Tyyne Leivo-Larsson

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tyyne Leivo-Larsson
Tyyne Leivo-Larsson vuonna 1948.
Tyyne Leivo-Larsson vuonna 1948.
Pääministerin sijainen
Kuuskosken hallitus
26.4.1958–29.8.1958
Sosiaaliministeri
Fagerholmin I hallitus
4.3.1949–18.3.1949
Törngrenin hallitus
5.5.1954–20.10.1954
Fagerholmin II hallitus
17.5.1957–27.5.1957
Ministeri sosiaaliministeriössä
Fagerholmin I hallitus
29.7.1948–17.3.1950
Kekkosen V hallitus
20.10.1954–3.3.1956
Fagerholmin II hallitus
3.3.1956–17.5.1957
Kuuskosken hallitus
2.5.1958–29.8.1958
Kansanedustaja
22.7.1948–21.7.1958, 5.4.1966–22.3.1970
Ryhmä/puolue SDP, TPSL
Vaalipiiri Uusimaa, Helsinki
Henkilötiedot
Syntynyt3. maaliskuuta 1902
Uusikirkko
Kuollut1. elokuuta 1977 (75 vuotta)
Helsinki
Ammatti sosiaalijohtaja, suurlähettiläs

Tyyne Lilja Leivo-Larsson (vuoteen 1906 Lindroos, 3. maaliskuuta 1902 Uusikirkko1. elokuuta 1977 Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja diplomaatti, joka toimi SDP:n ja TPSL:n kansanedustajana vuosina 1948–1958 ja 1966–1970. Hän oli sosiaaliministerinä useissa hallituksissa 1940–1950-luvuilla ja toimi pääministerin sijaisena 1958.[1]

Suomen merkittävimpiin naispoliitikkoihin lukeutunut Leivo-Larsson oli vuosikymmenten ajan huomattava yhteiskunnallinen vaikuttaja ja innokas naisten etujen puolustaja.[2] Hän oli kosmopoliitti naisasianainen ja taitava parlamentaarikko, jota on luonnehdittu muun muassa älykkääksi, voimakastahtoiseksi, itsepäiseksi ja suoraluontoiseksi. Leivo-Larssonia on pidetty myös etenemisessään määrätietoisena, häikäilemättömänä ja jopa ylimielisenä.[3][4][5]

Leivo-Larsson aloitti poliittisen uransa SDP:ssa, mutta siirtyi 1950-luvun puoluehajaannuksen aikana TPSL:n riveihin. Hän oli Miina Sillanpään ja Hertta Kuusisen jälkeen Suomen kolmas naisministeri. Vuonna 1958 Leivo-Larssonista tuli Pohjoismaiden ensimmäinen hallitusta johtanut nainen, kun hänet nimitettiin pääministeri Reino Kuuskosken sijaiseksi.[6] Leivo-Larsson oli myös ensimmäinen Suomen suurlähettiläänä toiminut nainen ollessaan kansanedustajakausiensa välissä Suomen edustajana Oslossa.[7]

Lapsuus ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyyne Leivo-Larsson syntyi Karjalan kannaksella Uudenkirkon Harjussa. Hänen vanhempansa olivat sysmäläinen työmies Erik Leivo ja kaarinalainen Sofia Vilhelmiina Saarinen (1871–1935).[8] Pariskunta oli muuttanut Uuteenkirkkoon Helsingistä ennen vuosisadan vaihdetta. Heille syntyi kuusi lasta, joista kaksi nuorinta tyttöä kuoli jo pienenä. Vuonna 1904 perhe palasi Helsinkiin.[9] Vähävaraisesta työläistaustastaan huolimatta Leivo-Larsson kävi Helsingin Uudessa Suomalaisessa Tyttökoulussa kuusiluokkaisen keskikoulun.[10][8] Leivo-Larsson luki pitkän saksan ja ranskan, joista myöhemmin oli suurta hyötyä hänen urallaan.[3] Opettajansa Hanna Aspin innoittamana Leivo-Larsson liittyi Suomen Naisyhdistykseen ja toimi koulunsa raittiusyhdistykseen puheenjohtajana.[11] Hän kiinnostui myös työväen keskuudessa virinneestä itsenäisyysaattesta.[5]

