Siirry sisältöön

Varallisuusoikeus

Wikipediasta
Oikeuden vaaka
Oikeuden vaaka
Julkisoikeus

Varallisuusoikeus on yksityisoikeuteen kuuluva oikeudenala, joka sääntelee yksityisten välisiä taloudellisia suhteita. Varallisuusoikeuteen kuuluvat kaikki subjektiivisten varallisuusoikeuksien syntyä ja sisältöä, siirtämistä ja lakkaamista sekä oikeudenhaltijan suojaa koskevat kysymykset.[1][2] Varallisuusoikeus jaetaan esineoikeuteen, velvoiteoikeuteen ja immateriaalioikeuteen.

Varallisuusoikeus juontaa juurensa roomalaiseen oikeuteen, jossa erotettiin varallisuusoikeudet (lat. iura circa res) henkilö- ja perheoikeuksista (lat. iura personarum).[3] Varallisuusoikeus kuuluu civil law -maiden oikeussystematiikkaan. Sen sijaan common law -maissa ei esiinny jakoa esine- ja velvoiteoikeuteen, ja niissä esineoikeus (eng. property law), sopimusoikeus (eng. contract law) ja vahingonkorvausoikeus (eng. tort law) ovat erillisiä oikeudenaloja.[4]

Varallisuusoikeuden ominaispiirteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varallisuusoikeus ei muodosta erityisen kiinteää kokonaisuutta. Nimenomaan varallisuusoikeudelle kuuluvia yleisiä oppeja ei ole juuri käsitelty oikeustieteellisessä kirjallisuudessa, eikä varallisuusoikeus muodosta nykyisessä oikeustieteellisessä yliopisto-opetuksessa omaa oppiainetta. Varallisuusoikeuden eri aloja yhdistävä tekijä on omaisuuden eli varallisuusoikeuksien käsite. Varallisuusoikeuden kantavia perinteisiä instituutioita ovat olleet sopimus, omistus ja vahingonkorvaus.[1][5]

Varallisuusoikeudellisen ajattelun peruslähtökohdat ovat perustuneet 1800-luvun liberalismin vaikutuksesta yksityisautonomiaan ja sen ilmentymiin, joihin kuuluvat sopimusvapaus, omistajan ehdoton määräysvalta omaisuuteensa sekä yleinen vahingonkorvauksellinen tuottamusperiaate. Yhteiskunnallisen kehityksen myötä varallisuusoikeudellinen ajattelutapa on kokenut muutoksia. Yhtäältä vaihdannallinen näkökulma on korostunut aiempaan verrattuna, mikä on näkynyt esimerkiksi vaihdannan osapuolten luottamuksen suojaamisen merkityksen korostumisena yksityisautonomisen tahdon vapauden sijaan sekä omistustuskohteiden vaihdannallisen arvon pitämisenä samanarvoisempana tai jopa tärkeämpänä kuin niiden käyttöarvoa. Toisaalta myös yleinen oikeuden materiaalistuminen on vaikuttanut varallisuusoikeudelliseen ajatteluun, mikä näkyy esimerkiksi kohtuusperiaatteen ja heikomman suojan nousussa sopimusvapauden rinnalle.[6]

Varallisuusoikeus on keskeinen osa yhteiskunnan talousjärjestystä, jota voidaan tarkastella myös taloudelliselta kannalta.[7] Esimerkiksi Suomessa varallisuusoikeudellinen järjestelmä on rakennettu markkinatalouden pohjalle, jolloin sen asiallinen perustelu on löydettävissä markkinatalouteen liittyvästä ja sen perustana olevasta taloudellisesta ajattelusta.[8] Juridisen ja taloudellisen ajattelun yhteys on ollut erityisen ilmeinen ja välitön anglosaksisissa maissa, kun taas esimerkiksi Saksassa varallisuusoikeus on kehittynyt näennäisesti omalakisesti juridiikan sisällä, vaikka myös sen kohdalla voidaan havaita yhteys varallisuusoikeuden ja talousteorian välillä.[9]

Varallisuusoikeuden osa-alueet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varallisuusoikeus on perinteisesti jaettu esine- ja velvoiteoikeuteen, mikä perustuu varallisuusoikeuksien luokitteluun esineoikeuksiin ja saamisoikeuksiin. Jako esine- ja velvoiteoikeuteen on aikaisemmin ratkaisevalla tavalla toiminut koko varallisuusoikeusystematiikan perustana, ja sen perusteet ovat perinteisesti muodostaneet paljon tärkeämmän kysymyksen kuin varallisuusoikeuden yhdistävät piirteet. Nykyään etenkin Pohjoismaissa velvoite- ja esineoikeuden väliselle jaottelulle ei kuitenkaan anneta samaa merkitystä kuin aiemmin, ja tämä jako perustuu erilaisten varallisuusoikeuksien luokittelun sijaan varallisuusoikeudellisten henkilösuhteiden luokitteluun. Lisäksi nykyään myös immateriaalioikeus luetaan osaksi varallisuusoikeutta.[10][5]

Luonteeltaan varallisuusoikeudellista ainesta sisältyy paljon myös muidenkin oikeudenalojen, kuten perhe- ja jäämistöoikeuden, kauppaoikeuden sekä työoikeuden, oikeussuhteisiin. Sääntely varallisuusoikeuden ulkopuolisilla alueilla on kuitenkin useammin pakottavaa kuin varallisuusoikeudessa.[11]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Mattila, Heikki E.S. (päätoim.): Encyclopædia Iuridica Fennica I: Varallisuus- ja yritysoikeus. Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys, 1994.
  • Saarnilehto, Ari (päätoim.): Varallisuusoikeus. Helsinki: Sanoma Pro, 2012.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Saarnilehto (päätoim.) 2012, s. 57.
  2. ↑ Mattila (päätoim.) 1994, s. 983.
  3. ↑ Mattila (päätoim.) 1994, s. 984.
  4. ↑ Saarnilehto (päätoim.) 2012, s. 44.
  5. ↑ a b Mattila (päätoim.) 1994, s. 983–984.
  6. ↑ Saarnilehto (päätoim.) 2012, s. 57–58.
  7. ↑ Saarnilehto (päätoim.) 2012, s. 45.
  8. ↑ Saarnilehto (päätoim.) 2012, s. 47.
  9. ↑ Saarnilehto (päätoim.) 2012, s. 50–51.
  10. ↑ Saarnilehto (päätoim.) 2012, s. 65–67.
  11. ↑ Mattila (päätoim.) 1994, s. 985.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Karhu, Juha: Uusi varallisuusoikeus. (2. painos) Helsinki: Talentum Media Oy, 2003. ISBN 952-14-0761-1
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Varallisuusoikeus&oldid=22819233”