Martta Koskinen

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Martta Johanna Koskinen (18. marraskuuta 1896 Hollola28. syyskuuta 1943 Helsingin maalaiskunta[1]) oli suomalainen ompelija, joka tuomittiin maanpetoksesta kuolemanrangaistukseen ja kuoli viimeisenä Suomessa teloitettuna naisena 28. syyskuuta 1943.[2][3]

Vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sota-aikana teloitettujen muistomerkki Malmin hautausmaalla.

Koskinen vangittiin ensimmäisen kerran sisällissodan loppuselvittelyissä Kotkassa 1918 muiden punakaartiin kuuluneiden naisten joukossa ja tuomittiin vankeuteen "osallisuudesta maanpetokseen". Hänet pidätettiin syytettynä Suomen kommunistisen puolueen "salaisen kirjallisuuden" puhtaaksi kirjoittamisesta. Koskinen kiisti syytteen, mutta hänet tuomittiin Turun hovioikeudessa kahdeksi vuodeksi vankeuteen "maanpetoksellisesta toiminnasta".[4]

Koskinen oli Hertta Kuusisen ja Hella Wuolijoen tuttava. Koskinen teki Wuolijoelle ompelijantöitä tämän omistamassa Marlebäckin kartanossa ja vielä molempien ollessa vankilassakin.[5] Hän jatkoi pitkään, koska viranomaiset eivät voineet edes epäillä, että hän olisi ollut vakooja: Koskinen oli pitkä, näkyvä ja puhui hyvin kovalla äänellä, koska lapsuusaikainen tulirokko oli vahingoittanut hänen kuuloaan pahasti. Lisäksi Koskinen oli kahteen kertaan vankilatuomion saanut[5] tunnettu kommunisti, ja viranomaiset etsivät pienikokoista, massaan sulautuvaa henkilöä. Ompelijan työ oli toimiva suoja.[4]

Jatkosodan aikaan Koskinen välitti maanalaisena toimivan SKP:n viestejä. Hän toimi myös rintamakarkurien opastajana ja avustajana. Koskinen oli yhteydessä esimerkiksi Yrjö Leinoon.[5] Joulukuussa 1942 Koskisen tärkein apuri, vakooja ja sotilaskarkuri Olavi Heiman jäi kiinni ja antoi hänet ilmi pelätessään henkensä puolesta.[6] Ilmiannon johdosta Koskisen asunnossa Pihlajatie 21:ssä Helsingissä tehtiin kotietsintä, ja sieltä löytyi salaisia sotilastietoja, kuten tietoja Hollolan salaisesta sotilaslentokentästä. Valtiollinen poliisi kuulusteli Koskista. Oikeudessa häntä syytettiin vakoilutoimintaan osallistumisesta ja jopa vakoilijoiden esimiehenä toimimisesta sekä tietojen välittämisestä edelleen "Turun ja Tukholman kaupungeissa olevien asiamiesten kautta vihollisille". Häntä vastaan todisti samoihin aikoihin vangittu desantti Kerttu Nuorteva.[4]

Koskinen ei suostunut kuulusteluissa kertomaan mitään ja pelasti siten Yrjö Leinon hengen[7].

Koskisen kenttäoikeudessa 22. huhtikuuta 1943 saama tuomio "maanpetoksesta kuolemanrangaistukseen" pysyi voimassa sotaylioikeudessa (15. kesäkuuta 1943) ja edelleen korkeimmassa oikeudessa. Presidentti Risto Rytiltä anottiin armahdusta Koskiselle, mutta Ryti hylkäsi armonanomuksen (17. syyskuuta 1943).[8]

Ministeri Väinö Tanner ja hänen puolisonsa Linda Tanner pyrkivät vaikuttamaan siihen, että tuomio olisi muutettu elinkautiseksi, koska he vastustivat periaatteesta kuolemantuomiota. Yleensä anomukset johtivat tulokseen, ja tuomiot lievennettiin, mutta Koskisesta oli päätetty tehdä varoittava esimerkki. Olle Leinon mukaan esimerkki tehosi, ja koko vakoilurengas hajosi.[4]