Sisällissota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leivo-Larssonin isä oli ammattiyhdistysaktiivi, joka toimi muun muassa Helsingin satamatyöläisten ammattiosaston puheenjohtajana.[12] Sisällissodan aikana hän oli Helsingin punakaartin pataljoonankomentaja. Leivo-Larssonin veli Yrjö Leivo (1900-1936) toimi isänsä komppaniassa kirjurina ja Tyyne puolestaan liittyi sairaanhoitajaksi punakaartin naisosastoon, joka lähetettiin maaliskuun alussa Vilppulan rintamalle. Osaston peräännyttyä Tampereelle Leivo-Larsson työskenteli kaupungin piirityksen ajan Tampereen teatterin tiloissa toimineessa sotasairaalassa.[13][14] Runoilija Kössi Kaatra kuvaa hänet taisteluvalmiina nuorena, joka uskalsi luotisateessakin kuljettaa haavoittuneita.[15] Tampereen taistelun loppuvaiheessa Leivo-Larsson onnistui pakenemaan kaupungista.[16] Hän liittyi itään kulkeneiden punapakolaisten virtaan ja jäi lopulta vappuna saksalaisten vangiksi Hollolassa.[17] Leivo-Larsson päätyi Lahden vankileirin kautta Hämeenlinnan vankileirille, josta hänet vapautettiin kesäkuun puolivälissä.[18][19] Leivo-Larssonin toiminta huoltojoukoissa katsottiin niin vähäpätöiseksi, ettei häntä asetettu syytteeseen.lähde? Isä ja veli saivat kuolemantuomion, mutta heidät armahdettiin.[20]

Yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Leivo-Larsson työskenteli konttoriapulaisena, kunnes sai vuonna 1919 paikan Suomen Ammattijärjestön toimistonhoitajana.[10] Kielitaitoisena hän sai vastuulleen järjestön kansainvälisiä yhteyksiä.[8] Leivo-Larsson opiskeli työnsä ohessa Kansalaiskorkeakoulun sanomalehtilinjalla,[21] ja oli perustamassa oppilaskunnan Sosialistikerhoa.[22] Leivo-Larsson vaikutti myös Suomen Sosialidemokraattisen Työläisnaisliitossa, Suomen Sosialidemokraattisessa Nuorisoliitossa ja Suomen Liiketyöntekijäin Liitossa.[10][8] Leivo-Larsson tutustui jo 1920-luvulla K.-A. Fagerholmiin ja Emil Skogiin, joista tuli hänen läheisiä kumppaneitaan sosialidemokraattien sisällä.[3] SAJ:n hajaannuttua Leivo-Larsson siirtyi Helsingin kaupungin rahatoimiston kirjuriksi 1929.[8]

Leivo-Larsson toimi myös porvarillisissa naisjärjestöissä kuten Kalevalaisten Naisten Liitossa. Talvisodan aikana hän vaikutti Suomen Huollossa ja vieraili Valtion tiedotuslaitoksen toimeksiannosta Ruotsissa ja Norjassa lobbaamassa Suomen avustustoimintaa.[8] Vuonna 1941 hän siirtyi uuteen työhön Suomen työväen suojelus- ja huoltonäyttelyn johtajaksi.[8] Jatkosodan aikana Leivo-Larsson toimi myös Naisten Työvalmiusliiton puheenjohtajana ja Suomen Punaisen Ristin varapuheenjohtajana.[10] Keväällä 1941 Leivo-Larsson johti Naisten Työvalmiusliiton delegaatiota, joka kävi tutustumassa Natsi-Saksan työpalvelusjärjestö Reicharbeitsdienstin naistoimintaan. Sotavuosien jälkeen Leivo-Larsson sai matkastaan ankaraa arvostelua ja häntä syytettiin natsisympatioista. Naisille määrätyn työvelvoitteen Leivo-Larsson suoritti mottitalkoissa.[8][3] Leivo-Larsson ajoi myös sotavuosina naisasiaa muun muassa vaatimalla tytöttelevän ja naisia vähättelevän kielenkäytön poistamista työpaikoilta.[3]

Kansanedustajana ja ministerinä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1946 Leivo-Larsson valittiin työläisnaisliiton puheenjohtajaksi. Hänet valittiin kansanedustajaksi vuonna 1948. Leivo-Larssonista tuli myös Fagerholmin hallituksen kansliaministeri sosiaaliministeriöön. Nimitys oli yllätys, sillä paikkaa oli pidetty Martta Salmela-Järviselle pedattuna.[8] 1940-1950-luvuilla Leivo-Larsson oli sosiaaliministeriön kansliaministerinä kaikkiaan neljässä eri hallituksessa ja hoiti varsinaista sosiaaliministerin tehtävää lyhyitä ajanjaksoja kolmessa hallituksessa. Ministerinä hän pyrki naisten ja äitien aseman parantamiseen. Hänen tavoitteitaan olivat esimerkiksi lakisääteinen äitiysloma sekä lapsilisä.[3] Lisäksi Leivo-Larsson vaikutti muun muassa sosiaalisen asuntotuotantojärjestelmän Aravan syntymiseen, palkansaajaväestön asemaa parantaneeseen vuoden 1956 kansaneläkeuudistukseen sekä valmisteli työeläkelainsäädäntöä. Lisäksi hän oli toteuttamassa merimieseläkelakia. Leivo-Larsson tuli myös ministerinä tunnetuksi määrätietoisista otteistaan, sillä esimerkiksi vuonna 1954 raittiusmiehenä tunnettu Leivo-Larsson erotti kolme Kansaneläkelaitoksen johtajaa liiallisen alkoholinkäytön vuoksi.[8]

