Urheilujournalismi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Urheilujournalismi on journalismia, joka raportoi urheiluaiheisiin ja -kilpailuihin liittyvistä asioista. Sana journalismi tulee ranskan kielen sanasta jour, joka merkitsee päivää. Alkujaan journalismilla on tarkoitettu päivittäisistä asioista kertomista. Nykyään journalismi on osa viestinnän kokonaiskenttää. Kaikki journalismi on viestintää, mutta vain osa viestinnästä on journalismia.[1] Urheilujournalismin lisäksi journalismin aloja ovat esimerkiksi talousjournalismi, rikosjournalismi ja poliittinen journalismi.

Radio-Canada/CBC:n urheilutoimittajia uutistoimituksessa Montrealissa, Kanadassa.

Urheilujournalismin historia ja kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vielä 1800-luvun alussa suosituimmat päivälehdet keskittyivät ”urheilusta” uutisoidessaan lähinnä yläluokan herrasväen vapaa-ajan aktiviteeteista kirjoittamiseen. Tämä tarkoitti käytännössä harvoille mahdollisten virkistyshuvien mainostamista. Toisaalta näiden samaisten lehtien lukijakuntakin oli suurimmilta osin yhteiskunnan eliittiä tai vähintäänkin seurapiiriä. Urheilujournalismista voidaankin puhua vasta, kun myös rahvaan kuluttamat sanomalehdet alkoivat kiinnostua urheilullisista vapaa-ajan aktiviteeteista. Ei ole sattumaa, että samaan aikaan vapaa-ajanvietto oli teollistumisen myötä mahdollista yhä useammalle. Hiljalleen silloisten ”urheilulajien” yltä alkoi hälvetä elitistinen leima, ja vastaavasti työväenluokan suosimista lajeista oli sopivaa kirjoittaa lehdissä. [2] Tähän vaikutti myös urheiluvedonlyönnin suosion kasvu, mikä oli kapitalistisen ajattelun ja yhteiskuntajärjestelmän kehittymisen tuotosta.[3] Tästä huolimatta esimerkiksi purjehdus ja metsästys säilyivät pitkään korostetussa roolissa urheilusivuilla. Varhaisimpien urheilun erikoislehtien syntyaika on paikannettu 1790-luvun Englantiin, mutta tällaiset urheilun aikakauslehdet alkoivat saada kunnolla jalansijaa vasta 1800-luvun alkupuoliskolla.[3] Yhdysvaltain ensimmäisenä varsinaisena urheilun aikakauslehtenä pidetään vuonna 1829 perustettua American Turf Register and Sporting Magazinea. [4] [5] 1860-luvulla urheilujournalismi alkoi vakiintua omaksi lajikseen. [6]

Urheilujournalismin varhaisista syntyvaiheista puhuttaessa ei voida sivuuttaa amerikkalaisen lehdistön asteittaista irtisanoutumista puoluepolitiikasta. Tämä tarkoitti, että lehdistön kehittyessä kapitalistisen kaupan tuotteeksi niistä pyrittiin poistamaan poliittiset intressit. Siten urheilu-uutiset olivat käyttökelpoista ”neutraalia” ja viihteellistä täytettä lehtien sivuille. Toisaalta ensimmäisen maailmansodan jälkeen urheilu nousi entistä arvokkaampaan asemaan lehdistön silmissä juuri samoista syistä.[3][5][6] Euroopassa urheilujournalismin veturi oli Englannin lisäksi Saksa. Italialainen La Gazzetta dello Sport kuitenkin on maailman vanhin yhtäjaksoisesti ilmestynyt urheilulehti.[2][6] Yleisesti vuoden 1912 Tukholman kesäolympialaisia pidetään alkusysäyksenä eurooppalaisen urheilulehdistön kehitykselle.[4][6][7]

Italialainen La Gazzetta dello Sport on maailman vanhin yhtäjaksoisesti ilmestynyt urheilulehti.

