Suomen kuningaskuntahanke (1742)

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Herttua Peter Holstein-Gottorp, jota ehdotettiin Suomen kuninkaaksi.

Suomen kuningaskuntahanke vuonna 1742 on huonosti tunnettu tapahtuma Suomen historiassa. Hanke tapahtui hattujen sotaa seuranneen niin sanotun pikkuvihan aikana, jolloin Venäjä miehitti Ruotsilta valtaamaansa Suomea. Venäjän keisarinna Elisabet antoi tällöin niin sanotun Elisabetin manifestin, jossa hän lupasi tehdä Suomesta itsenäisen kuningaskunnan. Suomen kuninkaaksi ehdotettiin saksalaista Holstein-Gottorpin herttuaa Karl Peter Ulrichia, josta myöhemmin tuli Venäjän kruununperijä ja tsaari Pietari III. Turkuun kutsuttiin Suomen säätyjen edustajat ja pidettiin Turun maapäivät.

Elisabetin manifesti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elisabetin manifesti oli Venäjän juuri valtaan nousseen keisarinnan 18. maaliskuuta 1742 antama julistus, jota venäläiset levittivät sodan aikana suomenkielisinä käännöksinä suomalaisille. Se sisälsi lupauksen, että Venäjä antaisi Suomelle itsenäisyyden, jos suomalaiset luopuisivat taistelusta. Tutkijat ovat kiistelleet, oliko lupauksessa mitään perää. Lupaukseen ei Venäjän tarvinnut enää palata, kun sen sodankäynti sujui menestyksekkäästi. Se johti Suomen miehittämiseen, jota kutsutaan pikkuvihaksi.[1] Elisabetin manifestilla ja sen jälkeisillä maapäivillä arvellaan olleen merkitystä suomalaisten asennoitumiseen myöhemmissä tapahtumissa, kuten Anjalan liitto ja Porvoon valtiopäivät.[2]

Lupauksen tarkoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vieläkään ei tiedetä manifestin takana olevia keisarinna Elisabetin aikomuksia. Yksi tekijä on kuitenkin ollut, ettei hän tiennyt vihollisarmeijan sotakelpoisuutta. Kun Lappeenrannan taistelu oli osoittanut Ruotsin taistelutahdon horjuvan, keisarinnan oli järkevä pyrkiä horjuttamaan sitä entisestään. Suomen itsenäisyysajatus heikensikin erityisesti upseeriston taistelumoraalia. Venäjä oli tosin muutenkin ajatellut, että Ruotsin ja Venäjän raja saataisiin rauhoitetuksi väliin perustettavan puskurivaltion avulla. Ajateltiin, että puskuri olisi vakaa vain, jos kansa omaehtoisesti haluaisi itsenäisyyden. Sen vuoksi Venäjä edellytti, että aloitteen tuli lähteä suomalaisilta itseltään.[2]

Lupaus oli aktiivisesti voimassa kesän 1742 ajan. Kun Ruotsin armeijan 16 000 miestä antautui Helsingissä, Elisabet tosiasiassa petti lupauksen mutta ilmoitti kuitenkin, että asiaan voidaan palata, jos Suomen säädyt sitä tahtovat ja jos Suomi pystyy myös taloudellisesti seisomaan omilla jaloillaan. Kun Suomi joutui pikkuvihan ajaksi Venäjän miehittämäksi, keisarinna järjesti Vaasan maapäivät, jotka oli tarkoitus avata 28. syyskuuta 1742. Niiden avulla Venäjä halusi järjestää miehitysajan hallintoa. Suomen valtiollista asemaa ei käsitelty. Kokousta johti Venäjän edustajana kenraali von Kinderman. Esityslistalla oli 11 kohtaa, esimerkiksi Venäjän armeijan huoltotarpeet ja postinkuljetuksen järjestäminen. Maapäivien alku kuitenkin viivästyi, kun papisto vetosi Elisabetin manifestiin, jonka lupaukset he halusivat selitettävän totta tarkoittaviksi. Kenraali von Kindermann vakuutti asian olevan niin. Lopulta noin viikon mittainen kokous pidettiin lokakuussa.[2]

Keisarinna perääntyy lupauksestaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtiollisen aseman kannalta merkittävämpi kokous oli Turun maapäivät, jonka kenraali Keith kutsui koolle lokakuun 18. päiväksi 1742. Paikalla oli Suomen vaikutusvaltaisimpia henkilöitä. Erityisesti pohdittiin virkamies- ja kielioloja, sillä varsinaissuomalaiset vaativat vain suomalaisten nimittämistä alueen virkoihin. Päähuomio kuitenkin kohdistui siihen, että kokous valitsi lähetystön keisarinnan puheille. Tarkoitus oli pyytää keisarinnalta herttua Karl Peter Ulrichia Suomen hallitsijaksi. Keisarinna kuitenkin ilmoitti, ettei hän halua keskustella hallitsijakysymyksestä eikä ota lähetystöä vastaan.[2]

Turun maapäivillä venäläiset ilmoittivat, että he haluavat parantaa Suomessa suomen kielen käyttöä valtionhallinnossa ja että Suomesta tulisi itsenäinen kuningaskunta. Poliittinen tilanne kuitenkin muuttui nopeasti ja itsenäinen Suomi hävisi nopeasti Venäjän suunnitelmista. Kyseisen hankkeen lyhytikäisyydestä kertonee se, että suomalaisten delegaatio ei edes ehtinyt valmistautua ja lähteä Pietariin ennen kuin Venäjän keisarinna Elisabet jo ilmoitti, ettei ota lähetystöä vastaan. Suomen kuninkaaksi valittu Holstein-Gottorpin herttua ei luultavasti koskaan saanut tietää valinnastaan Suomen kuninkaaksi.

Karl Peter Ulrichista tuli myöhemmin Venäjän keisari ja hänen jälkeläisistään vuoden 1809 jälkeen myös Suomen suuriruhtinaita. Toinen Holstein-Gottorpin suvun haara puolestaan nousi vuonna 1751 Ruotsin valtaistuimelle.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Nenonen, Kaisu-Maija & Teerijoki, Ilkka: Historian suursanakirja, s. 90, 139, 393. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  2. a b c d Paloposki, Toivo J.: Suomen historia. Osa 4. Vapauden aika, kustavilainen aika, s. 94–97. Espoo: Weilin + Göös, 1986. ISBN 951-35-2493-0.