Sergei Lavrov

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sergei Lavrov
Сергей Лавров
Sergei Lavrov vuonna 2022.
Sergei Lavrov vuonna 2022.
Venäjän ulkoministeri
9. maaliskuuta 2004 –
Edeltäjä Igor Ivanov
Henkilötiedot
Syntynyt21. maaliskuuta 1950 (ikä 72)
Moskova
Puoliso Maria Lavrova
Tiedot
Puolue Yhtenäinen Venäjä
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
mid.ru

Sergei Viktorovitš Lavrov (ven. Сергей Викторович Лавров, s. 21. maaliskuuta 1950 Moskova) on venäläinen poliitikko ja diplomaatti. Hän on toiminut 9. maaliskuuta 2004 lähtien Venäjän ulkoministerinä.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lavrov valmistui vuonna 1972 Moskovan valtiollisesta kansainvälisten suhteiden instituutista, ja hänet nimitettiin diplomaatiksi Sri Lankaan. Vuonna 1981 hänet nimitettiin Neuvostoliiton edustajana Yhdistyneiden kansakuntien New Yorkin päämajaan.[1] Vuonna 1988 Lavrov nimitettiin Venäjän federaation ulkoasiainministeriön taloussuhteiden osastopäälliköksi, 1990 kansainvälisten järjestöjen ja globaalien ongelmien osaston päälliköksi, 1992 varaulkoministeriksi ja 1994 Venäjän pysyväksi edustajaksi YK:hon.[1] Hän toimi vuosina 1994–2004 Venäjän pysyvänä edustajana YK:n päämajassa New Yorkissa ennen nimitystään Venäjän ulkoministeriksi maaliskuussa 2004.[2] Lavrov tunnetaan Kremlin linjan uskollisena ja taitavana puolustajana, jonka osaamista myös poliittiset vastustajat ovat oppineet kunnioittamaan.[3]

Syntyperä ja perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän virallisissa dokumenteissa hänen kansallisuudekseen on merkitty venäläinen ja syntymäpaikakseen Moskova. Gerogian Times -lehden selvityksen mukaan Lavrov on kuitenkin syntynyt Tbilisissä. Hänen kerrotaan olevan isänsä puolelta armenialainen ja alkuperäiseltä sukunimeltään Kalantarov. Lavrov-sukunimen kerrotaan olevan puolestaan peräisin Lavrovin äidin tyttönimestä. Lavrovin tytär Jekaterina syntyi vuonna 1982 New Yorkissa, sillä sujuvasti englantia puhuva Lavrov oli tuolloin töissä Neuvostoliiton YK-edustustossa New Yorkissa. Virallisten tietojen mukaan Jekaterina Lavrova asuu nykyisin Moskovassa, tekee työtään antiikin ja taiteen parissa ja on naimisissa liikemies Aleksandr Vinokurovin kanssa. [4]

Omaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammikuussa 2020 The Insider -lehti julkaisi selvityksen Lavrovin kiinteistöomistuksista. Lavrovin maaseutuasunto sijaitsee Moskovan ulkopuolella Žukovkan kylässä Landschaft-nimisessä huvilakylässä. Lavrovin naapurustossa asuu useita merkkihenkilöitä, kuten esimerkiksi Ukrainasta Maidanin kansannousun jälkeen paennut ex-presidentti Viktor Janukovytš. Lavrovin toinen asunto on Moskovan keskustassa Švedski tupikilla eli Ruotsalaisella umpikujalla. Osoitteessa sijaitsee talo, joka tunnetaan myös lempinimellä ”Putinin ystävien talo”. Yhteensä Lavrovin kiinteistöomistusten arvo on arviolta yli 600 miljoonaa ruplaa (hieman yli 8 miljoonaa euroa).[4]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lavrovin isä on armenialainen ja äiti venäläinen.[5]

Lavrov puhuu venäjän lisäksi englantia, ranskaa ja sinhalia. Lavrov on naimisissa ja hänellä on tytär.[1]

Lavrov on tupakoitsija. Alkujaan hän poltti neuvostovalmisteisia Prima-savukkeita, mutta 2000-luvun alussa ollessaan YK-diplomaattina New Yorkissa hän siirtyi amerikkalaisiin Parliament-savukkeisiin. YK:n päärakennus julistettiin savuttomaksi, mutta Lavrov jatkoi ketjupolttamistaan omassa työhuoneessaan, eikä maailmanjärjestö kyennyt sitä estämään.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Lavrov, Sergey Viktorovich mid.ru. Venäjän ulkoasiainministeriö. Viitattu 17.4.2014. (englanniksi)
  2. Sergei Lavrov - The Russian Government government.ru. Viitattu 3.3.2020. (englanniksi)
  3. Sergei Lavrov: the inscrutable face of Russian diplomacy France 24. 21.1.2020. Viitattu 3.3.2020. (englanniksi)
  4. a b Tänään Suomeen saapuvan, Putinia tarvittaessa ärhäkkäästi puolustavan Lavrovin salainen puoli Ilta Sanomat. 3.3.2020. Viitattu 3.3.2020.
  5. Kate Lyons: Cher, Kim Kardashian and Andre Agassi: Armenia's A-list diaspora The Guardian. 22.4.2015. Viitattu 17.2.2018. (englanniksi)
  6. Pekka Hakala, Hanna Mahlamäki: Ensin Putin pyysi länneltä luottamusta ja vannoi ystävyyttä, sitten tuli šokki Helsingin Sanomat. 18.2.2022. Sanoma. Viitattu 18.2.2022.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]