Urheilujournalismilla on nykyisellään monia muotoja. Tällaisia ovat esimerkiksi painetuissa viestimissä julkaistavat sanomalehtien urheilusivut ja urheilun erikoislehdistö. Perinteiset sähköiset viestimet, joissa julkaistaan urheilujournalistista sisältöä, ovat tietenkin televisio ja radio. Yhteiskunnan digitalisoitumisen ja internetin kehityksen myötä urheilujournalismin kanaviksi ovat tulleet sosiaalisen median urheilujulkaisut ja urheiluaiheinen sisältö suoratoistopalveluissa. [8] Useat suosituimmat urheilun yhdysvaltalaiset erikoismediat, kuten Players Tribune, The Athletic ja Bleacher Report, julkaisevat sisältöjään vain internetissä ja sosiaalisessa mediassa.[8]

Teknologia ja internet ovat muuttaneet urheilujournalismia. Se kamppailee samojen reunaehtojen ja haasteiden kanssa kuin journalismi yleensäkin – nopeat uutisvoitot ovat ajan kuva. Lehtien urheilutoimittajille tämä tarkoittaa erityisiä haasteita, sillä television suoria urheilulähetyksiä vastaan on mahdotonta kilpailla puhtaassa tulosraportoinnissa. Toisaalta kyse ei ole pelkästä haasteesta, vaan myös mahdollisuudesta kehittää niin sanottua hidasta ja tutkivaa journalismia – tai vastaavasti mediatalojen omia älysovelluksia liveseuranta-toimintoineen. [8][9] Urheilujournalismi ei ole enää aikoihin tyytynyt kirjoittamaan vain siitä, mitä katsoja televisiolähetyksistä näkee. Internetin ja sosiaalisen median myötä myös urheilutoimittajat ovat löytäneet uusia tapoja saavuttaa uutisvoittoja; kirjoittamalla vähemmän itse ottelutapahtumista, ja niistäkin eri kulmalla kuin mitä urheilulähetyksistä voi todistaa. Urheilujournalismin ja urheilulehdistön kehittyessä urheilutoimittajien työ on muuttunut subjektiivisemmaksi. Tämä tarkoittaa, että urheilujuttujen kantaaottavuus ja toimittajien henkilöbrändääminen on nykyään yleisempää.[10]

Aiempina vuosikymmeninä urheilujournalismia on syytetty kritiikittömyydestä. Syyt ovat olleet urheilujournalismin perinteissä lähellä raportointinsa kohdetta: etenkin Suomessa urheilupiirit ovat pienet, eikä ole salaisuus, että toimittajat ja urheilijat sekä heidän lähipiirinsä usein tuntevat toisensa.[11] Moderneilla urheilusivuilla esitetään myös enemmän kritiikkiä, joka Antti Laineen väitöstutkimuksessa[10] jaotellaan viiteen eri luokkaan:

  • Urheilun suorituskritiikki on samankaltaista kuin taiteen eri alojen kritiikki, kuten sanomalehtien televisio-, elokuva-, kirjallisuus- ja teatteriarvostelut. Usein urheilussa tämä on saavutetun menestyksen vertaamista ennakko-odotuksiin;
  • Urheilutapahtumiin ja -ilmiöihin kohdistuva kritiikki liittyy urheilutapahtumien tunnelmaan, olosuhteisiin ja järjestelyihin;
  • Urheilun sääntöihin kohdistuva kritiikki, joka liittyy myös urheilun sisäisiin rangaistuksiin, esimerkiksi dopingista ja muusta urheiluvilpistä;
  • Urheiluorganisaatioihin kohdistuva kritiikki kyseenalaistaa urheiluseurojen ja -organisaatioiden toimintaa, usein liittyen talouteen, politiikkaan, hallintoon ja henkilövalintoihin;
  • Urheilun yhteiskunnalliseen asemaan ja urheilussa vallitseviin uskomuksiin kohdistuvassa kritiikissä urheilu kyseenalaistetaan ulkoapäin.[10]

