Avioero

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Avioero tarkoittaa avioliiton purkamista tai purkautumista tuomioistuimen päätöksellä.[1] Avioero on nykyisin laillista lähes kaikissa maailman maissa. Avioerojen määrä on länsimaissa voimakkaasti lisääntynyt 1900-luvulta alkaen, ja esimerkiksi suomalaisista aviopareista nykyisin eroaa noin puolet. Avioerolla on paljon erilaisia riskitekijöitä ja syitä, joista tärkeimpiä on uskottomuus.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avioeroja on otettu ainakin niin kauan kuin kirjoitettua historiaa on. Se saattaa olla yhtä vanha kuin avioliiton käsitekin. Ensimmäinen tunnettu kirjoitettu laki, Ur-Nammun laki, käsittelee muiden asioiden ohella avioeroa [2].

Avioerojen yleistyminen länsimaissa on sidottu laajempaan kulttuuriseen muutokseen, jota historioitsija Eric Hobsbawm nimittää kulttuurivallankumoukseksi. Perhemalli oli pitkään vastustanut radikaaleja muutoksia, mutta tämä pitkäaikainen rakennelma alkoi radikaalisti muuttua 1900-luvun jälkipuoliskolla. Muutos oli selkeimmin nähtävissä maissa, joissa oli aikaisemmin vallinnut tiukasti rajoittavat moraalikäsitykset, kuten katolisissa maissa. Esimerkiksi Belgiassa, Ranskassa ja Alankomaissa avioerojen määrä kolminkertaistui vuosina 1970–1985. Italiassa avioerosta tuli laillinen vuonna 1970 ja kansanäänestys vahvisti oikeuden avioeroon vuonna 1974. Samanaikaisesti yksin asuvien määrä lisääntyi voimakkaasti länsimaissa, muodollisesti solmittujen avioliittojen määrä väheni ja avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten määrä kasvoi. Perinteinen ydinperhemalli jäi nopeasti vähemmistöksi ja monissa länsimaisissa suurkaupungeissa yksinasuvat muodostivat jo noin puolet kaikista kotitalouksista 1980-luvulle mennessä.[3]

Filippiinit on nykyisin maailman ainoa valtio, jossa laki ei salli avioeroa. Sielläkin laillinen asumusero ja avioliiton mitätöiminen ovat kuitenkin tietyissä olosuhteissa mahdollisia, mutta asumuserossa olevat eivät voi mennä uusiin naimisiin.[4]

Riskitekijöitä ja syitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avioeron riskitekijöiksi on tutkimuksissa todettu muun muassa nuorena avioituminen, avoliitto ennen avioitumista, omien vanhempien avioero, lapsipuolten asuminen samassa taloudessa, liberaalit perheasenteet sekä näkemys siitä, että avioero on sinänsä hyväksyttävä asia.[5] Myös aviopuolisoiden huonot kommunikaatiotaidot kasvattavat eroamisen riskiä.[6]

Tärkein avioerojen selittäjä on yhdysvaltalaisen seurantatutkimuksen perusteella uskottomuus. Muita tärkeitä selittäjiä olivat päihteiden käyttö, rahojen typerä tuhlaaminen ja kiusalliset tavat. Eronneet puolisot ovat olleet tavallista enemmän erilaisia monissa avioliittoon liittyvissä näkemyksissään. Kun motiivi jatkaa suhdetta rakentavaa ja ylläpitävää käyttäytymistä on heikentynyt, eroamisen riski kasvaa.[5]

Eron alkusysäyksenä on usein aviovaimon heikentynyt aviollinen tyytyväisyys ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen.[5]

Avioeroriskiin vaikuttavista tekijöistä tutkimusten mukaan 30–50 % on periytyviä. Näistä tärkeimpiä persoonallisuuspiirteitä ovat taipumus katsoa maailmaa kielteisenä ja kuulla toisten sanomiset arvosteluna. Myös impulsiivinen käytös, taipumus alkoholismiin ja korkea testosteronitaso ovat riskitekijöitä. Koulutettujen ja hyvätuloisten liitoista erotaan harvemmin.[7]