Emil Skogin lähdössä lomalle tämä olisi halunnut Leivo-Larssonin sijaisekseen, jolloin hänestä olisi tullut Suomen ensimmäinen puolustusministerinä toiminut nainen. Presidentti J. K. Paasikivi ei kuitenkaan kelpuuttanut naista tehtävään.[5] Vuonna 1958 sosiaaliministerinä ollessaan Leivo-Larssonista tuli ensimmäinen pohjoismainen hallitusta johtanut nainen, kun hänet nimitettiin uuden lain edellyttämänä pääministeri Kuuskosken sijaiseksi tämän ollessa estyneenä.[3] SDP:n puoluehajaannuksen aikana Leivo-Larssonen edusti skogilaisia, jonka seurauksena hänet syrjäytettiin puoluetoimikunnasta 1957 ja erotettiin puolueesta vuotta myöhemmin, kun hänen puolueosastonsa oli ottanut jäsenekseen puolueesta erotetun Martta Salmela-Järvisen.[8]

Diplomaattina

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jätettyään eduskunnan 1958 Leivo-Larssonista tuli ensimmäinen suomalainen naisdiplomaatti, kun presidentti Urho Kekkonen nimitti hänet suurlähettilääksi Oslooseen.[8] Kyseessä oli niin sanottu poliittinen virkanimitys, koska Leivo-Larsson ei ollut virkasuhteessa Ulkoministeriöön.[23] Nimitystä on pidetty palkkiona Kekkosen ja skogilaisten yhteistyöstä SDP:n puheenjohtajan Väinö Leskisen kampittamiseksi.[8] Nimityksen poliittisuus sekä Leivo-Larssonin sukupuoli herättivät vastarintaa ulkoministeriössä.[24] Leivo-Larssonin mukaan jopa puoluetoveri K.-A. Fagerholm yritti estää hänen nimittämisensä suurlähettilääksi vetoamalla Leivo-Larssonin raittiuteen. Fagerholmin mukaan tämä esti mieskollegojen kanssa käytävät myöhäiset neuvottelut lasin ääressä.[5] Leivo-Larsson oli kuitenkin toiminut ulkoasiainvalionkunnassa sekä kehitysapuasiain neuvottelukunnassa, joten hän oli hyvin perillä ulko- ja turvallisuuspolitiikan tilasta ja osaamisensa oli vahvaa.[4] Lisäksi Leivo-Larsson tunsi aikaisemman työnsä kautta Norjan uuden sosialidemokraattisen hallituksen jäseniä jo pitkältä ajalta, kuten myös muiden Pohjoismaiden johtohahmoja.[8] Vuodesta 1959 lähtien Leivo-Larsson hoiti myös Islannin lähettilään tehtäviä.[8]

Vuonna 1961 Leivo-Larsson herätti huomiota tilaamalla suurlähetystön pihalle suuren honkarakenteisen saunan presidentti Kekkosen valtiovierailua varten. Leivo-Larsson oli myös itse Sauna-seuran jäsen ja innokas avantouimari.[8] Vuonna 1963 Leivo-Larsson pääsi naisasianaisen ja diplomaatin roolissa kommentoimaan Yhdysvaltojen uutta hallitusta, johon ei valittu yhtään naista. Presidentti John F. Kennedyn neuvonantajat pyysivät Leivo-Larssonia kertomaan mielipiteensä omaa presidentin tehtäväänsä ajatellen. Kyseessä oli amerikkalainen radio-ohjelma, jota varten pyydettiin monien eri alan asiantuntijoiden näkemyksiä siitä, mitä Kennedyn tulisi ottaa huomioon presidenttikaudellaan.[4]

