Koijärvi-liike

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Koijärven padonrakentajien leiri aamupäivällä 21. huhtikuuta 1979. Kuvassa tulevat Vihreän Liiton kansanedustajat Ville Komsi ja Irina Krohn (toinen ja kolmas oikealta).

Koijärvi-liike oli Suomessa keväällä 1979 syntynyt ympäristöliike, jonka tarkoituksena oli estää merkittävänä lintualueena pidetyn Koijärven kuivaaminen. Liike kokosi aikakauden hajanaiset, pienissä piireissä toimineet luontoaktivistit yhdeksi kansanliikkeeksi.

Tapahtumien kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koijärvi on varsin matala, ja jo 1930-luvulla sen odotettiin vähitellen kuivuvan kokonaan. Maarekisteriin se merkittiinkin jo tuolloin kuivaksi maaksi. Kun alueella kuitenkin oli runsas ja monimuotoinen pesimälinnusto, luonnontutkijat luokittelivat sen Suomen arvokkaimpiin lintujärviin kuuluvaksi. Järvi oli 1960-luvun lopulla kasvanut jo suurimmaksi osaksi umpeen.

1970-luvun lopulla käytiin kiistaa siitä, oliko maanomistajilla oikeus kuivata Koijärvi kokonaan. Kun asian ratkaisu vesioikeudessa viivästyi, maanomistajat ryhtyivät huhtikuussa 1979 omavaltaisesti syventämään laskuojaa järven kuivattamiseksi, vaikka asian oikeuskäsittely oli vielä kesken. Kun tieto tuli julkisuuteen, luonnonsuojelijat ryhtyivät välittömästi vastatoimiin. Koijärvi-liikkeen jäsenet kerääntyivät 21. huhtikuuta 1979 Koijärvelle ja rakensivat paikalle omin luvin padon, jolla pyrittiin pitämään järven vedenkorkeus sopivalla tasolla ja estämään järven kuivaushanke. Aktivistit köyttivät itsensä padon purkamista varten tuotuihin puskutraktoreihin kettingeillä ja poliisit joutuivat irrottamaan mielenosoittajat väkisin. Viranomaiset ja urakoitsijat räjäyttivät padon, mutta luonnonsuojelijat rakentelivat laskuojaan yhä uusia esteitä. Koijärven tapahtumat herättivät melkoisesti huomiota tiedotusvälineissä, mitä "virallisten" luonnonsuojelujärjestöjen empimiseen työlästyneet aktivistit käyttivätkin tietoisesti ja tehokkaasti hyväkseen.[1]

Koijärvi-liikkeen nälkälakkolaisia Helsingin Senaatintorilla vuonna 1980.

Timo Järvikosken tutkimuksen mukaan liikkeen jäsenet kokivat ympäristöongelmat yhteiskunnallisina kysymyksinä ja pyrkivät teoillaan arvostelemaan kulutusyhteiskuntaa. Kansanedustajista vain LKP:n Anneli Kivitie ja Terhi Nieminen antoivat tukensa liikkeelle paikan päällä Koijärvellä.[2]

Koijärven tapahtumista nostettiin syyte kahliutuneita vastaan ja oikeudenkäynti Tammelan kihlakunnanoikeudessa alkoi pitkän valmistelun jälkeen toukokuussa 1982. Oikeuteen haastettiin kaikkiaan 112 henkilöä, joista osa oli alaikäisiä. Näiden osalta oikeuden istunnot käytiin suljetuin ovin. Kaikkiaan 101 syytettyinä ollutta luonnonsuojelijaa tuomittiin joulukuussa 1982 sakkoihin niskoittelusta ja haitanteosta viranomaisille. Suurin sakkorangaistus oli yli 2000 markkaa. Alaikäiset syytettyinä olleet jätettiin tuomitsematta. [3] Päätöksestä valitettiin Turun hovioikeuteen, joka kuitenkin määräsi kihlakunnanoikeuden käsittelemään asian uudelleen, koska eräs lautamiehenä toiminut maanviljelijä oli ollut asianosainen ja siten esteellinen. [4] Asia päätyi aikanaan korkeimpaan oikeuteen asti, jonka antaman päätöksen[5] lyhyt tiivistelmä kuuluu seuraavasti:

»Syytetyt olivat maansiirtotyömaalla tunkeutuneet kaivinkoneen toimintasäteen sisäpuolelle, jolloin koneen kuljettajan oli ollut luovuttava käyttämästä konetta, koska hän muutoin olisi saattanut aiheuttaa tahallansa tai tuottamuksellaan koneen toimintasäteen sisäpuolella olleille henkilöille ruumiinvamman ja siten syyllistyä rikokseen. Syytetyt tuomittiin rangaistukseen pakottamisesta. Niin sanottu kansalaistottelemattomuus ei ollut sellainen peruste, joka olisi poistanut teon rangaistavuuden.»
(KKO:1983-II-159)

Vaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liikkeen vaikutukset ovat olleet merkittävät. Koijärveä ei kuivattu. Osittain tapahtumien seurauksena Suomeen perustettiin vuonna 1983 ympäristöhallinto. Ensimmäiseksi ympäristöministeriksi valittiin SDP:n Matti Ahde Sorsan neljänteen hallitukseen ja ensimmäiseksi ympäristöministeriön kansliapäälliköksi nimitettiin oikeustieteen lisensiaatti Lauri Tarasti.

