Kerttu Kauniskangas

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kerttu Kauniskangas-Salonen (o.s. Kauniskangas, 1946–1958 Murto; 19. maaliskuuta 1920 Oulu25. lokakuuta 1998 Helsinki)[1] oli suomalainen toimittaja, pakinoitsija ja poliitikko. Kauniskangas kirjoitti nimimerkillä Juorkunan Jussi noin 7 500 pakinaa Työkansan Sanomiin ja Kansan Uutisiin vuosina 1952–1983. Hän oli myös SKDL:n kaupunginvaltuutettu Helsingissä vuosina 1973–1983[2].

Kauniskankaan vanhemmat olivat maalarimestari Yrjö Simeon Kauniskangas ja toimittaja Gertrud (Kerttu) Mäkelin.[1] Äidin isä oli vanhan työväenliikkeen vaikuttaja ja toimittaja Yrjö Mäkelin, joka kuoli Etsivän Keskuspoliisin pidätyssellissä syyskuussa 1923. Leskeksi jäänyt Ellen Mäkelin lähti pari vuotta myöhemmin vankilasta päästyään perheen lasten kanssa Neuvostoliittoon. Kerttu Kauniskangas jäi isänsä perheen hoitoon Suomeen kun hänen äitinsä lähti muiden Mäkelinin lasten kanssa Neuvostoliittoon. Äiti Kerttu toimi Neuvostoliitossa toimittajana ja oli pakkotyöleirillä ja sitten karkotuksessa. Hän palasi sairaana Suomeen 1956 ja kuoli pain paluunsa jälkeen 55-vuotiaana. Vaikka Kerttu Kauniskankaasta tulikin kommunisti, hän sai sukutaustansa ansiosta "rokotuksen" sokeinta Neuvostoliiton ihailua vastaan.[3]

Kauniskangas pääsi ylioppilaaksi Oulun tyttölyseosta 1938.[4] Hän aloitti arkkitehtiopinnot Teknillisessä korkeakoulussa, mutta ne jäivät sodan vuoksi kesken. Toimittajan ura alkoi vuonna 1943 oululaisessa Pohjolan Työssä, josta hän siirtyi seuraavana vuonna tamperelaiseen Kansan Lehteen.[1] Nämä olivat molemmat tuolloin sosiaalidemokraattisia lehtiä.[3] Jatkosodan jälkeen Kauniskangas siirtyi Suomen demokraattisen nuorisoliiton julkaiseman Terä-lehden palvelukseen. Terän jälkeen hän siirtyi SKP:n äänenkannattajan, Työkansan Sanomien, toimitussihteeriksi vuonna 1946. Samoihin aikoihin hän liittyi Suomen kommunistiseen puolueeseen. Pakinat nimimerkillä Juorkunan Jussi alkoivat vuonna 1952 ja ne jatkuivat Työkansan Sanomien lakkauttamisen jälkeen Kansan Uutisissa. Miehisen nimimerkkinsä hän valitsi, koska arveli, ettei naisen kirjoittamiin poliittisiin pakinoihin olisi suhtauduttu vakavasti.[2]

Kauniskangas oli tiukasti SKP:n uudistuslinjan kannalla, kun hänen puolueensa 1960-luvun lopulla hajosi. Hän itse oli alkanut irtautua stalinismin perinnöstä jo vuoden 1956 jälkeen. Kauniskangas vihasi puolueensa vähemmistöä, taistolaisia, joiden Tiedonantajassa Kauniskangasta haukuttiin säännöllisesti neuvostovastaiseksi. Kauniskangas vastusti esimerkiksi Tšekkoslovakian miehitystä 1968, ja hän innostui ranskalaisten eurokommunismista.[2] Vastustaakseen puolueen oppositiota hän kirjoitti myös kirjat Mutta ne toverit (1971) ja Miten käy SKP:n (1980).[1] 1960-luvun lopulla Kauniskangas osallistui puoluetoiminnan lisäksi myös muun muassa Yhdistys 9:n, Marraskuun liikkeen, Sadankomitean ja Vietnamin sodan vastaisen liikkeen toimintaan.[2]

Kauniskangas jäi eläkkeelle vuonna 1983. Tätä edelsi riita, jonka seurauksena hänen välinsä moniin toimittajatovereihin katkesivat. Kauniskangas ei halunnut jäädä eläkkeelle 63-vuotiaana kuten naistoimittajien oli tapana. Hän halusi jatkaa 65-vuotiaaksi kuten miehet. Kansan Uutiset ei hyväksynyt tätä, koska lehden taloudelliset resurssit olivat juuri huonontuneet huomattavasti ja ihmisiä täytyi irtisanoa. Kauniskangas riitautti asian, voitti ja irtisanoutui itse tämän jälkeen. Hänelle myönnettiin valtion sanomalehtimieseläke.[2]

Kauniskangas sai vuonna 1968 Eino Leinon palkinnon pakinoistaan. Vuonna 1974 hän sai Sanomalehtimiesten liiton Sananvapauden miekka -tunnustuksen.[2]

Kauniskangas oli vuosina 1946–1957 naimisissa kansanedustaja Yrjö Murron kanssa ja heillä oli yksi lapsi. Liitto päättyi eroon ja Kauniskangas meni 1957 uusiin naimisiin levikkipäällikkö Yrjö Salosen kanssa, joka kuoli vuonna 1978.[1]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Oikeus konepistoolin piipussa 1950
  • Yleislakko 1956. Kansankulttuuri 1956
  • Hyvä kello kauas kuuluu : pikkutietoja Kansan uutisten lukijoille ja asiamiehille. Kansan Uutiset 1968
  • Kansan parhaaksi, radiokuunnelma. 1969 (yhdessä nimimerkki Origon kanssa)
  • Vääryyden hampaat, pakinoita, piirrokset Ilmari Nykänen. Kirjayhtymä 1970 (nimimerkillä Jourkunan Jussi)
  • Mutta ne toverit! Kirjayhtymä 1971
  • Demokraattisten voimien yhteistyö, toimittanut Kari Arvola, kuvitus: Markku Böök, valokuvat Pekka Pajuvirta ja Kari Arvola. KSL kirjeopisto & SKP 1975
  • Miten käy SKP:n? : kommunistien korpisota. Kirjayhtymä 1980

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Kalevi Kalemaa: Kauniskangas, Kerttu (1920 - 1998) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 13.10.2004. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. a b c d e f Pauliina Murto-Lehtinen: Juorkunan Jussi. teoksessa Veli-Pekka Leppänen (toim.): Etusivu uusiks! Kansan Uutisten viisi vuosikymmentä (Kansan Uutiset 2007), s. 48–54.
  3. a b Aimo Ruusunen: Todeksi uskottua: kansandemokraattinen Neuvostoliitto-journalismi rajapinnan tulkkina vuosina 1964–1973, s. 173–176. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto 2008.
  4. Itsenäisyytemme ajan oululaista kaunokirjallisuutta (luettu 27.3.2008)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]