Tamminiemi (kirja)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tamminiemi
Alkuperäisteos
Kirjailija Urho Kekkonen
(toim. Maarit Tyrkkö)
Kansitaiteilija Olof Stenius
Kustantaja Weilin+Göös
Julkaistu 1980
Sivumäärä 189
ISBN 951-35-2287-3
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Tamminiemi: toivon, että Suomen kansa on yksimielistä toimiessaan maansa hyväksi, itsenäisyyden turvaamiseksi ja rauhan varjelemiseksi on silloisen Suomen presidentin Urho Kekkosen nimissä vuonna 1980 julkaistu kirja, joka käsittelee Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Kekkosen poliittisena testamenttina pidetty teos kokoaa ja tiivistää hänen aiemmin esittämiään ajatuksia. Virallisesti Tamminiemen on kirjoittanut Kekkonen itse ja toimittanut Maarit Tyrkkö, mutta pääosin sen ovat haamukirjoittaneet Keijo Korhonen ja Juhani Suomi.

Kirjan nimi viittaa silloiseen tasavallan presidentin virka-asuntoon Tamminiemeen.

Teoksen synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajatus kirjasta syntyi eräiden Kekkosta lähellä olleiden Suomen ulkoasiainministeriön virkamiesten parissa. Kekkosen heikkenevän terveyden vuoksi hänen valtakautensa arveltiin olevan jo lähellä loppuaan, joten hänen keskeisimmät linjanvetonsa Suomen ulko- ja puolustuspolitiikasta sekä erityisesti puolueettomuuspolitiikasta haluttiin koota eräänlaiseksi poliittiseksi testamentiksi. Siitä oli tarkoitus tulla Suomen turvallisuuspolitiikan tärkeimmät opinkappaleet sisältävä ”katekismus”, joka toimisi Kekkosen seuraajien ohjenuorana. Ulkoministeriössä pelättiin Kekkosen väistyessä syntyvää ”tyhjiötä”: valtaa tavoittelevat henkilöt saattaisivat omaa uraansa edistääkseen esittää turvallisuuspolitiikan peruskysymyksistä joko Neuvostoliittoa liiaksi myötäileviä tai sitä kohtaan liian kielteisiä kannanottoja, ja ulkomaiset tahot saattaisivat hyödyntää tilannetta ”vyöryttämällä” esimerkiksi YYA-sopimusta tai puolueettomuutta koskevia Suomelle epäedullisia uusia tulkintoja. Kekkosen ”testamentin” toivottiin hillitsevän tällaista kehitystä.[1][2]

Kekkonen piti ajatusta hyvänä mutta ei enää jaksanut ryhtyä kirjoittamaan kirjaa itse. Niinpä sovittiin, että ulkoministeriön johtaviin virkamiehiin kuuluneet Keijo Korhonen ja Juhani Suomi kirjoittivat kumpikin puolet kirjan käsikirjoituksesta, molemmat omilta erikoisaloiltaan, minkä jälkeen Kekkonen sai korjata ja muokata tekstiä parhaaksi katsomallaan tavalla. Pohjana käytettiin Kekkosen jopa vuosikymmeniä aiemmin esittämiä ajatuksia, jotka olivat usein ehdottomampia kuin hänen tuoreemmat kannanottonsa. Korhonen ja Suomi myös terävöittivät niitä ottamalla niistä ”löysät pois”.[1][2] Kekkonen kävi käsikirjoituksen läpi toimittaja Maarit Tyrkön avustuksella. Suomen mukaan Kekkonen piti lopullista kirjaa omana aikaansaannoksenaan ja ”turvallisuuspoliittisena testamenttinaan”.[2]

Tamminiemen kirjoitustyö käynnistyi vuoden 1980 alussa ja jatkui koko kevään.[1][2] Salaisesta hankkeesta tiesivät vain Kekkonen, kirjoittajat, Tyrkkö ja käsikirjoituksen puhtaaksikirjoittanut Juhani Suomen sihteeri Raija Ståhlberg.[2] Esimerkiksi vaikutusvaltaiselle presidentin kanslian päällikölle Juhani Perttuselle ei kerrottu asiasta mitään. Teos ilmestyi hieman ennen Kekkosen 80-vuotispäivää syyskuussa 1980.[1][2]

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tamminiemi sai Suomessa erittäin hyvän vastaanoton. Kevääseen 1981 mennessä siitä otettiin viisi painosta.[1] Jukka Tarkka kirjoitti siitä Helsingin Sanomiin myönteisen arvion, jossa hän kutsui Kekkosta ”kansallisen edun profeetaksi”, ”valtioviisaaksi filosofiksi” ja ”patriootiksi, jota hallitsee äly”.[3] Suomen ulkopolitiikkaan erikoistunut neuvostoliittolainen diplomaatti Juri Derjabin (nimimerkki ”Juri Komissarov”) sen sijaan piti teosta vaarallisena, ja sitä kritisoitiin myös Pravdassa.[1] Kirjoittajat olivat etukäteen odottaneetkin, että Neuvostoliiton ”komissarovilaiset” eivät pitäisi kirjan sisällöstä. Myös teoshankkeesta pimennossa pidetyt ulkoministeri Paavo Väyrynen ja kansliapäällikkö Perttunen olivat vihoissaan ja halusivat paljastaa haamukirjoittajat, jotka heidän mielestään olivat sisällyttäneet teokseen Kekkosen ajattelusta poikkeavia omia näkemyksiään.[2][1] He olivat myös huolissaan Neuvostoliiton reaktiosta teokseen.[1]