Urheilujournalismi pyrkii dramaattisuuteen erilaisten metaforien ja vastakkainasettelujen avulla. Kielikuvat ovat usein sotaisia tai muuten kansallistunnetta korostavia. Suosituimmat urheilusankarit saatetaan kuvata yliluonnollisina ja jonkin suuremman tavoitteen puolesta taistelevina.[9] Urheilujournalismi on myös kertomuksellista – eli raportointi on tarinanomaisempaa kuin muissa journalismin alalajeissa. Narratiivisuuteen liittyviä ominaispiirteitä ovat kausaalisuus, temporaalisuus, tunnistettava ja toistuva juonirakenne sekä ’kertojan kieli’. Lisäksi urheilujournalismi on verrattain sensaatiohakuista. [1] [12][8] Etenkin aiempina vuosikymmeninä naisurheilijat on esitetty urheilujournalismissa ja urheilumediassa heidän ulkonäköään korostaen, urheilusuoritusten sijaan. Lisäksi urheilutoimittajat ja -kuvaajat ovat useammin miehiä kuin naisia.[13][14][15][16]

Seppo Kannas vuonna 1964.

Suomalaisen urheilujournalismin vaiheita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ensimmäinen urheilun erikoislehti oli ruotsinkielinen Sporten, jonka ensimmäinen numero ilmestyi 1881. Kuten kansainvälinen urheilulehdistö, myös se käsitteli jutuissaan lähinnä yläluokan harrastuksia: metsästystä, kalastusta ja purjehdusta.[6][17][18] Suomen Urheilulehden ensimmäinen numero ilmestyi 1898. Lehden perustaja ja ensimmäinen päätoimittaja oli Ivar Wilskman. Alussa lehden juttuja leimasi lapsenintoinen urheilun aatteen sekä erilaisten urheiluun liittyvien ohjeiden ja vinkkien levittäminen, mutta suhteellisen nopeasti Urheilulehti vihkiytyi kilpaurheilun sanansaattajaksi. Kilpaurheilumyönteisyydestään johtuen se kohtasi kritiikkiä etenkin työväenluokalta ja Työväen Urheiluliiton omilta erikoislehdiltä, Työväen Urheilulehdeltä ja TUL-lehdeltä (nykyisin TUL Aviisi). Porvarillisesta leimasta huolimatta Suomen Urheilulehti eteni kukoistukseensa sotia edeltävinä vuosikymmeninä. Lehteä olivat Wilskmanin lisäksi tekemässä monet muutkin suomalaisen urheilun suurmiehet, kuten Martti Jukola, Lauri ”Tahko” Pihkala ja Harri Eljanko.[17][19][20]

1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä myös suomalaiset sanomalehdet alkoivat palkata urheilutoimittajia. Sanomalehtien lisääntynyt kiinnostus haastoi hiljalleen urheilulehdistöä. Päivälehdet kykenivät uutisoimaan merkittävistä urheiluaiheista paljon nopeammin kuin harvemmin ilmestyvä urheilun erikoislehdistö. Ajan myötä molemmat osapuolet kuitenkin sopeutuivat tilanteeseen, jossa päivälehdet keskittyivät huippu- ja kilpaurheiluun ja erikoislehdistö muihin monipuolistuneen liikuntakulttuurin osa-alueisiin sekä erilaisiin juttutyyppeihin taustatarinoineen ja henkilökuvineen. Ylipäätään urheilu oli 1900-luvun alussa viihteellisenä sisältönä otollista sisältöä sanomalehdille, kun suomalainen yhteiskunta vapautui Venäjän keskusvallan sensuurista. [6][21][22]

Uutinen jääkiekon Suomen Cupin ottelusta SaPKo-Ässät vuodelta 1967.

Sotien jälkeen radio alkoi asettaa vielä suurempia haasteita urheilulehdistölle. Vaikka Yleisradio oli perustettu jo vuonna 1926, urheilun suosio siellä alkoi kasvaa vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin, kun Martti Jukola palkattiin vastaamaan radion urheiluselostuksista. Sotien jälkeen nopeuden merkitys tiedonvälityksessä kasvoi entisestään. Radiossa etuna oli myös se, että selostajan ja toimittajan oma ääni oli kirjaimellisesti kuuluvilla. Tämä mahdollisti suurten selostajapersoonien synnyn, joihin lukeutui Jukolan jälkeen erityisesti Pekka Tiilikainen. [23][24]

