Kustaa Tiitu syntyi sukutilallaan Lapuan Liuhtarin kylässä 10. kesäkuuta 1896. Perheeseen syntyi yhteensä kymmenen lasta, joista viisi jäi eloon. Kustaa Tiitu oli heistä nuorin.[3] Tiitun vanhemmat olivat maanviljelijä Jaakko Tiitu ja Liisa Tynjälä.lähde? Kustaa Tiitu kävi pari vuotta kansakoulua ja opiskeli Lapuan yhteiskoulussa. Hän kävi lukiota Lapuan maanviljelyslyseossa, mutta jätti koulun kesken seitsemännellä luokalla. Tiitun isä kuoli vuonna 1917 ja tila jäi hänen ja hänen vanhemman veljensä Juhan hoidettavaksi. Kustaa osti Juhan osuuden myöhemmin pojalleen. Tiitu viljeli enimmillään noin viittäkymmentä hehtaaria. Hän osallistui vapaussotaan Lapuan emäntäkoulun valtauksesta lähtien ja jatkoi sotimista Tampereen taisteluun asti. Sodan jälkeen Tiitu määrättiin varusmiespalvelukseen osana itsenäisen Suomen ensimmäistä asevelvollisuusikäluokkaa. Tiitu palveli talvella 1918–1919 Kuhmossa ja Suomussalmella rajavartioston komppanian kirjurina. Hänet kotiutettiin reservin kersanttina keväällä 1919.[3] Hänet ylennettiin myöhemmin ylikersantiksi.[4]Talvisodassa Tiitu määrättiin hevosottomieheksi ja siirtoväen huollon johtajaksi Lapualla. Jatkosodassa hän liittyi pyynnöstään Yrjö Vasaman johtamaan Lapuan pataljoonaan, mutta haavoittui 8. elokuuta 1941, mihin päättyi hänen sotatiensä.[3]
Vastanimitetty Kekkosen I hallitus presidentti Juho Kusti Paasikiveä tervehtimässä. Puolustusministeri Kustaa Tiitu on kuvassa toinen vasemmalta lukien. Kuva maaliskuulta 1950.
Kustaa Tiitu kuului 1930-luvulla Lapuan liikkeen johtajan Vihtori Kosolan lähimpiin luottomiehiin mutta irtaantui liikkeestä myöhemmin.[5] Tiitu oli Maalaisliiton kansanedustaja Vaasan läänin pohjoisesta vaalipiiristä 1945–1958 ja Keskustapuolueen kansanedustaja 1965–1970 Vaasan läänin vaalipiiristä.[4]
Tiitusta tuli eduskunnassa Urho Kekkosen vahva tukija ja he solmivat tiiviit suhteet. Kekkonen valitsi Tiitun maaliskuussa 1950 ensimmäiseen hallitukseensapuolustusministeriksi. Tiitun valinnasta nousi kohu neuvostoliittolaisessa lehdistössä, joka nosti esiin Tiitun taustan vapaussodan veteraanina, Lapuan liikkeessä ja YYA-sopimusta vastaan äänestäjänä. Tiitu harkitsi eroamista kohun vuoksi, mutta päätyi ratkaisemaan tilanteen allekirjoittamalla Suomen Rauhanpuolustajien kyyhkyadressin. Myöhemmin Tiitu myös totesi, että havaitsi YYA-sopimuksesta olleen Suomelle ”pelkkää hyötyä”. Tiitu toimi puolustusministerinä tammikuuhun 1951 saakka. Hän toimi ministerinä toisen kerran parin kuukauden ajan kesällä 1957 toisena ministerinä kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä, kun RKP:n ministerit erosivat Sukselaisen I hallituksesta.[3]
Tiitua arvosteltiin 1950-luvulla siitä, että hän olisi hoitanut eduskunnassa vain Lapuan asioita. Hän putosi eduskunnasta vuoden 1958 vaaleissa. Vuoden 1962 vaaleissa Tiitu valittiin ensimmäiselle varasijalle ja hän nousi eduskuntaan vuonna 1965, kun kansanedustaja Kauno Kleemola kuoli. Hänet valittiin jatkokaudelle vuoden 1966 vaaleissa. Kausi jäi hänen viimeisekseen ja häntä kutsuttiin leikillisesti ”eduskunnan vanhaksi isännäksi”. Tiitu ei ollut enää ehdolla vuoden 1970 vaaleissa.[3]
Tiitu toimi kunnallispolitiikassa 58 vuoden ajan. Vuonna 1981 hänen kuntapoliittinen uransa oli Suomen toiseksi pisin. Hänen kuntapoliittinen uransa alkoi taksoituslautakunnan jäsenenä vuonna 1920. Tiitu oli Lapuan kunnanvaltuuston jäsen 1925–1968, josta valtuuston varapuheenjohtajana 1948–1953 ja puheenjohtajana 1954–1968. Kunnallislautakunnan jäsen hän oli 1921–1945. Tiitu oli puheenjohtajana raittiuslautakunnassa 1922–1925, kunnallismetsäin lautakunnassa 1926–1934, maatalouskerhotoimikunnassa 1931–1934, köyhäinhoitolautakunnassa eli huoltolautakunnassa 1931–1945, kunnansairaalan johtokunnassa 1946–1972 sekä terveyslautakunnassa 1972–1977. Hän sai kunnallisneuvoksen arvonimen 1953.[3]
Sulamaa, Kaarle: ”Tiitu, Kustaa (1896–1990)”, Suomen kansallisbiografia, osa 4, s. 799. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-445-2. Teoksen verkkoversio.
.jpg)