Teoksessa herätti huomiota tulkinta, jonka mukaan YYA-sopimuksen sotilasartikloissa kuvattu avunanto voisi tulla kyseeseen vain siinä tapauksessa, että sotilaallinen hyökkäys oli jo alkanut. Kekkonen oli esittänyt saman ajatuksen jo 1960-luvulla, mutta myöhemmin monet niin Suomessa kuin Neuvostoliitossakin olivat ryhtyneet kannattamaan tulkintaa, jonka mukaan avunanto voisi olla myös ennakoivaa hyökkäyksen vasta uhatessa.[4][2] Kun Korhonen vuonna 1981 antoi aiheesta parlamentaariselle puolustuskomitealle kirjan tulkintaa vastanneen asiantuntijalausunnon, siitä tehtiin eduskuntakysely.[2][1] Tällöin muun muassa ulkoministeri Väyrynen, ulkoministeriön valtiosihteeri Matti Tuovinen ja neuvostodiplomaatti Viktor Vladimirov katsoivat Korhosen ”uittaneen” teokseen Kekkosen näkemyksistä poikkeavan oman kiistanalaisen tulkintansa YYA-sopimuksesta.[1]

Suomen puolustusvoimien johdossa Tamminiemi-kirjaa pidettiin Kekkosen ”kädenojennuksena”. Teoksessa annetaan tunnustus puolustusvoimille ja todetaan, että vaikka ulkopolitiikka olikin turvallisuuspolitiikan ensisijainen osa-alue, myös puolustusvoimat tukivat Suomen ulkopolitiikkaa jo pelkällä olemassaolollaan ja sitä paremmin, mitä tehokkaampia ja kyvykkäämpiä ne olivat.[2]

Vuoden 1982 presidentinvaalien aikaan usean puolueen ehdokkaat pitivät kampanjoidessaan Tamminiemi-kirjaa näkyvästi esillä. Teos jaettiin muun muassa kaikille kokoomuksen valitsijamiesehdokkaille.[5][6][7]

Julkisuudessa Tamminiemen haamukirjoittajia ei tiedetty ennen kuin Juhani Suomi paljasti teoksen syntyhistorian kirjoittamassaan Kekkosen elämäkertasarjan viimeisessä osassa Umpeutuva latu vuonna 2000.[8]

Käännökset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tamminiemi on käännetty usealle kielelle. Se ilmestyi ruotsiksi vuonna 1981 Nils-Börje Stormbomin kääntämänä nimellä Ekudden. Teos käännettiin myös saksaksi vuonna 1981 nimellä Gedanken eines Präsidenten: Finnlands Standort in der Welt, englanniksi vuonna 1982 nimellä A president’s view, puolaksi vuonna 1983 nimellä Nie szukajcie przyjaciół daleko, a wrogów blisko, unkariksi vuonna 1989 nimellä A finn út ja esperantoksi vuonna 1989 nimellä La finna vojo.[9]

Vuonna 2005 teos käännettiin viroksi. Käännöksen julkaisun järjesti UKK-perinneyhdistys, ja sitä tuki Koneen Säätiö. Myös Kekkosen perikunta ja arkistosäätiö olivat mukana hankkeessa. Vironkieliseen käännökseen on liitetty myös Kekkosen vuonna 1964 Tarton yliopistossa pitämä puhe.[8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Timo Soikkanen: Presidentin ministeriö II – Uudistumisen, ristiriitojen ja menestyksen vuodet 1970–81, s. 464–465. Otava, Helsinki 2008.
  2. a b c d e f g h i j Juhani Suomi: Umpeutuva latu – Urho Kekkonen 1976–1981, s. 598–599, 604–608, 811. Otava, Helsinki 2000. ISBN 951-1-16257-8
  3. Jukka Tarkka: Politiikan ydin on isänmaan etu (tilaajille) Helsingin Sanomat 31.8.1980, s. 25, HS Aikakone. Viitattu 5.2.2022.
  4. Urho Kekkosen poliittinen testamentti: Tamminiemi (Arkistoitu – Internet Archive) Suomi kylmässä sodassa -sivusto. Viitattu 5.2.2022.
  5. Kokoomus ajaa Holkeria Koiviston vastaehdokkaaksi (tilaajille) Helsingin Sanomat 29.11.1981, s. 10, HS Aikakone. Viitattu 5.2.2022.
  6. Arto Astikainen, Karjalan pojan vaalivalssi (tilaajille) Helsingin Sanomat 7.1.1982, s. 13, HS Aikakone. Viitattu 5.2.2022.
  7. Juhani Aromäki: Suomalaisilla on sinivalkoinen vaalikuume (tilaajille) Helsingin Sanomat 9.1.1982, s. 21, HS Aikakone. Viitattu 5.2.2022.
  8. a b Unto Hämäläinen: Kekkosen Tamminiemi julkaistaan viroksi (tilaajille) Helsingin Sanomat 11.12.2005. Viitattu 5.2.2022.
  9. Suomen kirjallisuuden käännökset -tietokanta, haku sanalla ”Tamminiemi”, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 5.2.2022.