Suomen ensimmäinen suorana televisioitu urheilutapahtuma oli vuoden 1957 helmikuussa Helsingin olympiastadionilla pelattu jääpallon MM-ottelu Suomi–Ruotsi. Televisiot alkoivat yleistymään suomalaisissa kotitalouksissa 1960-luvulla. Kuten aikaisemmin radio, nyt televisio oli Yleisradiolle valtava etu urheilujournalistisessa kilpailussa lehdistön kanssa. Televisiourheilun alkuvaiheet henkilöityvät Suomessa Yleisradion lähetyksi tutuksi tulleeseen kaksikkoon, Anssi Kukkoseen ja Seppo Kannakseen. [2][25]

Television ja urheilun suhdetta on kutsuttu ”epäpyhäksi liitoksi”. [26] Kuitenkin 1950-luvulta lähtien televisiosta on kehittynyt merkittävin globaali media. Edes internet ei ole vielä syrjäyttänyt televisiota valtaistuimeltaan, vaikka suoratoistopalvelut haastavatkin television katselua merkittävästi etenkin länsimaissa. Varsinkaan urheilun seuraamisessa suoratoistopalvelut – kuten Suomessa Viaplay, C More ja Yle Areena – eivät ole vielä yltäneet televisiolähetysten suosioon. Toisaalta seuraava kehitysvaihe on jo alkanut: sosiaalisen median palveluita, kuten TikTok, Instagram ja Snapchat, sekä YouTubea, pidetään z-sukupolven keskuudessa yleisimpinä urheilun seuraamisen väylinä. [27][28]

Paperille painetut iltapäivälehdet ilmestyvät uutisvuorokauden loppupuolella. Tästä johtuen niiden täytyy 2020-luvulla lähestyä myös urheilujuttuja aamulehtien linjasta poikkeavilla kärjillä sekä kaivella uusia tulokulmia pelkkien ennakkojen ja jälkiraporttien sijaan. Samalla iltapäivälehdistö ja televisio toimivat symbioosissa: lehdistö käsittelee eniten television urheilulähetyksissä näytettäviä lajeja ja kilpailuja, ja samalla lähetykset puolestaan painottuvat lajeihin, jotka ovat lukijoiden keskuudessa suosituimpia. Iltapäivälehtien yhteydessä on syytä huomioida myös tabloidisaation käsite, joka viittaa viihteellisyyteen, sensaatiohakuisuuteen ja ’skuuppeihin’ tähtäävään journalismin trendiin. Tabloidisaatio on yleistynyt myös urheilujutuissa. [29]

Urheilutoimittaja Petra Manner haastattelemassa sulkapalloilija Ville Långia.

Urheilujournalismin käsitteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urheilujournalistiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Journalistiikka on tieteenala, joka tutkii journalismia. Urheilujournalistiikka tarkoittaa siis urheilujournalismiin kohdistuvaa tutkimusta. Kesti pitkään, ennen kuin urheilujournalismin tutkimus pääsi kunnolla vauhtiin, mutta nykyisin alaa on Suomessakin tutkittu melko monipuolisesti.[1][30][24] Jyväskylän yliopistossa julkaistun Suomalaisen urheilujournalismin bibliografian mukaan urheilujournalismiin liittyviä väitöskirjoja ja lisensiaatintöitä on Suomessa laadittu 14. Tieteellisiä artikkeleita on laadittu vajaat 200. Näistä vertaisarvioituja tutkimusartikkeleita on runsaat 50. Pro gradu -tutkielmia aiheesta on ilmestynyt yli 400. Useimmiten tutkimusteemoissa urheilujournalismi sekoittuu urheilumedian ja mediaurheilun kanssa – ja toisinpäin.[1]

Mediaurheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksinkertaistettuna mediaurheilu on mediassa esillä olevaa urheilua eri aspekteineen: media + urheilu = mediaurheilu. Television ja suoratoistopalveluiden urheilulähetysten lisäksi tähän lukeutuu myös eri internet-sivustoille, uutismedioihin ja sosiaalisen median palveluihin ladattava urheiluaiheinen videomateriaali. Mediassa esitettynä urheilu on aina myytävä tuote ja siten dramatisoitua. Mediaurheilun käsite siis huomioi ne piirteet, jotka kaupallinen ja sähköinen media urheiluun liittävät. Tästä näkökulmasta mediaurheilu tarkoittaa etenkin sähköisen median kehityksen myötä muotoutunutta kansainvälistä huippu-urheilua. Mediaurheilulle on keskeistä tunteet ja tarinoiden rakentaminen tunteisiin vetoavien mediaesitysten avulla. Mediaurheilun käsitteellä tarkoitetaan myös urheilun ja median keskinäisriippuvuutta. Huippu-urheilulle medianäkyvyys on elintärkeää niin rahoituksen kuin kulttuuristen seikkojen vuoksi. Vastaavasti urheilusisällöt toimivat urheilumedioiden myyntivaltteina. [31][28]

