Huoltajuus
Lapsen huoltajuus on edunvalvontaa koskeva oikeudellinen termi, jota käytetään kuvaamaan vanhemman tai huoltajan ja tämän henkilön huollettavana olevan lapsen välistä oikeudellista ja käytännön suhdetta. Lapsen huoltajuus koostuu laillisesta huoltajuudesta, joka on oikeutta tehdä päätöksiä lapsesta, ja fyysisestä huoltajuudesta, joka on oikeus ja velvollisuus majoittaa, huoltaa ja hoitaa lasta. [1]
Naimisissa olevilla vanhemmilla on yleensä lastensa juridinen ja fyysinen huoltajuus. Lapsen huoltajuutta koskevat päätökset tehdään yleensä avioeroa, mitätöimistä, asumuseroa, adoptiota tai vanhempien kuolemaa koskevissa oikeudenkäynneissä. Useimmilla lainkäyttöalueilla lapsen huoltajuus määräytyy lapsen edun mukaisesti. [2]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kun 1500-luvulla avioerot jälleen sallittiin kristinuskon kiellettyä ne 1100-luvulla, perusteena oli usein syyllisyys Aviorikokseen tai hylkäämiseen. Lapset yleensä myönnettiin syyttömälle osapuolelle.
Vuoden 1929 avioliittolaissa eroperusteita lisättiin ja laista tuli muodollisesti tasa-arvoinen. Samalla mahdollistettiin lasten antaminen syyllisellekin osapuolelle. Käytännössä lapsen eduksi tulkittiin yleensä äidin hoiva.[3]
Vielä 1920-luvun alussa ajateltiin lapsen eduksi, että huollosta erotettu vanhempi ei saisi tavata häntä. Sellaisia päätöksiä alemmat oikeudet tekivätkin vielä 1930-luvulla, mutta korkein oikeus antoikin huollosta erotetulle isälle vuonna 1938 oikeuden tavata lastaan. Sama toistui. Vuoden 1929 laki ei ottanut tähän kantaa.[3]
1960-luvulla avioerot ja avoliitot yleistyivät voimakkaasti. 1.1.1984 syyllisyys poistui lasten huoltoratkaisuista (muttei avioerolaista): lapsen etu yksin ratkaisi.[3] Helpon eron mahdollistava avioliittolaki tuli vasta 1988.[3]
Juridinen huoltajuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Juridinen huoltajuus tarkoittaa huoltajien oikeutta tehdä tärkeitä alaikäisiä lapsiaan koskevia elämänpäätöksiä. Tällaisia päätöksiä voivat olla lapsen koulun valinta, lääkäri, lääkehoidot, oikomishoito, neuvonta, psykoterapia ja uskonto . [4]
Fyysinen huoltajuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Fyysinen huoltajuus määrittää, missä lapsi asuu ja kuka päättää lasta koskevista päivittäisistä asioista. Jos vanhemmalla on lapsen fyysinen huoltajuus, tämän vanhemman koti on yleensä lapsen laillinen asuinpaikka (kotipaikka).
Muodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Fyysisen huoltajuuden eri muotoja ovat:
- Yksinhuoltajuus, järjestely, jossa vain toisella vanhemmalla on lapsen fyysinen huoltajuus. Toisella vanhemmalla, joka ei ole huoltajuudesta, on tavallisesti säännöllinen tapaamisoikeus . [5]
- Yhteishuoltajuus, järjestely, jossa molemmilla vanhemmilla on lapsi suunnilleen saman ajan ja jossa molemmat ovat huoltajia . [5]
- Linnunpesähuoltajuus, eräänlainen yhteishuoltajuus, jossa vanhemmat asuvat vuorotellen asunnossa, jossa lapsi aina asuu. Näin muutosten ja liikkumisen taakka kohdistuu vanhempiin lapsen sijaan. [6]
- Kolmannen osapuolen huoltajuus, järjestely, jossa lapset eivät jää kummankaan biologisen vanhemman luokse, vaan heidät siirretään kolmannen henkilön huoltoon.
Yleisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Thoroddur Bjarnason tutki 36 länsimaata 2005-2006 vertaamalla 11-15-vuotiaiden lasten osuutta erilaisissa lasten huoltojärjestelyissä. Äitinsä ja isänsä kanssa ehjissä perheissä elävien lasten prosenttiosuus oli korkein Makedoniassa (93 %), Turkissa (89 %), Kroatiassa (89 %) ja Italiassa (89 %), kun taas se oli alhaisin Yhdysvalloissa. 60 %), Romania (60 %), Viro (66 %) ja Latvia (67 %). Muissa englanninkielisissä maissa se oli 70 prosenttia Yhdistyneessä kuningaskunnassa, 71 prosenttia Kanadassa ja 82 prosenttia Irlannissa. Niistä lapsista, jotka eivät asuneet molempien vanhempiensa kanssa, jaetun vanhemmuuden (vs. yksinhuoltajuus) osuus oli korkein Ruotsissa (17 %), Islannissa (11 %), Belgiassa (11 %), Tanskassa (10 %) ja Italiassa. (9 %) ja Norja (9 %). 2 % tai vähemmän se oli alhaisin Ukrainassa, Puolassa, Kroatiassa, Turkissa, Alankomaissa ja Romaniassa. Se oli 5 % Irlannissa ja Yhdysvalloissa ja 7 % Kanadassa ja Isossa-Britanniassa. Jaetun vanhemmuuden suosio on kasvussa, ja vuosiin 2016-2017 mennessä osuus oli Ruotsissa noussut 34 prosenttiin 6–12-vuotiaiden ikäryhmässä ja 23 prosenttiin 13–18-vuotiaiden lasten keskuudessa. [7]
Tasa-arvokysymykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Naisoikeusaktivistit ovat huolissaan "perheväkivallasta, perushoidon tunnustamisesta ja epäoikeudenmukaisuudesta, jotka liittyvät laillisen yhteishuollon myöntämiseen ilman vastaavaa vastuuta lastenhoitoon osallistumisesta".[8] Isänoikeusaktivistit ovat enemmän huolissaan heidän "lasten elämästä, vanhemman ja lapsen välisen kiintymyksen tärkeydestä, vanhempien syrjäytymisen torjumisesta ja pääsyn valvomisesta". [8] Tuomioistuimet eivät voi määrittää varmuudella yksittäisen lapsen etuja, ja tuomarit ovat "pakotettuja luottamaan omiin tulkintoihinsa lasten eduista ja omaperäisiin ennakkoluuloihin ja subjektiivisiin arvoihin perustuviin tuomioihin, mukaan lukien sukupuoliharha". [8]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Changes in Custody DC.gov - Child Support Services Division. Washington D.C.. Viitattu 3 October 2017.
- ↑ UNHCR Guidelines on Determining the Best Interests of the Child UNHCR. May 2008. United Nations. Viitattu 3 October 2017.
- ↑ a b c d Jenni Kangas: Paha puoliso, huono huoltaja - syyllisyys avioerossa ja lapsen huollossa 1900-luvulla (Pro gradu) toukokuu 2012. Helsingin yliopisto, Oikeustieteellinen tiedekunta.
- ↑ Dieringer: Child Custody Massachusetts Legal Services. 2008. Arkistoitu 5 June 2013. Viitattu 3 October 2017.
- ↑ a b Jennifer E. Sisk, Child custody laws, Encyclopedia of Children's Health.
- ↑ Edward Kruk, "Bird's Nest" Co-Parenting Arrangements: When Parents Rotate In and Out of the Family Home, Psychology Today, 16 July 2013.
- ↑ Statistics Sweden, Barns boende (växelvis boende, hos mamma, hos pappa, etc.) 2012—2017, 11 November 2018.
- ↑ a b c Edward Kruk: A Model Equal Parental Responsibility Presumption in Contested Child Custody. The American Journal of Family Therapy, 2011, 39. vsk, nro 5, s. 375–389. doi:10.1080/01926187.2011.575341.