Eron vaikutus onnellisuuteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eroaminen onnettomasta avioliitosta ja uudelleen avioituminen lisää Yhdysvalloissa tehdyn tutkimuksen mukaan selvästi onnellisuutta. Eronneet ja yksin eläneet ovat raportoineet lisääntyneestä tyytyväisyydestä, vankemmasta itsetunnosta ja paremmasta yleisestä terveydentilasta. Onnettomaan liittoon jääminen liittyy muunlaisiin aviosuhteisiin verrattuna vähempään onnellisuuteen ja tyytyväisyyteen elämää kohtaan, heikompaan itsetuntoon, heikompaan yleiseen terveydentilaan sekä kohonneeseen psyykkiseen hätään. Eroon liittyvien stressitekijöiden johdosta eronneet ovat kuitenkin keskimäärin vähemmän onnellisia kuin naimisissa olevat.[8]

Lapset ja avioero[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsen suhtautumiseen vanhempien eroon vaikuttaa muun muassa lapsen ikä, lapsen suhde vanhempiinsa sekä se, millainen tilanne perheessä on ollut ennen eroa. Lapsen selviytymiseen vaikuttaa erityisesti se, millä tavoin ero käytännössä toteutetaan.[9]

Tutkimuksen mukaan eroamisen tavalla on vaikutusta myös siihen, millaiseksi eron jälkeinen vanhemmuus muodostuu. Mitä nopeammin ja yllätyksellisemmin ero tapahtuu, sitä haasteellisemmaksi eron jälkeinen yhteinen vanhemmuus muodostuu. Jos taas vanhemmat onnistuvat suunnittelemaan yhdessä parisuhteen päättymistä, pystyvät he myös paremmin kantamaan vastuuta lapsen selviämisestä ja hyvinvoinnista eron jälkeen [10] Tutkimus julkaistiin osana lapsiperheiden eroon keskittyvää Lastensuojelun Keskusliiton Neuvo-projektia, jonka tavoitteena on lapsen aseman parantaminen erossa.

Lapsen saaminen toisinaan aiheuttaa stressiä mahdollisessa parisuhteessa, joka voi pahimmillaan johtaa avioeroon.[11]

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avioeron myöntäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa avioliitto voidaan purkaa tuomioistuimen päätöksellä. Asiaa käsiteltäessä tuomioistuin ei tutki, minkä vuoksi puolisot tai toinen puoliso vaatii avioeroa eikä myöskään puolisoiden välisiä henkilökohtaisia suhteita. Avioeron voi saada puolen vuoden harkinta-ajan jälkeen, tai heti jos puolisot ovat asuneet erillään viimeiset kaksi vuotta. Avioeroa koskeva asia pannaan käräjäoikeudessa vireille kirjallisella hakemuksella, jonka joko molemmat tai toinen puolisoista on tehnyt.

Suomessa avioerohakemus raukeaa, mikäli vuoden pituisen harkinta-ajan kuluessa vaatimusta ei ole uusittu[12] tai toinen puolisoista kuolee ennen, kuin mahdollinen avioerotuomio on saanut lainvoiman[13].

Avioeron yhteydessä voidaan käräjäoikeuden ratkaistavaksi saattaa myös seuraavat asiat:

  • Elatusapu lapselle tai puolisolle
  • Lapsen huolto ja tapaamisoikeus
  • Yhteiselämän lopettaminen ja se, kumpi puolisoista saa toistaiseksi jäädä asumaan perheen kotiin.

Eroamisen yleisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisin noin puolet suomalaisista aviopareista eroaa. Eroavien osuuden ohella avioerojen kokonaismäärä lisääntyy myös. Vuonna 2000 keskimääräinen eroon päättynyt avioliitto kesti 12 vuotta, kun vuonna 2005 se kesti enää 11 vuotta. 1960-luvulla solmituista avioliitoista eroon on päättynyt kolmasosa ja 1970-luvulla solmituista noin 40 prosenttia.[14]

Suomalaisen avioero ulkomaalaisesta puolisosta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisen erotessa ulkomaalaisesta puolisosta tai ulkomailla oltaessa juristit saattavat määrittää, mihin maahan pariskunnalla on vahvin yhteys, ja soveltaa sen maan erolakeja. Siksi ero voi viedä parikin vuotta ja sen ehdot voivat riippua tuomioistuimaasta.[15]