Urheilumedia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urheilumedialla voidaan tarkoittaa yksittäistä mediatoimijaa (kuten MTV Urheilu ja YLE Urheilu), yksittäistä mediaa (kuten Urheilulehti ja Jatkoaika) tai tiettyä urheilumedioiden joukkoa (esimerkiksi suomalainen urheilumedia tai ruotsalainen urheilumedia). Tutkijat ovat jo pitkään jalostaneet ja tarkentaneet urheilumedian käsitettä. Urheilumedia on kulttuurisidonnainen ja kompleksi termi, jossa urheilu ja media ovat kietoutuneet toisistaan riippuvaisiksi. Molempiin vaikuttavat globaalit voimat, trendit ja kehityssuunnat. [1][31][28]

Urheilujournalismin ominaispiirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urheilujournalismissa on useita muusta journalismin kentästä eroavia piirteitä. Jyväskylän yliopistossa julkaistussa Suomalaisen urheilujournalismin bibliografiassa esitetään, että urheilujournalismi luo kohteestaan eli urheilusta kuvaa, joka on:

  • kansallismielistä;
  • maskuliinista;
  • viihteellistä, kaupallista ja medioitunutta;
  • tulos- ja menestyskeskeistä;
  • huippu-urheiluun ja valtalajeihin keskittyvää;
  • kansalliset perinteet huomioivaa;
  • televisioviihteeksi soveltuvaa;
  • henkilökeskeistä ja henkilöiden välistä.[1]

Itse ”urheilun” käsite on ongelmallinen urheilujournalismissakin. Määritelmät ja käsitykset siitä, mitkä aktiviteetit lasketaan urheilulajeiksi, ovat muuttuneet eri aikakausina: on keskusteltu esimerkiksi siitä, ovatko shakki, darts, metsästys, ammunta, kalastus tai benjihyppääminen urheilua. Usein merkittävänä tekijänä aktiviteetin kategorisoimisessa urheiluksi pidetäänkin sitä, uutisoidaanko siitä sanomalehdistön urheilusivuilla. Lumilautailun ja skeittauksen kaltaiset extreme- ja lifestyle-urheilulajit, jotka on alkujaan mielletty vastakulttuurisiksi valtavirran huippu-urheiluun nähden, ovat päässeet osaksi urheilun arvokisoja juuri urheilumedian myötävaikutuksella. [32][33][34][35]

