Urheilupsykologia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Urheilupsykologia on psykologiatieteen erityisala, jonka tavoitteena on parantaa urheilijan tai joukkueen suorituskykyä ja sitä kautta lisätä menestystä. Urheilupsykologian avulla urheilusuorituksesta pyritään löytämään avainalueita, joihin harjoitus on tehokkainta kohdistaa. Myös suoritusta haittaavia tekijöitä niin harjoitus- kuin kilpailutoiminnastakin pyritään löytämään.[1]

Urheilupsykologiaan läheisesti liittyvässä liikuntapsykologiassa pyritään lisäämään liikkujan hyvinvointia. Liikuntapsykologian tavoitteena on ymmärtää liikkuvia ihmisiä ja auttaa heitä tyytyväisyyteen, hyvinvointiin ja kehittymiseen liikunnan avulla.[2] Ilmiötasolla ollaan kiinnostuneita siitä, mitä urheilijassa tai liikunnan harrastajassa tapahtuu, kun hän kilpailee tai harrastaa liikuntaa. Liikuntapsykologiassa pyritään myös vastaamaan kysymyksiin siitä, miksi ihminen liikkuu tai ei liiku, tai miksi hän liikkuu liiallisesti.[1]

Urheilupsykologia on nuori tieteenala. Se hyödyntää psykologiaa, liikuntatiedettä, kasvatustiedettä, yhteiskuntatiedettä sekä kokemustietoa, jota on saatu urheilijoiden ja liikunnan harrastajien kanssa toimimisesta.[1]

Hyödyntäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urheilupsykologista ja liikuntapsykologista tietämystä voidaan hyödyntää yksilö- ja ryhmävalmennuksessa, liikuntataitojen oppimisessa, urasuunnittelussa, koululiikunnassa, harjoitusohjelmien suunnittelussa sekä urheilutomintaan liittyvissä johtamisen ja organisaatioiden kehittämisen kysymyksissä. Urheilijoiden ja liikunnanharrastajien lisäksi urheilupsykologista tietoa käyttävät myös monet organisaatiot ja ammattiryhmät.[1]

Urheilupsykologian asiantuntijat auttavat urheilijaa kehittymään ja kehittämään omia psyykkisiä taitojaan niin urheilussa kuin urheilun ulkopuolisessa elämässäkin, jotta hän saavuttaisi tavoitteensa. Urheilijaa pyritään auttamaan myös ongelma- ja kriisitilanteissa.[3] Urheilupsykologit tukevat urheilujoukkueiden joukkuehenkeä ja jäsenten keskinäistä tukea sekä vahvistavat joukkueen tehokasta ja tavoitteidenmukaista toimintaa.[3] Valmentajia tuetaan heidän työssään urheilijoiden kokonaisvaltaisessa valmennuksessa, ja samalla tuetaan heidän omaa psyykkistä kehitystään ja jaksamistaan. Heille myös tuodaan uutta tietoa psyykkisistä ilmiöistä ja psyykkisten taitojen kehittämisestä. Tietämystä urheilupsykologiasta levitetään myös lajiliitoille, seuroille, tiedeyhteisölle, oppilaitoksille, suurelle yleisölle ja poliittisille päättäjille.[3] Liikuntaryhmiä, työpaikkaliikkujia ja kuntoutujia urheilupsykologi auttaa edistämällä ja innostamalla näiden liikuntaa psyykkistä hyvinvointia painottamalla.[3]

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa urheilupsykologista toimintaa järjestää ja koordinoi Suomen Urheilupsykologinen yhdistys (SUPY ry). Yhdistyksen tavoitteena on vahvistaa urheilupsykologista tietämystä, lisätä kiinnostusta psyykkisen valmennuksen mahdollisuuksiin sekä toimia osaajien verkostona. SUPY järjestää asiantuntijaseminaareja ja koulutustilaisuuksia, julkaisee Valmentaja-lehteä sekä ylläpitää luetteloa urheilupsykologian palveluja tarjoavista jäsenistään.[4]

Suomessa urheilupsykologina voi toimia ainoastaan laillistettu psykologi, jolla on riittävät tiedot ja taidot toimia urheilun parissa. Urheilupsykologeja sitoo psykologiliiton eettiset suositukset. Urheilupsykologian kentällä toimii myös eri koulutuksen saaneita psyykkisiä valmentajia tai psyykkareita. Heitä varten Suomen Urheilupsykologinen yhdistys on laatinut ammattieettiset suositukset ohjeeksi ja apuvälineeksi kaikille urheilupsykologian asiantuntijan roolissa tai psyykkisen valmennuksen parissa joko ammatikseen tai harrastuksenomaisesti toimiville.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Matikka, Leena & Roos-Salmi, Martina (toim.): Urheilupsykologian perusteet. Liikuntatieteellinen seura, 2012. ISBN 978-951-8982-89-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Matikka & Roos-Salmi et al. 2012, s. 23–25.
  2. Matikka & Roos-Salmi et al. 2012, s. 30.
  3. a b c d Matikka & Roos-Salmi et al. 2012, s. 42–43.
  4. Matikka & Roos-Salmi et al. 2012, s. 362.