Paluu eduskuntaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jäätyään eläkkeelle suurlähettilään tehtävästä 1965 Leivo-Larsson valittiin TPSL:n naisliiton puheenjohtajaksi ja 1966 hänet valittiin jälleen eduskuntaan. Sosialidemokraattisen liikkeen eheytyessä 1970-luvun alussa Leivo-Larsson vastusti TPSL:n ja SDP:n yhdistymistä.[8] Hän toimi Sosialidemokraattisen Naisliitton puheenjohtajana, kunnes se yhdistettiin Sosialidemokraattisten Naisten Keskusliittoon.[10] Hän oli Pohjoismaiden neuvoston Suomen valtuuskunnan jäsen ja toimi Suomen edustajana Kansainvälisen työjärjestön kokouksissa Genevessä ja Suomen YK-valtuuskunnan jäsenenä New Yorkissa.[10][2] Leivo-Larsson oli Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1946–1956, 1969–1972 ja 1. varapuheenjohtaja 1948–1956. Presidentin valitsijamies hän oli vuosina 1950, 1956 ja 1968.[8]

Leivo-Larsson kuoli Helsingissä 75-vuotiaana elokuussa 1977. Hänet on haudattu Lohjan vanhalle hautausmaalle puolisonsa sukuhautaan.[25]

Tyyne Leivo-Larssonin puoliso oli Lohjassa syntynyt insinööri Bror Nils Larsson (1906-1975), joka työskenteli muun muassa Imatran Voiman laboratoriopäällikkönä.[8] Pariskunta oli lapseton.[26]

  • Elämässä tapaa ja tapahtuu. Helsinki: Weilin + Göös, 1970.
  1. Tyyne Leivo-Larsson Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 6.12.2007.
  2. a b Kuolleita. Helsingin Sanomat, 2.8.1977, s. 9. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 11.6.2024.
  3. a b c d e f g Aitola 2019, s. 13-20.
  4. a b c Aitola 2019, s. 20-23.
  5. a b c d Sundberg, Anneli: Naiset ovat liian hyviä olemaan miesten armoilla. Helsingin Sanomat, 3.3.1977, s. 13. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 11.6.2024.
  6. Tyyne Leivo-Larsson. Yle Elävä arkisto. Viitattu 15.6.2013.
  7. Naiset ja diplomaatinura. Ulkoasiainministeriö (Internet Archive). Viitattu 4.2.2022.
  8. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Soikkanen, Hannu: Leivo-Larsson, Tyyne (1902–1977) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 18.6.2009. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 18.9.2016.
  9. Kankaansyrjä, Laura: Tyynesti sodassa : työväenluokan nainen osana Suomen sisällissotaa ja sodan jälkeistä yhteiskuntaa, Tyyne Leivo-Larssonin näkökulman kautta, s. 16-18. Pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto, 2021. Teoksen verkkoversio (PDF).
  10. a b c d e f Tiirakari, Leeni: Tyyne Leivo-Larsson - Suomen ensimmäinen naissuurlähettiläs Naisten Ääni. 2017. Suomalainen Naisliitto. Viitattu 11.6.2024.
  11. Kankaansyrjä 2021, s. 18-20.
  12. Kankaansyrjä 2021, s. 30.
  13. Kankaansyrjä 2021, s. 30.
  14. Kankaansyrjä 2021, s. 52-58.
  15. Haavoittunut Enkeli -saatto (arkistoitu sivu) Tampere 1918 sisällissotamuseo. 2008. Museokeskus Vapriikki. Viitattu 15.6.2013.
  16. Kankaansyrjä 2021, s. 52-58.
  17. Kankaansyrjä 2021, s. 59-60.
  18. Kankaansyrjä 2021, s. 60-63.
  19. Kankaansyrjä 2021, s. 63-65.
  20. Kankaansyrjä 2021, s. 62.
  21. Historia paljastaa Leivon karikatyyrin. Demokraatti, 12.6.2013.
  22. Kankaansyrjä 2021, s. 69.
  23. Aitola, Minna: Muurinmurtaja : Tyyne Leivo-Larsson: Suomen ensimmäinen naissuurlähettiläs Oslossa 1958–1965, s. 2–3. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2019.
  24. Aitola, Minna: Muurinmurtaja : Tyyne Leivo-Larsson: Suomen ensimmäinen naissuurlähettiläs Oslossa 1958–1965, s. 2–3. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2019.
  25. Vauhkonen, Pekka: Kansanedustaja Tyyne Lilja Leivo-Larsson 20.3.2017. Viimeiset leposijat. Viitattu 11.6.2024.
  26. Airola 2019, s. 18.
Edeltäjä:
Valdemar Liljeström
Esa Kaitila
Eino Saari
Suomen sosiaaliministeri
1949
1954
1957
Seuraaja:
Aleksi Aaltonen
Onni Peltonen
Irma Karvikko
Edeltäjä:
Onni Peltonen
Aku Sumu
Johannes Tiainen
Erkki Lindfors
Ministeri sosiaaliministeriössä
1948–1950
1954–1956
1956–1957
1958
Seuraaja:
Erkki Härmä
Johannes Tiainen
Johannes Tiainen
Rafael Paasio