2020-luvulla on myös alettu pohtimaan entistä enemmän urheilupodcastien journalistista merkitystä. Lisäksi keskusteluiden aiheena on ollut urheilujournalismin suhtautuminen e-urheiluun.[1] Toisaalta on tiedossa, että yksittäisten tapahtumien katsojamäärien perusteella e-urheilu on maailman seuratuin urheilulaji. Esimerkiksi League of Legends -pelin MM-finaali keräsi vuonna 2021 noin 664 miljoonan katseluluvut siinä missä esimerkiksi amerikkalaisen jalkapallon Super Bowl ”vain” noin 90 miljoonaa.[36][37]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g Laine, A. & Särkivuori, J. 2023. Suomalaisen urheilujournalismin bibliografia. Jyväskylän yliopisto. JYU Studies 2. ISBN 978-951-39-9371-9 DOI: https://doi.org/10.17011/jyustudies/2.
  2. ↑ a b c Laine, A. 2012. Katsaus suomalaisen urheilujournalismin historiaan. Teoksessa K. Ilmanen & H. Vehmas (toim.) Liikunnan areenat: yhteiskuntatieteellisiä kirjoituksia liikunnasta ja urheilusta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 273–288.
  3. ↑ a b c McChesney, R. W. 1989. Media Made Sport: A History of Sports Coverage in the United States. In L. A. Wenner (ed.) Media, Sports & Society. Newbury Park, CA: Sage, 49–69.
  4. ↑ a b Dahlén, P. 1999. Från Vasaloppet till Sportextra. Radiosportens etablering och förgrening 1925–1995. Stockholm: Stiftelsen Etermedierna i Sverige.
  5. ↑ a b Bryant, J. & Holt, A. M. 2006. A Historical Overview of Sports and Media in the United States. In A. A. Raney & J, Bryant (eds.) Handbook of Sports and Media. Mahwah, NJ: Lawrence Erlbaum Associates, 21–43.
  6. ↑ a b c d e f Pänkäläinen, S. 1991. Urheilujournalismin synty ja kehitys suomalaisessa päivälehdistössä ennen vuotta 1945. Tampereen yliopisto. Tiedotusopin laitos. Lisensiaattityö.
  7. ↑ Lindroth, J. 1977. Sports in the Daily Press. Case Studies of Some Swedish Newspapers 1850–1913. Stadion 3 (1), 117–147.
  8. ↑ a b c d Rowe, D. 2011. Global Media Sport: Flows, Forms and Futures. London: Bloomsbury Publishing.
  9. ↑ a b Virtapohja, K. 1998. Sankarien salaisuudet. Journalistinen draama suomalaista urheilusankaria synnyttämässä. Jyväskylä: Atena.
  10. ↑ a b c Laine, A. 2011. Urheilujournalismin Suomi–Ruotsi-maaottelu: Vertaileva tutkimus suomalaisten ja ruotsalaisten iltapäivälehtien Ateenan 2004 ja Torinon 2006 olympiauutisoinnista. Helsinki: Edita.
  11. ↑ Laine, A., & Turtiainen, R. 2018. Urheilujournalismi vallan vahtikoirana? Tapauskohtaisessa tarkastelussa huippu-urheilun muutostyötä käsittelevä uutisointi suomalaisissa sanomalehdissä. Media & Viestintä, 41(4). Noudettu osoitteesta https://journal.fi/mediaviestinta/article/view/77461
  12. ↑ Weedon, G., Wilson, B., Yoon, L. & Lawson, S. 2016. Where’s all the ‘good’ sports journalism? Sports media research, the sociology of sport, and the question of quality sports reporting. International Review for the Sociology of Sport. 53(6), 639–667. doi: 10.1177/1012690216679835
  13. ↑ Laine, A. 2016. Gender Representation of Athletes in Finnish and Swedish Tabloids: A quantitative and qualitative content analysis of Athens 2004 and Turin 2006 Olympics coverage. Nordicom Review, 37(2), 83-98. https://doi.org/10.1515/nor-2016-0012
  14. ↑ Kaivosaari, A. 2017. "Lempeä Lydia" - "voimakas Björgen." Naishiihtäjien representoinnin muutokset Urheilulehden teksteissä vuosina 1905–2010. Studies in Sport, Physical Education and Health 255. University of Jyväskylä.
  15. ↑ Pirinen, R. 1988. Urheilutiedotuksen naiskuva – miesten näkemys naisurheilijoista. Teoksessa L. Simonen (toim.) Naistutkimuksen ajankohtaisia ongelmia. Tampereen yliopisto. Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos. Sarja C, 89–99.
