Siirry sisältöön

Valdemar Liljeström

Wikipediasta
Valdemar Liljeström
Valdemar Liljeström vuonna 1950.
Valdemar Liljeström vuonna 1950.
Sosiaaliministeri
Fagerholmin I hallitus
29.7.1948–4.3.1949
Kuuskosken hallitus
26.4.1958–29.8.1958
II kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
Sukselaisen I hallitus
2.9.1957–28.11.1957
Kansanedustaja
2.2.1955–11.11.1960
Ryhmä/puolue SDP, TPSL
Vaalipiiri Helsinki
Henkilötiedot
Syntynyt26. helmikuuta 1902
Pietari
Kuollut11. marraskuuta 1960 (58 vuotta)
Geneve
Ammatti ammattiyhdistysjohtaja

Vladimir (Valdemar) Liljeström (26. helmikuuta 1902 Pietari – 11. marraskuuta 1960 Geneve) oli suomalainen poliitikko ja ammattiyhdistysjohtaja, joka toimi SDP:n kansanedustajana vuosina 1955–1960 sekä ministerinä kolmessa eri hallituksessa 1940–1950-luvuilla. Liljeström oli myös Metallityöväen Liiton puheenjohtaja 1947–1960. Vuonna 1958 Liljeström erosi sosialidemokraateista ja siirtyi TPSL:n eduskuntaryhmään. Liljeström tunnettiin kovapintaisena ammattiyhdistysjohtajana, joka ajoi häikäilemättömästi liittonsa etuja.[1][2]

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruusvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarissa syntynyt Valdemar Liljeström oli löytölapsi, jonka biologisista vanhemmista ei ole tietoa. Hänet hylättiin pian syntymänsä jälkeen helmikuussa 1902 pietarinsuomalaisen pariskunnan Fredrik Viktor (synt. Saveljeff, 1869-1904) ja Agata (os. Rönkä, 1869-1956) Liljeströmin kotitalon portaille. He ottivat vauvan kasvatikseen ja syntymäpäiväksi merkittiin löytöpäivä. Putkimiehenä työskennelleen kasvatti-isän kuoltua perhe muutti vuonna 1907 tämän synnyinkaupunkiin Haminaan. Agata Liljeström elätti heidät muun muassa saunottajana työskennellen. Samassa talossa asuivat myös Helvi Hämäläinen, Saara Ranin sekä Ester Toivonen, josta tuli Liljeströmin elinikäinen ystävä.[3]

Liljeström kävi kansankoulun ohella kolme vuotta Kotkan poika-ammattikoulua. Hän liittyi jo varhain Suomen Sosialidemokraattinen Nuorisoliiton jäseneksi. Sisällissodan aikana Liljeström osallistui Haminan punakaartin riveissä Savon rintaman taisteluihin ja oli myöhemmin vartiotehtävissä Itä-Uudellamaalla, kunnes jäi vangiksi valkoisten vallattua Haminan huhtikuun lopussa. Antautumisen jälkeen Liljeström oli Utin vankileirillä, josta hän vapautui elokuussa 1918. Valkoisten joukoissa samalla rintamalla taisteli Urho Kekkonen, jonka kanssa Liljeström myöhemmin muisteli sodan aikaisia tapahtumia. He olivat vastapuolina ainakin Mäntyharjun taisteluissa Kinnissä ja myöhemmin myös Haminassa. Savitaipaleen taisteluihin osallistui valkoisten puolella työmarkkinaneuvotteluissa myöhemmin Liljeströmin kiistakumppanina ollut Justus Ripatti.[2][4]

Sisällissodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metallimiehenä työskennellyt Liljeström muutti sodan jälkeen Helsinkiin.[2] Hän liittyi vuonna 1923 kommunistiseen Sörnäisten sosialistiseen nuorisoyhdistykseen, josta tuli myöhemmin kommunistisen Sosialistisen Nuorisoliiton jäsenosasto. Liljeeström oli myös yhdistyksen johtokunnan jäsen.[5] Lokakuussa 1924 Liljeström pidätettiin kielletyn kirjallisuuden hallussapidosta ja passitettiin neljäksi kuukaudeksi tutkintovankeuteen Helsingin lääninvankilaan. Tuomiota ei kuitenkaan tullut, koska hänen hallustaan tavattiin ainoastaan utopiasosialistista kaunokirjallisuutta. Vapauduttuaan Liljeström jatkoi toimintaansa nuorsosialisteissa ja työskenteli muun muassa vahtimestarina Apollon talossa, jossa toimi myös Neuvostoliiton kaupallinen edustusto. Liljeström oli innokas harrastajanäyttelijä, joka esiintyi eri työväennäyttämöillä.[2]

Ammattiyhdistysliikkeessä ja politiikassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luvun lamavuosina Liljeström teki työllisyystöitä, kunnes sai työpaikan Kirjan talon vahtimestarina ja talonmiehenä. Samalla hän jätti kommunistit ja liittyi Ammattiyhdistysväen Sosialidemokraattiseen Yhdistykseen. Vuonna 1936 Liljeström palkattiin Metallityöväen Liiton toimitsijaksi ja 1942 hänestä tuli liiton sihteeri. Sydänsairauden takia häntä ei sotavuosina kelpuutettu rintamapalvelukseen.[2]

Metallityöväen Liiton puheenjohajan Yrjö Rantalan myötäillessä jatkosodan jälkeen kommunisteja pysyi Liljeström läheisen toverinsa Emil Skogin kanssa uskollisena SDP:n tannerilaiselle enemmistölinjalle. Vuonna 1946 Liljeströmistä tuli SDP:n puolueneuvoston jäsen puheenjohtajaksi valitun Skogin vanavedessä ja 1947 hänet valittiin Metallityöväen Liiton puheenjohtajaksi. Heinäkuussa 1948 Liljeström nimitettiin SAK:n vastustuksesta huolimatta Fagerholmin I hallituksen sosiaaliministeriksi. Presidentti J. K. Paasikivi erotti Liljeströmin seuraavana keväänä, kun hän oli matkustanut junassa ympäripäissään.[2]

