Urheiluoikeus

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Urheiluoikeus on oikeusalue, jonka piiriin kuuluvat urheilun itsesääntely, urheilua koskeva lainsäädäntö ja urheiluun liittyvät tuomioistuinten ennakkopäätökset. Urheiluoikeuden asema itsenäisenä oikeudenalana on vasta muotoutumassa, mutta sen vakiintuessa siitä tullaan puhumaan myös oikeudenalana. Siihen ei juuri sisälly vakiintuneista oikeudenaloista poikkeavia yleisiä oppeja ja omaa käsitteenmuodostusta, ja sen käsitesisältöä ei ole pystytty riidattomasti määrittelemään. Ruotsalainen Krister Malmsten on määritellyt erikseen urheiluoikeuden ja urheiluun liittyvän oikeuden, joka sisältää urheiluun sovellettavan yleisen lainsäädännön. Kansainvälisessä keskustelussa käytetään usein nimityksiä ”urheilu ja oikeus” sekä ”urheilusidonnainen oikeus”. Suomessa käytetään käsitettä urheiluoikeus lähinnä sen selkeyden vuoksi.[1]

Urheiluoikeutta voidaan pitää myös osana liikuntatieteitä, mutta se ei ole liittynyt niihin kovinkaan kiinteästi. Sen sijaan se on kiinteä osa oikeustiedettä. Urheiluoikeus on kuitenkin paljon myöhäisempi käsite kuin liikuntatieteet. Toisaalta urheiluoikeudella on liittymäkohtia usealle muullekin alalle, esimerkiksi liikuntalääketieteeseen.[2]

Ylikansallinen urheiluoikeus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälisen olympiakomitean ja kansainvälisten lajiliittojen itsesääntelymääräykset yhtenäistävät urheiluoikeutta, mutta siellä missä ne eivät vaikuta, havaitaan kansallisia eroja. Ylikansallisia itsesääntelymääräyksiä soveltaa ja tulkitsee muun muassa urheilun kansainvälinen vetoomustuomioistuin CAS, jonka ratkaisut eivät kuitenkaan ole täysin yhteneväisiä, sillä ratkaisuja tekevät kokoonpanot vaihtelevat. Koska kyseessä on välimiesmenettely, se on lähtökohtaisesti ei-julkista eli asianosaiset voivat olla julkistamatta ratkaisua kokonaisuudessaan, mutta kaikista CAS:n ratkaisuista on alettu antaa tiedote. CAS:n toimiala on laajempi kuin suomalaisen Urheilun oikeusturvalautakunnan ja CAS on osaltaan pystynyt yhtenäistämään urheilun kilpailu- ja muiden sääntöjen tulkintaa.[3]

Kansalliset erot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa urheiluun liittyvä oikeus on samalla tapaa pohjoismaisen mallin mukaista kuin koko oikeusjärjestyskin, vaikka hienoisia erojakin on löydettävissä. Yhteispohjoismaisia lainsäädäntöhankkeita ei ainakaan vielä ole ollut lainkaan. Eurooppalaista urheiluoikeutta yhtenäistää Euroopan neuvosto ja Euroopan unioni. Esimerkiksi Euroopan neuvosto on toiminut sopupelejä ja katsomoväkivaltaa ehkäisevästi. Etenkin Euroopan unionin tuomioistuimen urheilua koskevat ratkaisut ovat olleet tärkeitä yhteneväisyyden kehittäjiä.[4]

Ranskalainen urheilun järjestelmä on valtiojohtoisempaa kuin pohjoismainen ja saksalainen vastaava. Samoin Turkissa urheilu on hyvin valtiojohtoista, sillä esimerkiksi maajoukkueiden valmentajat ovat valtion virkamiehiä. Eurooppalaisissa valtioissa myös dopingin kriminalisointiin liittyvässä lainsäädännössä on paljon kansallisia eroja. Melkoisesti toisistaan eroavat etenkin entisten sosialististen maiden valtiojohtoinen urheilujärjestelmä ja muun Euroopan yhdistymisvapauteen nojaava urheilun kansanliike. Kiinassakin ollaan kiinnostuneita länsimaisesta urheilujärjestelmästä ja urheiluoikeudesta, mutta siellä on vaikea ymmärtää aatteellisten yhdistysten suurta roolia urheiluelämässä.[5]

Tutkimus ja opetus Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa urheiluoikeuden tutkimus voidaan jakaa aikaan ennen urheilun oikeudellistumista ja aikaan sen jälkeen. Edelliselle on tunnusomaista se, että tutkija huomasi tutkimuskohteeseensa liittyvän myös urheilun ilmiöitä, ja hän otti ne huomioon. Urheilu on liittynyt kahteen rikosoikeuden väitöskirjaan Paavo Kekomäen 1933 julkaisemaan ”Ammattimaisuus rikosoikeudessa” ja Inkeri Anttilan 1946 julkaisemaan ”Loukatun suostumus rikosoikeudessa”. Anttilan teoksessa urheilun osuus on niin huomattava, että häntä voidaan pitää suomalaisen urheiluoikeuden pioneerina. Ensimmäinen varsinainen urheilua käsittelevä oikeustieteellinen väitöskirja on Esko Linnakankaan vuonna 1984 tekemä. Laaja ja perusteellinen alan perusteos on Olli Rausteen 1997 valmistunut ”Urheiluoikeus”.[6]

Alan opetus oikeustieteellisissä tiedekunnissa eteni samalla tavoin kuin tutkimuskin. Urheiluun liittyviä opinnäytetöitä on tehty jo vuosikymmeniä sitten etenkin vahingonkorvauskysymyksistä. Helsingin ja Turun yliopistoissa järjestettiin 1997–1998 ensimmäinen urheiluoikeuden yhteinen syventävien opintojen projekti. Helsingissä on ollut vuodesta 2001 lähtien määräaikainen urheiluoikeuden professuuri.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Halila 2017 s. 1–3.
  2. Halila 2017 s. 6.
  3. Halila 2017 s. 44–46.
  4. Halila 2017 s. 47.
  5. Halila 2017 s. 48–49.
  6. Halila 2017 s. 22–23.
  7. Halila 2017 s. 24.