Koijärven alue lunastettiin myöhemmin pääosin valtiolle. Järvi rauhoitettiin kokonaan vuonna 1992 ja liitettiin Natura 2000 -verkostoon ja valtakunnalliseen lintuvesien suojeluohjelmaan. Suojelutoimista huolimatta Koijärven umpeenkasvu on vuosien mittaan jatkunut ja siellä esiintyvä lintulajisto köyhtynyt. [6]

Monet Koijärvi-liikkeen johtohahmot kuten Ville Komsi ja Osmo Soininvaara olivat myöhemmin mukana perustamassa Suomen Vihreää liittoa, joka rekisteröityi puolueeksi vuonna 1988. Komsi nousi eduskuntaan toisena vihreän liikkeen kahdesta ensimmäisestä kansanedustajasta (toinen oli Kalle Könkkölä) vuoden 1983 vaaleissa. Soininvaara pääsi eduskuntaan vuoden 1987 vaaleissa ja toimi Vihreän liiton puheenjohtajana vuosina 2001–2005. Kolmas sittemmin valtakunnanpolitiikkaan osallistunut Koijärvi-aktiivi oli Vihreän liiton ensimmäisenä ministerinä – ja samalla koko Euroopan ensimmäisenä vihreänä ministerinä – vuosina 1995–1999 toiminut Pekka Haavisto (ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Lipposen ensimmäisessä hallituksessa). Kai Vaara perusti Katajamäen ekoyhteisön.[7] Koijärvi-liikkeen 10-vuotisjuhla vietettiin Koijärvellä keväällä 1989.

Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan mukaan Koijärvi-aktiivit edustivat uutta väkivallatonta vastarintaliikettä: he eivät vastustaneet poliiseja, mutta eivät auttaneetkaan. He halusivat vain suojella sitä, mitä pitivät arvossa. Tarkan mukaan Koijärvi-aktiiveja pidettiin näkökulmasta riippuen joko paljon melua tyhjästä pitävinä haihattelijoina tai pyyteettöminä uuden ajan airueina.kenen mukaan? Koijärven tapahtumat ennakoivat laajemminkin myöhempiä luonto- ja kulttuuriarvoista Suomessa käytyjä suojelukiistoja:

»Kansalaismielipiteen ja viranomaispäätöksen välinen ristiriita oli aina ennenkin ratkennut siten, että haetaan päätös ylimmästä vetoomusasteesta ja toimitaan sitten sen mukaan. Nyt elettiin kuitenkin toista aikaa. Koijärven lintujen suojelijat eivät halunneet alistaa arvojaan byrokraattiseen rutiiniprosessiin. – – – Kiistan ydin oli kuitenkin kokonaan muualla kuin siinä, mikä olisi oikea vedenkorkeus lounaishämäläiselle suojärvelle. Järven kuivatuskiistassa oli pohjimmiltaan kysymys siitä, voivatko ulkopuoliset rajoittaa maanomistajan oikeutta käyttää omistusoikeuttaan viranomaisten sallimalla tavalla. Aineettomat arvot ja omistusoikeus törmäsivät ensimmäisen kerran näyttävästi yhteen, ja niin tapahtui yhä useammin 1980-luvulla.»
([8])

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Jaana Iso-Markku: Ympäristöliikkeen esiinmarssi. Puoli vuosisataa: Mitä-Missä-Milloin -juhlakirja, s. 265. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15505-9.
  2. Luonnonsuojelijat saapuvat Koijärvelle -video yle.fi
  3. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1984, s. 36. Helsinki: Otava, 1983.
  4. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1985, s. 15. Helsinki: Otava, 1984.
  5. Korkeimman oikeuden päätös KKO:1983-II-159
  6. Iso-Markku 1999.
  7. Kestävä kehitys - Ympäristökysymykset yhteiskunnallistuvat Opetushallitus. Viitattu 31.5.2009. : ”Tapahtumat kärjistyivät pääsiäisenä 1979 Koijärvellä. Konfliktissa olivat vastakkain ’risuparta-luonnonsuojelijat’ talouselämän ja yksityisen maanomistuksen puolustajien kanssa. Koijärven lintujärven suojelusta syntyi Koijärvi-liike, jonka aktivistit näkivät ympäristöongelmat selkeästi yhteiskunnallisina kysymyksinä. Koijärven tapahtumat johtivat vähitellen ympäristöaktivistien poliittisen järjestäytymiseen. Ensimmäiset vihreät kansanedustajat valittiin vuonna 1983 ja Vihreä Liitto syntyi vuonna 1987. Koijärvi-liike nopeutti ympäristöministeriön syntyä.”
  8. Jukka Tarkka – Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 278. Helsinki: Otava, 1987.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]