Liljeström oli voimakas johtaja joka noudatti puheenjohtajavaltaista linjaa. Vastustajien puheissa väitettiin, että hän olisi jopa etääntynyt itse jäsenistöstä.[6] Vuonna 1950 Liljestöm julisti yli kaksi kuukautta kestäneen metalliteollisuuden lakon, kun kävi ilmi että pääministeri Urho Kekkonen oli tehnyt palkkasovun työnantajaosapuolen kanssa.lähde? Lakon seurauksensa SDP:n ja SAK:n välit rikkontuivat. Liljeström valittiin kansanedustajaksi 1955, jolloin välirikko oli levinnyt myös SDP:n sisälle. Liljeström kannatti Skogin johtamaa oppositiota, joka puolestaan tuki SAK:n maaliskuussa 1956 toteuttamaa yleislakkoa. Vuonna 1957 tapahtuneesssa lopullisessa puoluehajaannuksessa ammattiyhdistysjohto ryhtyi tukemaan skogilaisia. Samana syksynä Liljeström suostui palkkasovun säilyttääkseen V. J. Sukselaisen johtaman vähemmistöhallituksen kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriksi. Tämän johdosta Liljeström ja neljä muuta skogilaista "ottopoikaministeriä" erotettiin SDP:n eduskuntaryhmästä. Liljeström siirtyi skogilaisten perustaman TPSL:n eduskuntaryhmään, jonka listoilta hänet valittiin myös seuraavan kevään eduskuntavaaleissa. Vuonna 1958 Liljeström toimi Reino Kuuskosken virkamieshallituksen sosiaaliministerinä.[2]

Liljeström toivoi ammattiyhdistysliikkeen eheytymistä ja kannatti Veikko Helteen sovintoehdotusta ammattiyhdistysliikkeen kilpailevien ryhmien välille.[2] Liljeström piti myös Metallityöväen Liiton TPSL:n käsissä kommunistien valtausyrityksen aikana. Joidenkin mielestä tämä tapahtui osin jopa epädemokraattisin keinoin. Liljeström oli poistanut kommunistit kokonaan muun muassa liiton työehtosopimusneuvottelukunnasta.[6]

Myöhempinä vuosinaan Liljeströmillä oli hyvät suhteet työnantajajärjestöjen johtoon, josta oli hyötyä työmarkkinaneuvotteluissa. Hän allekirjoitti työnantajaosapuolten kanssa metallin piirissä ensimmäisen kaksivuotisen indeksiin sidotun työehtosopimuksen vuonna 1960. Liljeström hoiti myös suhteita ulkomaihin ja teki tästä syystä lukuisia ulkomaanmatkoja.[6]

Kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liljeströmillä oli vuosien ajan ollut terveysongelmia, jotka pahenivat entisestään 1950-luvun lopussa. Sydänoireiden lisäksi Liljeströmillä oli astma. Tilannetta pahensi entisestään liiallinen alkoholin käyttö, jonka ohella hän poltti kuin korsteeni. Stressiä aiheutti myös henkisesti raskas puolue- ja ammattiyhdistyshajaannus. Marraskuussa 1960 Liljeström matkusti Geneveen Kansainvälisen metallityöväen liiton kokoukseen. Ensimmäisen kokouspäivän iltana hän vetäytyi hotellihuoneeseensa jo yhdeksältä illalla. Aamulla Liljeström ei vastannut herätykseen ja hänet löydettiin kuolleena huoneesta. Kuolinsyynä oli sydänkohtaus.[7] Liljeström on haudattu Malmin hautausmaalle.[8]

Liljeströmin seuraajaksi Metallityöväen Liiton johtakasi nostettiin Skogin tukema Onni Närvänen, joka ohtiit Liljeströmin oman suosikin Esko Suikkasen.

Muuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valdemar Liljeströmin poika Markku Liljeström julkaisi hänen elämäkertansa vuonna 2019.[9]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Valdemar Liljeström Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 6.12.2007.
  2. 1 2 3 4 5 6 7 8 Reuna, Risto: / Liljeström, Valdemar (1902–1960) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen artikkeli). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 9.9.2011.
  3. ↑ Liljeström, Markku: Metallin mies : Valdemar Liljeströmin elämä 1902–1960, s. 13–17, 18. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2019. ISBN 978-952-5976-77-9 Työväenliikkeen kirjasto (PDF).
  4. ↑ Liljeström 2019, s. 27, 29–30.
  5. ↑ Liljeström 2019, s. 34.
  6. 1 2 3 Ketola, Eino: Suomen Metallityöväenliitto 1961–1983, s. 34–38, 43–45. Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21529-5
  7. ↑ Liljeström 2019, s. 470.
  8. ↑ Haku | Liljeström, Wladimir Valdemar 1902–1960 Hautahaku. Viitattu 15.3.2026.
  9. ↑ Vuoden työväentutkimus 2020 -palkinto myönnettiin Markku Liljeströmille ja kunniamaininta Sanna Lönnforsille 8.4.2021. Työväenliikkeen kirjasto. Viitattu 15.3.2026.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Edeltäjä:
Matti Janhunen
Heikki Waris		 Suomen sosiaaliministeri
1948−1949
1958		 Seuraaja:
Tyyne Leivo-Larsson
Väinö Leskinen
Sosialidemokraattien kansanedustajat
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Valdemar_Liljeström&oldid=23895367”