Siirry sisältöön

Itävallan vapauspuolue

Wikipediasta
Itävallan vapauspuolue
Freiheitliche Partei Österreichs
Perustettu 7. huhtikuuta 1956
Puheenjohtaja Herbert Kickl
Ideologia
Poliittinen kirjo oikeisto – äärioikeisto
Toimisto Theobaldgasse 19/4
A-1060, Wien
Äänenkannattaja Neue Freie Zeitung
Jäsenmäärä n. 50 000 (2014)
Värit sininen, punainen
Kansallisneuvosto[2]
57 / 183
Liittoneuvosto[3]
16 / 61
Euroopan parlamentti[4]
6 / 18
Kansainväliset jäsenyydet – Euroopan patriootit -ryhmä
Nuorisojärjestö Ring Freiheitlicher Jugend
Opiskelijajärjestö Ring Freiheitlicher Studenten
Kotisivu www.fpoe.at

Itävallan vapauspuolue (saks. Freiheitliche Partei Österreichs, FPÖ) on vuonna 1956 perustettu oikeistopopulistinen tai äärioikeistolainen[5][6] poliittinen puolue Itävallassa. Sen puheenjohtajana on toiminut vuodesta 2021 Herbert Kickl.

Euroopan parlamentissa sen edustajat kuuluvat laitaoikeistolaiseen Euroopan patrioottien ryhmään, jota FPÖ oli mukana perustamassa vuoden 2024 vaalien jälkeen.

Puolue on ollut Itävallan hallituksessa vuosina 1999–2005 ja vuosina 2017–2019 mutta aina pienempänä koalitiokumppanina, eli sillä ei vielä ole ollut omaa liittokansleria.

Puolueen historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

FPÖ:n edeltäjä, ”Riippumattomien liitto” (Verband der Unabhängigen, VdU) perustettiin 1949. Perustajina olivat journalistit Herbert Alois Kraus ja Viktor Reimann; Reimann oli natsivallan aikana kuulunut Itävallan vastarintaliikkeeseen. Puolueen ohjelma oli liberaali ja maltillisen saksalais-kansallismielinen, ja sen kohderyhmäksi oli ajateltu etenkin sivistysporvaristoa. Käytännössä VdU:n riveihin kertyi kuitenkin runsaasti entisiä natsipuolueen jäseniä, jotka vuonna 1945 eivät olleet saaneet osallistua vaaleihin mutta vuoden 1947 lailla olivat saaneet äänioikeutensa takaisin. Sisäisten kiistojen vuoksi puolue ei pystynyt nousemaan laajoja kansalaispiirejä yhdistäväksi kansanpuolueeksi, ja kun FPÖ vuonna 1955 perustettiin, suuri osa VdU:n jäseniä ja aktivisteja siirtyi sen riveihin. VdU lopetti toimintansa 1956.[7]

FPÖ:n perustaminen ja alkuvaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

FPÖ:n ensimmäinen järjestäytymiskokous pidettiin syksyllä 1955, kun VdU:n puheenjohtaja Max Stendebach ja tällä välin ”Vapauspuolueen” (Freiheitspartei) perustanut Anton Reinthaller sopivat puolueidensa yhdistymisestä Itävallan vapauspuolueeksi. Ensimmäinen puoluekokous järjestettiin 7. huhtikuuta 1956.[8] FPÖ:n aatteellinen linja oli maltillisen saksalais-kansallismielinen, ja poliittisessa kentässä se jäi aluksi irralleen puoluekirjon laidalle.[9] Puolueen kaksi ensimmäistä johtajaa Anton Reinthaller ja Friedrich Peter olivat entisiä natseja.[10][11] 1960-luvulla puolue aloitti yhteistyötunnustelut sekä sosiaalidemokraattien (SPÖ) että konservatiivisen Itävallan kansanpuolueen (ÖVP) suuntaan.[9]

Vuosina 1980–1986 puheenjohtajana oli liberaalisiiven edustaja Norbert Steger.[12] Hänen kaudellaan vuonna 1983 vapauspuolue muodosti hallituskoalition sosiaalidemokraattisen puolueen kanssa.[13] Vuonna 1986 karismaattinen populistipoliitikko Jörg Haider valittiin puolueen johtoon, ja sen kannatus ja näkyvyys kasvoivat. Se nousi Kärntenin osavaltiovaaleissa toiseksi suurimmaksi puolueeksi, ja Haiderista tuli Kärntenin osavaltion maaherra. Samalla puolue muuttui oikeistolaisemmaksi, ja Haider esitti kärkeviä ulkomaalaisvastaisia lausuntoja.[12] Vuonna 1993 puolueen oikeistopopulisti- ja liberaalisiiven välinen kiista huipentui siihen, että FPÖ:n varapuheenjohtaja Heide Schmidt ja neljä muuta puolueen kansanedustajaa erosivat FPÖ:stä ja perustivat uuden puolueen Liberales Forum.[14]

Hallituspuolueena 1999–2005

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

FPÖ menestyi hyvin Itävallan parlamenttivaaleissa 1999 saaden 26,9 % äänistä ja muodosti hallituksen Wolfgang Schüsselin Kansanpuolueen (ÖVP) kanssa. Tämän johdosta 14 Euroopan maata, Suomi mukaan lukien, julisti Itävallan boikottiin Euroopan unionin perusarvojen rikkomisesta. Syynä olivat Itävallan vapauspuolueen edustajien antamat avoimet natseja myötäilevät ja ulkomaalaisvastaiset lausunnot. Suomessa päätöksen boikottiin yhtymisestä teki pääministeri Paavo Lipponen yksin, muita ministereitä, presidentti Martti Ahtisaarta ja eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa kuulematta.[15] EU asetti Itävallan eristämistä tutkimaan kolmihenkisen komitean, johon kuului muiden muassa presidentti Martti Ahtisaari. Komitea arvosti Schüsselin hallituksen toimia rasismia vastaan, vaikka eräitä FPÖ:n jäseniä kritisoitiinkin. Komitean suosituksesta boikotti purettiin syyskuussa 2000.[16]

Puoluejohtaja Jörg Haider ei kuulunut Schüsselin I hallitukseen, vaan FPÖ:n varaliittokansleriksi nousi Susanne Riess-Passer. Pian hallituksen aloitettua toimintansa Haider erosi myös puoluejohtajan tehtävästä ilmoittaen keskittyvänsä työhönsä Kärntenin maaherrana.[17]

Hallitusyhteistyön takkuileminen johti vuonna 2002 hallituksen hajoamiseen ja ennenaikaisiin uusiin vaaleihin. Niissä FPÖ sai vain 10 % äänistä, mutta hallituskoalitio Kansanpuolueen kanssa säilyi. Puolueen sisäiset sekä hallituspuolueiden väliset linjariidat jatkuivat, ja vuonna 2005 Jörg Haider lähipiireineen erosi FPÖ:stä ja perusti Itävallan tulevaisuuden liiton (BZÖ), josta tuli FPÖ:n sijasta Kansanpuolueen hallituskumppani. FPÖ:n johtoon nousi Haideriakin suorapuheisempana populistina tunnettu Heinz-Christian Strache.[13][18][14][9]

Haiderin jälkeen: nousu ja romahdus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Strachen johdolla FPÖ terävöitti kansallismielistä, populistista profiiliaan. Tunteisiin vetoavien teemojensa ansiosta – maahanmuuttovastaisuus, turvapaikkaoikeuden väärinkäyttö ja pakolaisten asema, islam-kritiikki ja tyytymättömyys EU:n politiikkaan – puolue kasvatti kannatustaan SPÖ:n ja ÖVP:n kustannuksella ja sai vuoden 2008 parlamenttivaaleissa jo 17,5 % äänistä. Kasvu jatkui vuoden 2013 vaaleissa, joissa ääniosuus nousi 20,5 %:iin.[9] Tällä välin puolue oli vuonna 2010 Wienin osavaltiovaaleissa saanut 26 % äänistä ja noussut siellä toiseksi suurimmaksi puolueeksi sosiaalidemokraattien jälkeen.[13]

Vuonna 2017 SPÖ:n ja ÖVP:n hallitusyhteistyön kariuduttua järjestetyissä ennenaikaisissa parlamenttivaaleissa FPÖ vahvistui edelleen ja sai äänistä 26 %. Hallituksen muodosti ÖVP:n nouseva tähti Sebastian Kurz, ja pienempänä koalitiopuolueena FPÖ palasi valtaan, Strachen noustessa varaliittokansleriksi.[19][20] Hallitus kaatui kuitenkin vajaan puolentoista vuoden päästä ns. Ibiza-skandaaliin, joka teki myös lopun Strachen puheenjohtajuudesta ja poliittisesta urasta.[21]

ÖVP:n ja FPÖ:n hallitusyhteistyö katkesi, ja maassa ajauduttiin ennenaikaisiin parlamenttivaaleihin syyskuussa 2019. Vaaleissa entisen liittokansleri Kurzin johtama ÖVP lisäsi kannatustaan yli viisi prosenttiyksikköä ja sai 37 % äänistä. Suurin häviäjä oli skandaalin ytimessä ollut FPÖ, joka sai 16 % äänistä menettäen kannatuksestaan kymmenen prosenttiyksikköä. FPÖ:n romahdukseen vaikuttivat Ibiza-skandaalin lisäksi puoluejohtaja Stracheen kohdistuneet epäilyt kulukorvausten väärinkäytöstä sekä se, että tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa kannattava liittokansleri Kurz oli tullut tässä asiassa ikään kuin FPÖ:n tontille.[22]

Oppositiokausi 2019–: uusi nousu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Strachen erottua tehtävistään FPÖ:n puheenjohtajana toimi Norbert Hofer 2019–2021.[23] Tähän kauteen osui myös koronaviruspandemia, jonka yhteydessä puolueen pitkäaikainen vaikuttaja ja parlamenttiryhmän johtaja Herbert Kickl sai julkisuutta rokotusvastaisten mielenosoitusten aktiivisena esiintyjänä.[24] Kicklin ja Hoferin välillä oli jännitteitä, ja lopulta Hofer erosi myös terveydellisiin syihin vedoten puoluejohtajan tehtävästä kesäkuussa 2021.[25] Hänen seuraajakseen valittiin Kickl, ja puoluekokous vahvisti puoluejohtajan valinnan seuraavana vuonna. Kickl ilmoitti tavoitteenaan olevan liittokanslerin virka.[26]

Vuoden 2024 parlamenttivaaleissa FPÖ nousi suurimmaksi puolueeksi saaden 28,85 % äänistä.[27] Koska muut puolueet kieltäytyivät hallitusyhteistyöstä, Kickl ei kuitenkaan saanut liittopresidentiltä toimeksiantoa hallituksen muodostamiseen, ennen kuin ÖVP:n, SPÖ:n ja liberaalin NEOS-puolueen koalitioneuvottelut olivat kariutuneet. Tämän jälkeen ÖVP:n puheenjohtaja, edellinen liittokansleri Karl Nehammer erosi, ja FPÖ saattoi lopulta aloittaa hallitusneuvottelut ÖVP:n uuden puheenjohtajan Christian Stockerin kanssa. Nämäkin neuvottelut kuitenkin kaatuivat kiistoihin Eurooppa-linjauksista ja ministerinsalkuista, etenkin sisäministeriöstä, jonka FPÖ ehdottomasti halusi itselleen.[28] Lopulta ÖVP, SPÖ ja NEOS palasivat neuvottelupöytään, uusi hallitus muodostettiin Christian Stockerin johdolla ja FPÖ jäi jälleen oppositioon.[29]

Kyselyissä FPÖ:n kannatus on ollut korkea; helmikuussa 2026 tehdyissä kannatustutkimuksissa FPÖ oli Itävallan selkeästi suosituin puolue, jota kannatti 34 % vastaajista.[30]

Ideologia ja kannattajakunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

FPÖ on populistinen, myös äärioikeistolaiseksi luonnehdittu[6][5] puolue, jonka on väitetty edustavan porvarillisen puolueen proletaaristumista (kääntymistä keskiluokasta työväenluokan puoleen) ja puhuttelevan modernisaation häviäjiä. Sen juuret ovat saksalais-kansallismielisessä liikkeessä, jossa Itävaltaa pidettiin suorastaan ”historiallisena erehdyksenä”, mutta toisaalta se on voimakkaasti rakentanut itävaltalaista nationalismia.[31] Puolue itse määrittelee aatteellisten juurtensa olevan vuoden 1848 vapauspyrkimyksissä, puolustavansa kansalaisten vapautta, perus- ja perhearvoja, vastuullista markkinataloutta, Itävallan puolueettomuutta ja Itävallan etujen asettamista ensi sijalle.[32]