Koskinen teloitettiin ampumalla yhdessä Olavi Heimanin kanssa 28. syyskuuta 1943 Malmin ampumaradalla.[9] Olle Leino sanoo muistokirjoituksia siteeraten, että viime sanoinaan Koskinen huusi kuolemaa Rydille, Tannerille ja Mannerheimille.[10] Koskisen ja Heimanin jäännökset siirrettiin sodan jälkeen yhteishautaan Malmin hautausmaalle. Haudalle on pystytetty kaikkien sodan aikana teloitettujen desanttien, partisaanien ja vakoojien muistomerkki.[1]

Koskinen on ollut Jari Tervon teoksen Ohrana romaanihenkilön ”Vilja Oljenpalo” esikuva.[5]

Martta Koskisesta kertova dokumenttielokuva Ompelijatar sai ensi-iltansa vuonna 2015. Elokuvan on ohjannut Ville Suhonen. Suhonen kirjoitti myös Koskisen elämäkerran "Ompelijatar. Martta Koskisen kuolema ja elämä" (2016).

Vuonna 2018, teatterialan ammattilaisista ja harrastajista koostuva vapaa kollektiivi, Ylimuonion Urheiluteatteri, julkaisi näytelmän Martta Koskisesta.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Calder, Anneli ym. (toim.): ”Martta Koskinen: elämä aatteen puolesta”, Minä vakooja: Vakoilun ja vastavakoilun vaiettu todellisuus, s. 228-231. Helsinki: Valitut Palat, 2007. ISBN 978-951-584-771-3. }
  • Leino, Olle: Martta Koskisen tapaus. (Alkuteos: Det kommer en bättre dag: Ett dokument om finländska medborgaren Martta Koskinens liv och död.) Suomentanut Eero Mänttäri. Helsinki: Otava, 1976. ISBN 951-1-04150-9.
  • Rislakki, Jukka: Maan alla: Vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941–1944. 2. painos. Helsinki: Love Kirjat, 1986. ISBN 951-835-099-X.
  • Veikkola, Jaana: Helsingin lääninvankilan historiikki. Helsinki: Helsingin lääninvankila, 1998. ISBN 952-91-0611-4.
  • Vuori, Suna: Viime terveisin, Martta. Helsingin Sanomat, kuukausiliite, kesäkuu 2015, nro 519, s. 56–61. Artikkelin maksullinen verkkoversio.
  • Suhonen, Ville: Ompelijatar. Martta Koskinen kuolema ja elämä. Helsinki. Gummerus, 2016 ISBN 9789512402243

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Vuori, Suna: Viime terveisin, Martta. Helsingin Sanomat, kuukausiliite, kesäkuu 2015, nro 519, s. 56–61. Artikkelin maksullinen verkkoversio.
  2. Paju, Anna: Martta Koskisen teloituksesta 70 vuotta Kansan Uutiset Verkkolehti. 29.9.2013. Viitattu 6.11.2014.
  3. Rislakki 1986, 51
  4. a b c d Leino 1976.
  5. a b c d Jari Tervo, Ohrana Uudetkirjat.fi. Viitattu 3.7.2009.
  6. Calder, s. 230
  7. Kylänpää, Riitta: Jari Tervo (PDF) Suomenkuvalehti.fi. 31/2006. Viitattu 3.7.2009. [vanhentunut linkki]
  8. Rislakki 1986, s. 49–51.
  9. Rislakki 1986, s. 51.
  10. Ks. myös Rislakki 1986, s. 51.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rajavuori, Anna: Kunnioitetut ja kuolemaantuomitut: Sofia Hjulgrénin ja Martta Koskisen esikuvallisuus kansandemokraattisen naisliiton historiateksteissä 1950-luvulla. Lähde: Historiatieteellinen aikakauskirja, 2012, 8. vsk, s. 155–172. Joensuu: Labyrintti. ISSN 1795-035X.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]