Dosentti Minna Säävälän mukaan suuri kulttuuriero lisää eroriskiä. Usein eroja ei huomaa ennen lasten syntymistä, joten lapsiarjesta ja perinteistä pitäisi keskustella etukäteen eikä olettaa, että ajatellaan asioista samalla tavalla.[16]

Erityisen suuria riskejä suomalaisten liitoissa oli kuitenkin vain miehen ollessa ulkomaalainen, etenkin afrikkalainen tai Lähi-Idästä. Myös ulkomaisen miehen työllistymisvaikeudet tai pitkät työpäivät saattoivat vaikuttaa sekä ylipäänsä maahanmuuttoon liittyvä elämän aloittaminen "tyhjästä".[16]

Vuonna 2016 suomalaisten keskinäisistä aviopareista erosi 1,3 %, suomalaisnaisen ja ulkomaisen miehen liitoista 3,7 % ja suomalaismiehen ja ulkomaisen naisen liitoista 2,7 %. Gambialaismiesten kanssa solmituista avioliitoista purettiin 12 %, Ghanan luku oli 9,5 %, Marokon 8,8 %. Ylipäänsä liitot afrikkalaismiesten kanssa purettiin erityisen usein. Kansainväliset huoltoriidatkin ovat lisääntyneet.[16]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirjan verkkoversio: avioero. (Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja, 35.) Kotimaisten kielten keskus. ISSN 2323-3370.
  2. Washingtonin yliopisto: The Biblical Song of Songs, kurssimateriaali. Seattle, Washington, 2004.
  3. Eric Hobsbawm Äärimmäisyyksien aika, Vastapaino 2003, s. 404–407
  4. Valerie Caulin: This is the Last Country on Earth Where Divorce is Illegal Culture Trip. 1.12.2017. Viitattu 9.11.2018.
  5. a b c Perhebarometri 2009, s. 116.
  6. Perhebarometri 2009, s. 118.
  7. Taas tuli ero, Helsingin Sanomat 15.11.2009, sivu D2
  8. Perhebarometri 2009, s. 119–120.
  9. Vanhemman opas
  10. "Eroamisen tapa vaikuttaa vanhemmuuteen ja lapsen selviämiseen"
  11. Perhebarometri 2009
  12. Avioliittolaki 234/1929 www.finlex.fi. Viitattu 14.8.2018.
  13. Korkeimanoikeuden ennakkopäätös KKO:2017:32 korkeinoikeus.fi. Korkein oikeus. Viitattu 8.8.2018.
  14. Valtavaara, Marjo: "Puolet aviopareista eroaa, eroavien avioliitot kestävät keskimäärin 11 vuotta". Helsingin Sanomat, 3.6.2007. (luettu 3.6.2007)
  15. Avioero ulkomailla on vaikeuksien kerjäämistä Taloussanomat. 8.9.2012.
  16. a b c HS selvitti kansain­välisten avio­liittojen ero­tilastot: Katso, minkä maalaisen puolison kanssa liitto kestää – Oikaisu: Aiemmin jutussa eroprosentit esitettiin liian pieninä Helsingin Sanomat. 10.4.2018.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ayalon, Ofra & Flasher, Adina: Ketjureaktio. Lapset ja avioero. Tampere: Vastapaino 1997. ISBN 951-768-014-7
  • Koskela, Riikka: Ero lapsiperheessä - miten tukea lasta ja vanhempia? Lastensuojelun Keskusliitto / Neuvo-projekti, Helsinki 2008
  • Kääriäinen, Aino: Ero haastaa vanhemmuuden, Lastensuojelun Keskusliitto / Neuvo-projekti, Helsinki 2008.
  • Vanhemman opas. Tietoa ja tukea lapsiperheiden eroon. Lastensuojelun Keskusliitto / Neuvo-projekti, Ylöjärvi 2009 (2. Painos)
  • "Rakkautta, rikkautta ja ristiriitoja Suomalaisten solmimat kaksikulttuuriset avioliitot (pdf), Perhebarometri 2012, Väestöliitto. Tiivistelmä