsissa
- Kaljunen, Rahja & kumpp. Muistelmia Suomen punapakolaisten ja heidän johtajiensa oloista ja edesottamuksista Venäjällä v. 1918-37, Hakkapeliitta, 06.09.1938, nro 36, s. 13, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot