Pekka Haavisto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pekka Haavisto
Ulkoministeri Pekka Haavisto
Ulkoministeri Pekka Haavisto
Suomen ulkoministeri
Rinteen hallitus
6.6.2019–10.12.2019
Marinin hallitus
10.12.2019–
Edeltäjä Timo Soini
Vihreiden puheenjohtaja
1993–1995
Edeltäjä Pekka Sauri
Seuraaja Tuija Brax
3.11.2018–15.6.2019
Edeltäjä Touko Aalto
Seuraaja Maria Ohisalo
Kehitysministeri
Kataisen hallitus
17.10.2013–24.6.2014
Stubbin hallitus
24.6.2014–26.9.2014
Edeltäjä Heidi Hautala
Seuraaja Sirpa Paatero
Ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri
Lipposen I hallitus
13.4.1995–14.4.1999
Edeltäjä Sirpa Pietikäinen
Seuraaja Satu Hassi
Kansanedustaja
21.3.1987–23.3.1995
21.3.2007–
Ryhmä/puolue Vihreä eduskuntaryhmä
Vaalipiiri Helsingin vaalipiiri
Henkilötiedot
Syntynyt 23. maaliskuuta 1958 (ikä 62)
Helsinki
Ammatti kansanedustaja
Puoliso Nexar Antonio Flores
Tiedot
Puolue Vihreä liitto
Koulutus ylioppilas (1976)
Uskonto evankelis-luterilainen
Aiheesta muualla
www.pekkahaavisto.com

Pekka Olavi Haavisto (s. 23. maaliskuuta 1958 Helsinki) on suomalainen poliitikko, joka on Suomen ulkoministeri, Vihreän liiton kansanedustaja ja entinen puheenjohtaja. Haavisto on toiminut kansanedustajana vuosina 1987–1995 ja uudelleen vuodesta 2007. Hän oli ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Lipposen I hallituksessa 1995–1999 sekä kehitysministeri Kataisen ja Stubbin hallituksissa 2013–2014.[1] Haavisto nimitettiin Suomen ulkoministeriksi 6. kesäkuuta 2019.

Haavisto oli Vihreän liiton ehdokkaana Suomen presidentinvaaleissa 2012, jolloin hän oli Sauli Niinistön vastaehdokkaana toisella kierroksella, sekä uudestaan vuonna 2018, jolloin hän sai jälleen ehdokkaista toiseksi eniten ääniä, mutta Niinistö valittiin jo ensimmäisellä kierroksella.

Haavisto oli vihreiden puheenjohtaja vuosina 1993–1995. Vuosina 2000–2006 Haavisto toimi Euroopan vihreän puolueen puheenjohtajana. Hän johti vihreiden eduskuntaryhmää vuosina 1987–1988, 1993 ja 2011–2013.[1] Lokakuussa 2016 Haavisto nimitettiin Euroopan rauhaninstituutin puheenjohtajaksi.[2][3] Marraskuussa 2018 hänet valittiin jälleen vihreiden puheenjohtajaksi johtamaan puolue 2019 eduskuntavaaleihin.[4] Lisäksi Haavisto on toiminut erilaisissa kansainvälisissä asiantuntijatehtävissä.

Helmikuussa 2020 eduskunnan perustuslakivaliokunta päätti pyytää valtakunnansyyttäjältä esitutkintaa siitä, onko Haavisto syyllistynyt rikoksiin al-Holin suomalaisten kotiuttamisen suunnittelun yhteydessä. Keskusrikospoliisin tutkinta valmistui heinäkuussa 2020. Rikosnimikkeet on leimattu salaisiksi. Helsingin Sanomien mukaan kyse on ainakin virkarikoksesta. Perustuslakivaliokunta käsittelee asiaa syysistuntokaudella ja eduskunta päättää mahdollisesta syytteen nostamisesta yksinkertaisella äänten enemmistöllä.[5]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haaviston isä oli Munkkivuoren yhteiskoulun rehtori Jouko Haavisto.[6] Haaviston äiti Anja Haavisto työskenteli saman koulun fysiikan ja kemian opettajana.[7]

Pekka Haavisto valmistui vuonna 1976 ylioppilaaksi Munkkivuoren yhteiskoulusta ja aloitti sen jälkeen valtiotieteiden opinnot Helsingin yliopistossa.[8] Opinnot jäivät kuitenkin kesken vajaan vuoden jälkeen. Myöhemmin Haavisto suoritti vielä erinäisiä yleisopintoja.[9] Haavisto suoritti vuonna 1985 siviilipalveluksen Tampereen yliopistollisessa sairaalassa.[10]

Koijärvi-liikkeessä toiminut Haavisto oli vuosina 1979–1982 Komposti-lehden päätoimittaja, 1982–1987 Suomi-lehden päätoimittaja ja vuonna 1983 Vihreän Langan päätoimittaja.[1]

Politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haavisto oli Vihreiden eduskuntaryhmän ensimmäinen ryhmäsihteeri 1983.[11] Ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan vuonna 1987 esiintyminen Yleisradion suuressa vaalikeskustelussa nosti Pekka Haaviston eduskuntaan. Hän sai ennen vaalikeskustelua päättyneessä ennakkoäänestyksessä toista sataa ääntä, mutta varsinaisena äänestyspäivänä 7 891 ääntä.[12][13]. Hän oli Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen vuosina 1988–1992 ja 2005–2008[1]

Haavisto putosi eduskunnasta vuoden 1995 vaaleissa.[14] Hänestä tuli kuitenkin ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Lipposen ensimmäiseen hallitukseen vuosiksi 1995–1999, mikä teki hänestä maailman toisen ja Suomen ja Länsi-Euroopan ensimmäisen vihreän ministerin.[15][16][17] Haavisto pyrki eduskuntaan vuoden 1999 vaaleissa, mutta jäi varaedustajaksi Anni Sinnemäen tullessa valituksi.[18]

Vuoden 2007 vaaleissa Haavisto palasi eduskuntaan noin 5 400 äänellä.[19] Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa hän sai 7 470 ääntä.[20] Hän jatkoi eduskunnassa vuoden 2015 vaalien jälkeen keräten Vihreiden suurimman äänisaaliin valtakunnallisesti – 14 204 ääntä. Haavisto oli myös vaalien kahdeksanneksi eniten ääniä kerännyt ehdokas.[21]

Marraskuussa 2018 Haavisto valittiin uudestaan Vihreän liiton puheenjohtajaksi. Hän asettui ehdolle vuoden 2019 eduskuntavaaleissa ja uusi kansanedustajapaikkansa 20 163 äänellä.[22] Haaviston äänisaalis oli koko maan ehdokkaista neljänneksi suurin.

Haavisto on eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan varapuheenjohtaja vuodesta 2015. Hän on ollut jäsen myös ulkoasiainvaliokunnassa (1991–1994, 2007–2013 ja 2014–), puolustusvaliokunnassa (2007–2013 ja 2015), suuressa valiokunnassa (2007–2008 ja 2011), lakivaliokunnassa (1991–1992) ja sivistysvaliokunnassa (1987–1990).[1]

Toiminta kansainvälisissä tehtävissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekka Haavisto vihreiden vaalimökillä Helsingissä huhtikuussa 2011.

Pudottuaan eduskunnasta Haavisto toimi YK:n tehtävissä. Hän vastasi YK:n köyhdytettyä uraania koskevista kenttätutkimuksista Kosovossa, Montenegrossa, Serbiassa ja Bosnia-Hertzegovinassa.[1] Vuosina 2000–2006 Haavisto johti YK:n ympäristöohjelma UNEP:n tutkimuksia eri konfliktien ympäristövaikutuksista.[1][23] UNEP:n edustajana Haavisto oli muun muassa selvittämässä Romaniassa Baia Maren kaivosonnettomuutta.[1] Hän toimi myös Afganistanissa, Palestiinassa, Irakissa ja Liberiassa.[14] Haavisto osallistui Euroopan unionin Sudanin erityisedustajana neuvotteluihin Darfurin rauhansopimuksen solmimisesta 2005–2007. Vuonna 2007 hän toimi myös YK:n erityisasiantuntijana Darfurin kriisissä.[14] Haavisto on ottanut osaa neuvotteluihin vielä EU-erityisedustajan työn jälkeenkin.[24][25] Haavisto on toiminut myös ulkoministerin erityisedustajana Afrikan kriiseissä, erikoisalueenaan Sudanin ja Somalian konfliktit.[14][26]

Haavisto on ollut vierailevana tutkijana Ulkopoliittisessa Instituutissa erityisalueenaan Venäjään liittyvät kysymykset ja uudet turvallisuusuhat sekä vierailevana luennoitsijana Bristolin yliopistossa aiheenaan kansainväliset ympäristökysymykset. Haavisto luennoi säännöllisesti Helsingin yliopistossa ja NATO-koulussa Oberammergaussa.[14]

Presidenttiehdokkuus 2012 ja 2018[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihreän liiton puoluekokous päätti kesäkuussa 2011 nimetä Pekka Haaviston puolueen presidenttiehdokkaaksi. Jo aiemmin hankkeen ajamiseksi oli perustettu tukiyhdistys.[27] Haavisto sai vaalin ensimmäisellä kierroksella 18,8 % äänistä ja eteni toiselle kierrokselle Sauli Niinistön kanssa.[28] Toisella kierroksella Sauli Niinistö valittiin 62,6 % kannatuksella presidentiksi Haaviston saadessa 37,4 % äänistä.[29] Haavisto oli Suomen ensimmäinen avoimesti homoseksuaali presidenttiehdokas.[17]

Helmikuussa 2017 Haavisto valittiin Vihreän liiton ehdokkaaksi vuoden 2018 presidentinvaalissa.[30] Hän sai ehdokkaista jälleen toiseksi eniten ääniä (12,4%), mutta Sauli Niinistö valittiin presidentiksi toiselle kaudelleen 62,6 % kannatuksella jo ensimmäisellä kierroksella.

Kehitys- ja omistajaohjausministeri 2013–2014[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihreä liitto valitsi Haaviston ehdokkaaksi kehitysyhteistyöstä ja valtion omistaja-ohjauksesta vastaavaksi ministeriksi 16. lokakuuta 2013 Heidi Hautalan päätettyä erota tästä tehtävästä.[31] Tasavallan presidentti nimitti hänet virkaan seuraavana päivänä.[32] Hän toimi tehtävässä syyskuuhun 2014, jolloin vihreät erosi hallituksesta.[33]

Fortum Sähkönsiirron myynti Carunalle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Loppuvuonna 2013 päätettiin hallituksen talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa valtionyhtiön Fortum Sähkönsiirron myynnistä 2,5 miljardin euron hintaan ulkomaisille sijoittajille. Vastuunalaisina ministereinä toimivat valtionohjauksesta vastannut Pekka Haavisto ja elinkeinoministeri Jan Vapaavuori, joka eduskuntakeskustelussa tosin ilmoitti vastustavansa myyntiä. Helmikuussa 2016 Vapaavuori syytti kaupasta Haavistoa. Nordnetin analyytikko Jukka Oksaharjun mukaan myyntipäätöksestä paljastuu neljä vakavaa virhettä. Ensiksi valtio menetti kaupassa Fortumin sähköverkot, jotka ovat tuottaneet tasaisesti. Toiseksi sähköasiakkaat kärsivät, kun siirtohintoja nostetaan jopa kymmeniä prosentteja. Kolmanneksi valtio menettää yhteisöverotuottoja, kun aggressiivista verosuunnittelua harjoittava Caruna siirtää voitot ulkomaille verottajan ulottumattomiin. Neljänneksi myynnistä saatu tuotto menee paikkaamaan valtion alijäämäistä budjettia.[34]

Vihreän liiton puheenjohtajana 2019 vaaleihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haavisto valittiin marraskuussa 2018 Vihreiden puheenjohtajaksi Touko Aallon luovuttua tehtävästä. Edellisen kerran hän oli johtanut puoluettaan vuosina 1993–1995. Haavisto asettui ehdolle sen jälkeen, kun varapuheenjohtaja Maria Ohisalo jättäytyi kisasta pois.[35] Haavisto toimi puheenjohtajana kesän 2019 puoluekokoukseen asti eli käytännössä johti puolueen 2019 eduskuntavaaleihin ja europarlamenttivaaleihin.[4] Hän ilmoitti jo etukäteen, ettei tavoittele varsinaista puheenjohtajakautta kesällä 2019.[4]

Kevään molemmissa vaaleissa vihreät sai historiansa parhaan vaalituloksen. Eduskuntavaaleissa vihreiden kannatus oli 11,5 prosenttia (nousua 3,0 prosenttiyksikköä 2015 vaaleista) ja paikkamäärä 20 (lisäystä 5 edustajaa).[36] Haavisto valittiin Helsingin vaalipiiristä eduskuntaan 20 163 äänellä, mikä oli koko maan ehdokkaista neljänneksi eniten.[22] Eurovaaleissa vihreät nousi toiseksi suurimmaksi puolueeksi 16,0 prosentin kannatuksella ja puolueen paikkamäärä kasvoi yhdestä kahteen.[37]

Ulkoministeri 2019–[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rinteen ja Marinin hallituksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haavisto nimitettiin Rinteen hallituksen ulkoministeriksi 6. kesäkuuta 2019.

Aiemmin maaliskuussa 2019 valmistunut Rambollin selvitys totesi, että ulkoasiainhallinnossa on häirintätapausten ennaltaehkäisyn ja käsittelyn kannalta puutteita johtajuudessa sekä tiedonkulussa. Loppuraportissa työntekijät kertovat muun muassa kokeneensa häirintätapausten vähättelyä, vaikenemisen kulttuuria ja häirintään puuttumista estäneitä hyvä veli -verkostoja. Haavisto sanoi 19. elokuuta 2019 suurlähettiläpäivillä pitämässään puheessa ettei syrjinnälle, häirinnälle tai kiusaamiselle ole ulkoministeriössä tilaa, kuten ei ole muillakaan työpaikoilla. Hän katsoi että edustustojen päälliköillä on esimiehinä suuri vastuu työkulttuurista. Haavisto sanoi, että mikäli hänen tietoonsa tulee mitä tahansa epäasiallista käytöstä, siihen tullaan puuttumaan välittömästi. Työilmapiiriä ja työkulttuuria koskevissa kysymyksissä kaikki salailu ja hyssyttely on Haaviston mukaan tuomittavaa.[38]

Rinteen hallituksen kaaduttua hänet nimitettiin Marinin hallituksen ulkoministeriksi 10. joulukuuta 2019.

Suomalaisten lasten ja naisten kotiuttaminen al-Holin pakolaisleiriltä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haavisto kertoi 2. elokuuta 2019 Suomen viestittäneen kurdeille, että al-Holin pakolaisleirin Syyriassa olevilla Suomen kansalaisilla on oikeus palata kotimaahansa. Hänen mukaansa tarvittavat matkustusasiakirjat voidaan kirjoittaa esimerkiksi 300 kilometrin päässä al-Holin leiriltä Irakin Erbilissä, mikäli leirillä olevat Suomen kansalaiset onnistuvat pääsemään sinne. Kotimatkansa he maksaisivat sen jälkeen itse.[39]

”Operaatio Korpi” oli ulkoministeriön salainen suunnitelma, jonka tarkoituksena oli syksyllä 2019 kotiuttaa al-Holin pakolaisleirillä olevat Isis-taistelijoiden puolisoiden suomalaislapset Suomeen ilman äitejään. Ilta-Sanomien mukaan ulkoministeri Haavisto yritti taivutella ulkoministeriön konsulipäällikköä Pasi Tuomista kotiuttamaan Isis-lapset ulkoministeriön kustannuksella ja vaati Tuomista tekemään päätöksen omissa nimissään. Tuominen ilmoitti, ettei vastuullisena yksittäisenä virkamiehenä voi toteuttaa lakeja ja kansainvälisiä sopimuksia rikkovaa operaatiota. Tuominen siirrettiin syksyllä pois tehtävästään.[40] Haaviston mukaan tällaista suunnitelmaa ei ole ollut ja siirto oli tehtävien normaalia kiertoa.[41] Ulkoasiainvaliokunnan enemmistön mukaan Haaviston selvitys oli riittävä, tosin puheenjohtaja Mika Niikon mukaan selitys ei ollut aukoton. Haaviston väitetystä toiminnasta tehtiin useita kanteluita sekä rikosilmoitus virkavelvollisuuden rikkomisesta.[42] Myöhemmin Haavisto ilmoitti, että Tuominen saa jatkaa tehtävässä.[43]

Ulkoasiainhallinnon virkailijayhdistyksen puheenjohtaja Jukka Parikka kertoi 8. joulukuuta 2019, että ulkoministeriön henkilöstön luottamus ulkoministeri Haavistoon oli horjunut pahasti. Hän ei muistanut vuodesta 1985 alkaneen virkauransa aikana kenenkään toisen ministerin saaneen osakseen yhtä laajaa epäluottamusta ministeriön sisällä. Tämä liittyi ministeriön sisällä erimielisyyksiin siitä, kuinka suomalaisten avustamisesta al-Holin pakolaisleirillä pitäisi päättää. Pasi Tuominen arvosteli Helsingin Sanomien haastattelussa Haaviston johtamistapaa ja sanoi, että ministeriössä on pelon ilmapiiri.[44]

Kotiutussuunnitelmista ei oltu tehty julkista poliittista päätöstä, mutta toimintalinja käsiteltiin hallituksen iltakoulussa 31. lokakuuta Haaviston suullisen esityksen perusteella.[45][46] Suojelupoliisi pitää Isis-naisia turvallisuusriskinä.[47][48] Poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen vahvisti 12. joulukuuta, että suomalaisten palautukset suunniteltiin 9. joulukuuta alkavalle viikolle.[49]

Oppositiopuolueet jättivät 11. joulukuuta välikysymyksen al-Holin kotiuttamistoimista, hallituksen päätöksenteosta ja ulkoministeri Haaviston toiminnasta.[50][51] Täysistunnossa 18. joulukuuta Haavisto sai eduskunnan luottamuksen äänin 110–79.[52] Haaviston toiminnan laillisuutta tutkitaan perustuslakivaliokunnassa.[53][54] Haavistolle ja konsulipäällikkö Tuomiselle annettiin 14. tammikuuta 2020 asti aikaa antaa lausuntonsa asiaan.[55]

Iltalehden 11.–13. joulukuuta 2019 teettämässä kyselyssä 53 prosenttia suomalaisesta aikuisväestöstä oli sitä mieltä, että Haavisto toimi väärin yrittäessään edistää al-Holin lasten tuomista Suomeen ilman hallituksen poliittista päätöstä ja jättämällä kertomatta asioita muille poliittisille toimijoille sekä julkisuuteen. 32 prosenttia oli sitä mieltä, että Haavisto toimi oikein yrittäessään hoitaa vaikeaa ja poliittisesti tulenarkaa tilannetta lasten oikeuksia ajatellen, vaikka käyttikin poikkeuksellisia menetelmiä.[56]

21. joulukuuta 2019 poliisi ilmoitti, että kaksi suomalaislasta oli tuotu Suomeen al-Holin leiriltä.[57]

14. tammikuuta 2020 perustuslakivaliokunta kuuli Haavistoa ja Tuomista kumpaakin erikseen yli kaksi tuntia. Kertomuksissa oli ristiriitaisuuksia ja valiokunta päätti pyytää lisäselvityksiä ulkoministeriöstä.[58] 19. helmikuuta 2020 eduskunnan perustuslakivaliokunta päätti yksimielisesti pyytää valtakunnansyyttäjältä esitutkintaa siitä, oliko Haaviston tarkoitus päästä eroon eri mieltä olleesta virkamiehestä siirtämällä hänet toisiin tehtäviin.[59] Helsingin Sanomat uutisoi 8. heinäkuuta että Keskusrikospoliisi epäilee Haavistoa virkarikoksesta ja yhteistoimintavelvoitteen rikkomisesta. Haavisto on esitutkinnassa kiistänyt syyllistyneensä rikokseen. Esitutkinnan aineisto on toimitettu perustuslakivaliokunnalle, ja eduskunta päättää syyttämisestä valtakunnanoikeudessa sen jälkeen, kun perustuslakivaliokunta on antanut asiassa mietinnön.[60]

Poliittiset näkemykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekka Haavisto puhumassa ydinvoimasta vuonna 2012.

Presidentinvaalien yhteydessä Haavisto totesi muun muassa, että pohjoismainen yhteistyö ja Venäjä ovat Suomen ulkopolitiikassa tärkeitä. Haaviston mielestä Suomella on taloudellisia mahdollisuuksia myös Euroopan ulkopuolella.[61] Haavisto ei ole Suomen Nato-jäsenyyden kannalla.[62] Afganistanista Suomen tulisi vetäytyä.[63] Turvapaikanhakijoita on autettava ensisijaisesti paikan päällä.[64]

Julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haavisto on kirjoittanut muun muassa kirjan Kesä Balkanilla kokemuksistaan YK-työssä. Vuonna 2010 Haavisto julkaisi Afrikan kehityssuuntia kuvaavan raportin Afrikan tähteä etsimässä ja elämäkerrallisen teoksen Hatunnosto.[14] Lokakuussa 2011 julkaistiin Haaviston vaalikirja Anna mun kaikki kestää – Sovinnon kirja.[65]

Haavisto kirjoitti 1970-luvulla interrail-oppaita kokemuksistaan matkareissuiltaan Euroopasta.[66]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haavisto tapasi puolisonsa, Ecuadorista kotoisin olevan Nexar Antonio Floresin (s. 28. heinäkuuta 1978[67]) vuonna 1997 ollessaan matkalla Bogotássa. He rekisteröivät parisuhteensa vuonna 2002.[68]

Haavisto liittyi Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon Ylivieskan kirkon tuhopolton jälkeen vuonna 2016.[69]

Palkinnot ja tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seuran (ETMU) tunnustuspalkinto merkittävästä työstä etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen kysymysten parissa.[70]
  • Sotilasansiomitali[71]
  • Ranskan kunnialegioonan ritarimerkki (Chevalier dans L’ordre de la Légion d’honneur)[72]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Pekka Haavisto Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  2. Pekka Haavisto nimitetty Euroopan rauhaninstituutin puheenjohtajaksi, Aamulehti 7.10.2016.
  3. Pekka Haavisto: President of EIP’s Board of Governors. Viitattu 15.4.2019.
  4. a b c Pekka Haavisto valittiin vihreiden johtoon murska­äänin 40–1 Helsingin Sanomat. 3.11.2018. Viitattu 4.11.2018.
  5. https://www.uusisuomi.fi/uutiset/us/a340365f-1b70-45bd-a43f-c0ae22a172dd
  6. Munkkivuoren yhteiskoulu Suomen yksityisten oppikoulujen digitaalinen matrikkeli. Salminen, Jari ja Yksityiskoulujen Liitto. Viitattu 5.2.2012.
  7. Mickelsson, Rauli: Haavisto, Pekka (1958–) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 15.4.2014. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 26.11.2014.
  8. Kuka Pekka Haavisto? (Internet Archivesta, tallennettu 18.4.2012) haavisto2012.fi. Viitattu 13.1.2012.
  9. Waris, Olli: Tämän verran Haavisto opiskeli iltalehti.fi. 30.1.2012. Iltalehti. Viitattu 3.6.2012.
  10. Julku, Mari: Energinen, kekseliäs ja nirso. Iltalehti, 28.–29.1.2012, s. 26–27.
  11. Korhonen, Jarmo: Vallantavoittelijat, s. 59. Tammi. ISBN 978-951-31-9027-9. Teoksen verkkoversio.
  12. Björksten, Tuomo: Kaksi sankaria. Aamulehti, 29.1.2012, s. 6–10.
  13. Eduskuntavaalien tulokset. Aamulehti, 18.3.1987.
  14. a b c d e f CV pekkahaavisto.net. Viitattu 23.1.2012.
  15. Historia Vihreät – De Gröna. Viitattu 15.6.2019.
  16. Laturi, Panu: Viron vihreät nousevat Vihreä Lanka. 9.2.2007. Viitattu 15.6.2019.
  17. a b Vihreiden verkot vasemmalle (pääkirjoitus) Iltalehti. 9.6.2011. Viitattu 19.1.2012.
  18. Luettelo ehdokkaista vaalipiireittäin ja puolueittain, myös heidän äänimääränsä ja vertailulukunsa 1999 (XLS) Tilastokeskus. Viitattu 19.1.2012.
  19. Valitut ehdokkaat Helsingin vaalipiiri 21.3.2007. Oikeusministeriö. Viitattu 23.1.2012.
  20. Valitut ehdokkaat Helsingin vaalipiiri 13.5.2011. Oikeusministeriö. Viitattu 19.1.2012.
  21. Kokeile HS:n vaalikoneella, kenen ehdokkaan arvomaailma on lähimpänä sinua www.vaalikone.fi. Viitattu 11.11.2018.
  22. a b Eduskuntavaalit 2019: Helsingin vaalipiiri Vaalit.fi. 23.4.2019. Oikeusministeriö. Viitattu 31.5.2019.
  23. Airhart, Marc: Cleaning Up After War Scientific American. 15.9.2003. Viitattu 24.1.2012. (englanniksi)
  24. Haavisto, Pekka: Sudanissa sataa (Arkistoitu sivu) Haavisto-blogi. 24.8.2007. Viitattu 14.3.2015.
  25. Sivari, joka sai sotilasansiomitalin Rauhanturvaaja. 1/2010. Viitattu 23.1.2012.
  26. Soini nimitti Pekka Haaviston erityisedustajakseen Maaseudun tulevaisuus. 17.8.2015. Viitattu 9.12.2019.
  27. Presidenttiehdokas!. Iltalehti, 30.4.2011, s. 17.
  28. Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto selviytyivät toiselle kierrokselle presidentinvaalissa 2012 26.1.2012. Tilastokeskus. Viitattu 14.3.2015.
  29. Sauli Niinistö on maamme 12. presidentti Yle Uutiset. 5.2.2012. Viitattu 14.3.2015.
  30. Vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haavisto: Emme tarvitse uusia viholliskuvia Yle uutiset. 12.2.2017. Viitattu 18.12.2017.
  31. Terhi Uusivaara: Haavisto toivoo eduskunnalta realismia omistajaohjausasioissa 16.10.2013. Yle Uutiset. Viitattu 16.10.2013.
  32. Pekka Haavistosta uusi kehitysministeri Yle Uutiset. 16.10.2013. Viitattu 14.3.2015.
  33. Nyt on nimet paperissa – vihreät ministerit jättivät eronpyyntönsä Ilta-Sanomat. 22.9.2014. Viitattu 15.6.2019.
  34. Mikko Valimaa: Caruna-kohu: Poliitikot tekivät 4 emämokaa – "Ei olisi kannattanut leikkiä nerokasta" Helsingin Uutiset. 2.2.2016. Viitattu 21.12.2019.
  35. Jarno Hartikainen: Pekka Haavisto piti Ohisaloa parhaana vaihtoehtona vihreiden johtoon Helsingin Sanomat. 2.11.2018. Viitattu 4.11.2018.
  36. Eduskuntavaalit 2019: tulokset Vaalit.fi. 23.4.2019. Oikeusministeriö. Viitattu 31.5.2019.
  37. Europarlamenttivaalit 2019: tulokset Vaalit.fi. 29.5.2019. Oikeusministeriö. Viitattu 31.5.2019.
  38. Haavisto kovisteli diplomaatteja: Kaikki salailu ja hyssyttely on tuomittavaa – epäasialliseen käytökseen puututaan välittömästi MTV Uutiset. 19.8.2019. Viitattu 14.12.2019.
  39. Ulkoministeri Haaviston mukaan al-Holin leirillä olevilla suomalaisilla on oikeus palata kotimaahan mtvuutiset.fi. 2.8.2019. Viitattu 14.12.2019.
  40. Haapala, Timo: Mystinen operaatio: Pekka Haavisto yritti junailla ”Isis-lapset” salaa Suomeen Ilta-Sanomat. 2.12.2019. Viitattu 3.12.2019.
  41. Haavisto kiistää painostusväitteet al-Holin asiassa Yle uutiset. 2.12.2019. Viitattu 3.12.2019.
    Ulkoministerin vastaus viime päivien keskusteluun ja esitettyihin kysymyksiin Ulkoministeriö. 6.12.2019. Ulkoministeriö. Viitattu 6.12.2019.
  42. Kauppinen, Ina: Haavistosta tehty useita kanteluja ja rikosilmoitus Ilta-Sanomat. 3.12.2019. Viitattu 3.12.2019.
  43. Kuplinta ulkoministerin ympärillä jatkuu – Haavisto: "Olen useaan kertaan varmistanut toiminnan oikeudellisen pohjan" Turun Sanomat. 6.12.2019. Viitattu 8.12.2019.
  44. Virkailijayhdistyksen puheenjohtajalta vakavia huomioita Haaviston toiminnasta Verkkouutisille Demokraatti. 8.12.2019. Viitattu 14.12.2019.
  45. Neihum, Alec: Eduskunta kuumeni al-Holista: Syytöksiä pelkuruudesta ja vastuun pakoilusta sekä vaatimuksia lisätiedosta MTV Uutiset. 12.12.2019. Viitattu 13.12.2019.
  46. Summanen, Kasperi: Al-Hol-iltakoulussa oli vain Pekka Haaviston suullinen esitys verkkouutiset.fi. 1.3.2020. Viitattu 19.1.2020.
  47. Kuronen, Antti – Ortamo, Simo: Al-Holin leirillä on kaksi kuolleen suomalaisnaisen lasta – orpojen omaiset ovat vedonneet viranomaisiin, jotta heidät noudettaisiin Suomeen Yle Uutiset. 2.9.2019. Viitattu 5.9.2019.
  48. Kuronen, Antti – Kerola, Päivi – Ortamo, Simo: Suomalainen Minna al-Holin leirillä: "Menen mieluummin sharia-valtioon kuin Suomeen" Yle Uutiset. 31.8.2019. Viitattu 5.9.2019.
  49. Al-Holin kotiuttamissuunnitelmat: Poliisiylijohtajan kommentit hämmensivät, ministerit vaitonaisia Maaseudun Tulevaisuus. Viitattu 13.12.2019.
  50. Al-Holin leiriläisten kohtalossa on monta kysymystä, joihin selvyyttä odotetaan eduskunnan välikysymyskeskustelussa Savon Seudun Sanomat. Viitattu 13.12.2019.
  51. Al-Holin suomalaisten kotiuttaminen jakaa puolueita Iltalehti. Viitattu 13.12.2019.
  52. Ulkoministeri Pekka Haavisto sai eduskunnan luottamuksen – katso miten edustajat äänestivät Yle Uutiset. Viitattu 20.12.2019.
  53. Ulkoministeri Pekka Haaviston toimista al-Holin leirin suomalaisten asiassa muistutus perustuslakivaliokunnalle Yle Uutiset. Viitattu 20.12.2019.
  54. Eduskunnan perustuslakivaliokunta kuulee ministeri Pekka Haavistoa ja hänen osittain hyllyttämäänsä konsulipäällikköä al-Holin kiistasta Aamulehti. Viitattu 21.12.2019.
  55. Tamminen, Jenni: Pekka Haaviston toimista alkoi poikkeuksellinen tutkinta eduskunnassa – vastausaikaa tammikuun puoliväliin Talouselämä. Viitattu 21.12.2019.
  56. IL-kysely: Enemmistö suomalaisista tyrmää Pekka Haaviston toiminnan al-Hol -kohussa Iltalehti. Viitattu 14.12.2019.
  57. Poliisi: Kaksi suomalaislasta al-Holin leiriltä kotiutettu – lapset Suomen sosiaaliviranomaisten hallussa Yle Uutiset. 21.12.2019. Viitattu 12.1.2020.
  58. Haaviston ja konsulipäällikön kertomuksissa ristiriitoja –perustuslakivaliokunta pyytää lisäselvityksiä ulkoministeriöstä Länsi-Suomi. 14.1.2020. Viitattu 19.1.2020.
  59. Pääministeri Marin: Haavisto saa jatkaa ulkoministerinä esitutkinnan aikana – "Nähdäkseni sille ei ole estettä" Yle Uutiset. 19.2.2019. Viitattu 19.2.2020.
  60. Sajari, Petri: HS:n tiedot: Poliisi epäilee ulkoministeri Haavistoa kahdesta rikoksesta – Haavisto: Työni jatkuu normaalisti Helsingin Sanomat. 8.7.2020. Viitattu 8.7.2020.
  61. Rautio, Yrjö: Niinistö vs Haavisto (Arkistoitu sivu) Apu. 22.12.2011. Viitattu 14.3.2015.
  62. Camp, Walter de: Pekka Haavisto vs. Paavo Väyrynen City-lehti. 24/2011. Viitattu 14.3.2015.
  63. Numminen, Mikko: Tehtävä Suomessa, Pekka Haavisto Image. 25.11.2011. Viitattu 14.3.2015.
  64. Pekka Haavisto 24/2011. Väestöliitto. Viitattu 23.1.2012.
  65. Räsänen, Saija: Kuka ostaa vaalikirjoja? Vihreä Lanka. 3.11.2011. Viitattu 30.12.2011.
  66. Saarikko, Elise: Pekka Haaviston interrail-oppaat pääsivät museoon Länsiväylä. 26.4.2015. Viitattu 15.6.2019.
  67. ¡Nexar le da calorcito con su rica sazón! Extra.ec. 27.1.2012. Viitattu 14.3.2015. (espanjaksi)
  68. Häkli, Laura: Mutta kuka kumma on Antonio? 13.1.2012. Vihreä lanka. Viitattu 23.1.2012.
  69. Presidenttiehdokkaat avoimina arvoistaan mtv.fi. Viitattu 11.9.2018.
  70. ETMU-palkinto: Aiemmat palkinnot Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seura. 2015. Viitattu 22.10.2015.
  71. Tunnetulle sivarille sotilasansiomitali uusisuomi.fi. 4.6.2008. Viitattu 16.4.2019.
  72. Tuula Haataiselle ja Pekka Haavistolle ranskalainen kunniamerkki ambafrance.org. 2019. Viitattu 15.4.2019.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiquote-logo.svg
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Pekka Haavisto.
Edeltäjä:
Timo Soini
Suomen ulkoministeri
2019
Seuraaja:
Edeltäjä:
Pekka Sauri
Touko Aalto
Vihreän liiton puheenjohtaja
1993–1995
2018–2019
Seuraaja:
Tuija Brax
Maria Ohisalo