FPÖ:n äänestäjäkunnassa korostuvat aiemmin SPÖ:tä kannattaneet väestöryhmät: työläiset, etenkin nuoremmat ja miespuoliset sekä vähemmän koulutetut. Puolue käyttää taitavasti hyväkseen ns. keltaista lehdistöä, ilmaisjakelulehtiä sekä sosiaalista mediaa ja pyrkii vetoamaan laajojen kansalaispiirien muutosvastarintaan, muukalaispelkoon sekä maahanmuuton ja yhteiskunnallisten muutosten nostattamaan huoleen perinteiden ja oman identiteetin puolesta.[9]

Vapauspuolue on ollut amerikkalaisvastainen ja läheinen Venäjälle ja Vladimir Putinille.[33]

Puheenjohtajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
PuheenjohtajaKausi
Anton Reinthaller1956–1958
Friedrich Peter1958–1978
Alexander Götz1978–1979
Norbert Steger1979–1986
Jörg Haider1986–2000
Susanne Riess-Passer2000–2002
Mathias Reichold2002
Herbert Haupt2002–2004
Ursula Haubner2004–2005
Heinz-Christian Strache2005–2019
Norbert Hofer2019–2021
Herbert Kickl2021–

Puolueen kannatuksen vaihtelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansallisneuvosto
Vaalivuosi Äänien luku % äänistä Paikkojen luku
1956 283 749 6.5 % 6
1959 336 110 7.7 % 8
1962 313 895 7.0 % 8
1966 242 570 5.4 % 6
1970 253 425 5.5 % 6
1971 248 473 5.5 % 10
1975 249 444 5.4 % 10
1979 286 743 6.1 % 11
1983 241 789 5.0 % 12
1986 472 205 9.7 % 18
1990 782 648 16.6 % 33
1994 1 042 332 22.5 % 42
1995 1 060 175 22.0 % 41
1999 1 244 087 26.9 % 52
2002 491 328 10.0 % 18
2006 519 598 11.0 % 21
2008 797 993 18.2 % 35
2013 958.285 20.5% 40
2017 1 316 442 26.0 % 51
2019 772 666 16.2% 31
2024 1 408 512 28.85% 57

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. 1 2 Austria Parties and Elections in Europe. 2019. Viitattu 28.12.2019. (englanniksi)
  2. ↑ Informationen über den Nationalrat parlament.gv.at. Itävallan parlamentti. Viitattu 19.2.2026. (saksaksi)
  3. ↑ Informationen über den Bundesrat parlament.gv.at. Itävallan parlamentti. Viitattu 19.2.2026. (saksaksi)
  4. ↑ MEPs: Austria europarl.europa.eu. Euroopan parlamentti. Viitattu 19.2.2026. (englanniksi)
  5. 1 2 DÖW-Forscher Weidinger: "Die FPÖ ist rechtsextrem" euronews. Arkistoitu 2.1.2026. Viitattu 19.2.2026. (saksaksi)
  6. 1 2 oe1.orf.at: Wie rechtsextrem ist die FPÖ? oe1.orf.at. Viitattu 19.2.2026. (saksaksi)
  7. ↑ Hans Werner Scheidl: Das „Dritte Lager“ mit Webfehlern diepresse.com. 23.10.2015. Viitattu 19.2.2026.
  8. ↑ Die Gründung der FPÖ – Freiheitliches Bildungsinstitut www.fbi-politikschule.at. Viitattu 20.2.2026.
  9. 1 2 3 4 5 Freiheitliche Partei Österreichs (FPÖ) www.herder.de. Viitattu 19.2.2026. (saksaksi)
  10. ↑ Anton Reinthaller Wiener Zeitung. Viitattu 14.3.2013. (saksaksi)
  11. ↑ Ex-FPÖ-Obmann Friedrich Peter gestorben Der Standard. Viitattu 14.3.2013. (saksaksi)
  12. 1 2 The Freedom Party of Austria (FPÖ) Virtual Vienna Net. Viitattu 14.3.2013.[vanhentunut linkki]
  13. 1 2 3 Timeline Austria BBC. Viitattu 14.3.2013.
  14. 1 2 LIF, BZÖ: Schon mehrere Abspaltungen bei FPÖ news.ORF.at. 12.12.2019. Viitattu 19.2.2026. (saksaksi)
  15. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2001, s.86. Helsinki: Otava, 2000.
  16. ↑ Anniina Wallius: Vapauspuolueen hallitusvastuu pani Itävallan EU-boikottiin Yle Uutiset. 9.10.2008. Viitattu 22.7.2015.
  17. ↑ Österreich: FPÖ-Chef Haider tritt zurück Der Spiegel. 29.2.2000. Viitattu 19.2.2026. (saksaksi)
  18. ↑ Itävallan äärioikeisto sai ison siivun valtaa 2008. Yle. Viitattu 14.3.2013.
  19. ↑ Afp Stt: Itävallan äärioikeisto sai sisäministerin, ulkoministerin ja puolustusministerin salkut Keskisuomalainen. 16.12.2017. Viitattu 19.2.2026.
  20. ↑ Kokkonen, Yrjö: Äärioikeisto hallitusvastuuseen Itävallassa – erittäin kunnianhimoinen ilmasto-ohjelma 18.12.2017. Yleisradio. Viitattu 18.12.2017.
  21. ↑ Itävallan oikeistopopulistinen varakansleri eroaa lahjusskandaalin takia 18.5.2019. ESS. Viitattu 29.9.2019.
  22. ↑ Sebastian Kurzista odotetusti vaalivoittaja Itävallassa, oikeistopopulistit romahtivat – Kirjeenvaihtaja: Kurz voi vapaasti valita hallituskumppaninsa Yle Uutiset. Viitattu 24.2.2020.
  23. ↑ Norbert Hofer Österreich Parlament. Viitattu 29.9.2019. (saksaksi)
  24. ↑ wien ORF at/Agenturen red: 3.000 Anzeigen bei Anti-CoV-Demo wien.ORF.at. 7.3.2021. Viitattu 19.2.2026. (saksaksi)
  25. ↑ Norbert Hofer tritt als FPÖ-Parteichef zurück news.ORF.at. 1.6.2021. Viitattu 19.2.2026. (saksaksi)
  26. ↑ FPÖ: Kickl mit 91 Prozent als Obmann gewählt news.ORF.at. 17.9.2022. Viitattu 19.2.2026. (saksaksi)
  27. ↑ Wahl 2024: Endergebnis liegt vor | Parlament Österreich www.parlament.gv.at. Viitattu 19.2.2026. (saksaksi)
  28. ↑ Österreich: Herbert Kickl gescheitert - Verhandlungen zwischen FPÖ und ÖVP geplatzt Der Spiegel. 12.2.2025. Viitattu 19.2.2026. (saksaksi)
  29. ↑ Itävalta | Itävalta sai uuden hallituksen – Vaalivoittaja ei mahtunut mukaan Helsingin Sanomat. 3.3.2025. Viitattu 19.2.2026.
  30. ↑ Wien: Umfragen - FPÖ stärkste Partei, unterschiedliche Trends www.kleinezeitung.at. 14.2.2026. Viitattu 19.2.2026. (saksaksi)
  31. ↑ Pelinka, Anton: Die FPÖ im internationalen Vergleich. Zwischen Rechtspopulismus, Deutschnationalismus und Österreich-Patriotismus. conflict & communication online, 2002, 1. vsk, nro 1. Artikkelin verkkoversio.
  32. ↑ Freiheitliche Partei Österreichs: Leitsätze freiheitlicher Politik www.fpoe.at. Viitattu 19.2.2026. (saksaksi)
  33. ↑ Itävallassa historialliset presidentinvaalit – äärioikeiston johtama maa ei enää jäisi yksin Helsingin Sanomat. 1.12.2016.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Itävallan_vapauspuolue&oldid=23855086”