  16. ↑ Rantala, M. 2011. Vaatimattomia voittajia ja viehkeitä viekoittelijoita. Naisurheilijoiden valokuvat Suomen Urheilulehdessä 1945–1969. Teoksessa H. Roiko-Jokela & E. Sironen (toim.) Nainen housuissa. Suomen urheiluhistoriallisen seuran vuosikirja 2011. Jyväskylä: Gummerus, 103–127.
  17. ↑ a b Perko, T. 1991. Iäkäs urheilulehdistömme. Teoksessa P. Tommila (toim.) Suomen lehdistön historia 9. Kuopio: Kustannuskiila, 219–261.
  18. ↑ Wuolio, E-L. 1982. Suomen liikuntahistoria. Liikuntatieteellisen Seuran julkaisuja 88. Helsinki: Valtion painatuskeskus.
  19. ↑ Arponen, A. O. 1998a. Tuttu, tuntematon urheilujournalismi. Liikunta & Tiede 35 (4), 27–28.
  20. ↑ Arponen, A. O. 1998b. Tunnettuja urheilutoimittajia. Teoksessa A. Halmesvirta & H. Roiko-Jokela (toim.) Urheilu, historia ja julkisuus. Suomen urheiluhistoriallisen seuran vuosikirja 1998. Jyväskylä: Atena, 55–78.
  21. ↑ Karvala, S. 1999. Urheilu myös jakoi katajaista kansaa. Teoksessa H. Roiko-Jokela & E. Sironen Urheilu katsoo peiliin. Suomen urheiluhistoriallisen seuran vuosikirja 1999. Jyväskylä: Atena, 171–186.
  22. ↑ Heinilä, K. 2000. Millainen rooli urheilujournalismilla on yhteiskunnassa? Teoksessa M. Miettinen (toim.) Haasteena huomisen hyvinvointi – miten liikunta lisää mahdollisuuksia. Jyväskylä: Likes, 273–284.
  23. ↑ <Salomaa, P. 1989. Dokumentaarinen radioilmaisu. Yleisradion tutkimusraportti B1. Helsinki: Yleisradio.
  24. ↑ a b Pänkäläinen, S. 1998. Suomalainen urheilujournalismi. Liikuntatieteellisen Seuran Impulssi XV. Helsinki: Liikuntatieteellinen Seura.
  25. ↑ Laine, A. 2023. Suomalaisen urheilujournalismin historiasta. Julkaistu sivustolla Suomalaisen urheilujournalismin bibliografia. Jyväskylän yliopisto. JYU Studies 2. https://doi.org/10.17011/jyustudies/2
  26. ↑ Whannel, G. 1992. Fields in Vision. Television Sport and Cultural Transformation. London: Routledge.
  27. ↑ http://futureof.org/wp-content/uploads/The-Future-of-Sports-2016-Report.pdf
  28. ↑ a b c Kolamo, S. 2018. Mediaurheilu – tunnetalouden dynamo. Tampere: Vastapaino.
  29. ↑ Laine, A. & Kotilainen, S. 2020. Painetun sanomalehden urheilu-uutisointi ennen internetiä ja monikanavajulkaisemisen aikakaudella: Määrällinen tarkastelu Iltalehden Calgaryn 1988 ja Pyeongchangin 2018 talviolympiauutisoinnista. Kulttuurintutkimus 37(3–4), 47–68.
  30. ↑ Laine, A. 2019. Urheilujournalismin puutteet helppo löytää, mutta laatua vaikea määritellä. Liikunta & Tiede 56(2), 65–66.
  31. ↑ a b Turtiainen, R. 2006. Miten penkkiurheilijasta tuli virtuaaliurheilija? Teoksessa H. Roiko-Jokela & E. Sironen (toim.) Alussa oli vesi. Suomen urheiluhistoriallisen seuran vuosikirja 2006. Jyväskylä: Atena, 165–172.
  32. ↑ Ojala, A. 2015. Vaihtoehtoisuutta ja valtavirtaisuutta: Tutkimus suomalaisten lumilautailijoiden uria raamittavista asenteista, olosuhteista ja resursseista. Jyväskylän yliopisto. Studies in Sport, Physical Education and Health 219.
  33. ↑ Giulianotti, R. 2016. Sport: A critical sociology. 2nd edition. Cambridge: Polity.
  34. ↑ Thorpe, H. & Wheaton, B. 2011. ’Generation X Games’, action sports and the Olympic movement: Understanding the cultural politics of incorporation. Sociology 45(5), 830–847.
  35. ↑ Särkivuori, J. 2021. Lajivanhuksen uudet tuulet: Jalkapallon luovien yrittäjyysurheilijoiden identiteetit ja kulttuurinen merkityksenanto. Jyväskylän yliopisto. Liikuntatieteellinen tiedekunta. Pro gradu -tutkielma.
  36. ↑ https://www.esports.com/en/these-are-the-top-five-most-viewed-esports-games-in-2021-321136.
  37. ↑ https://www.sportspromedia.com/news/nfl-most-watched-broadcasts-super-bowl-tampa-bay-bucs-brady-viewership/.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Urheilujournalismi&oldid=22138852”