Skaldi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Skaldi oli nimitys viikinkiajan skandinaavisille runoilijoille, jotka sepittivät ja esittivät varsinkin hallitsijoiden ylistysrunoja näiden hoveissa. Meidän päiviimme skaldirunoudesta on säilynyt joitakin näytteitä kokonaisten runojen tai runonkatkelmien muodossa. Eräitä riimukirjoituksia lukuun ottamatta nämä runot kirjoitettiin muistiin Islannissa vasta 1100- ja 1200-luvuilla. Niiden kuitenkin uskotaan säilyneen tätä ennen suullisena perinteenä varsin muuttumattomassa muodossa: otaksuttavasti skaldirunojen monimutkaiset runomitat vaikeuttivat niiden muuntumista tai muuttamista. Skaldirunojen tyypillisin runomitta oli dróttkvætt eli "ruhtinaanmitta". Skaldirunoudessa käytettiin paljon monimutkaisia vertauskuvia (kenningar), jotka tekevät runoista nykylukijan kannalta hetkittäin varsin vaikeatajuisia.

Koska skaldirunot ovat aikalaislähteitä, niillä on ollut suuri merkitys viikinkiajan historian ja uskonnon tutkijoille. Tutkimuksessa skaldirunoille annetaan suurempi todistusarvo kuin saagojen kaltaisille proosateksteille, jotka ovat syntyneet vasta kauan viikinkiajan jälkeen. Snorri Sturlusonin noin vuonna 1220 kirjoittamaan Heimskringla-tekstiin, joka on laaja Norjan kuninkaiden historia, sisältyy erityisen paljon skaldirunolainauksia. Teoksen suomennoksessa nämä runot on kääntänyt Aale Tynni, joka myös on Edda-eeposrunojen suomentaja. Skaldirunoja sisältyy myös saagoihin ja muihin muinaisnorjankielisiin teksteihin. Monien skaldien nimi on säilynyt heidän runojensa yhteydessä.

Varhaisin skaldi, josta on säilynyt tietoja, oli norjalainen Bragi Boddason, jonka sepittämäksi oletettu Ragnarsdrápa on ajoitettu 800-luvun puoliväliin. Myöhemmin Bragia kunnioitettiin jopa skaldirunouden jumalana, ja häntä väitettiin dróttkvætt-mitan keksijäksi. Vanhin säilynyt dróttkvætt-mittainen runo on kuitenkin Þorbjörn Hornklofin Glymdrápa 800-luvun lopulta. 900-luvun loppuun ajoittuva Karlevin riimukivi sisältää varhaisimman säilyneen tekstinäytteen dróttkvætt-mittaisesta runosta.

900-luvun tunnettuja skaldirunoja ovat Norjan kuninkaan Eerik Verikirveen kuolemaa ja Valhallaan saapumista kuvaava Eiríksmál sekä myöhemmän kuninkaan Haakon Hyvän samanlaista kohtaloa kuvaava Hákonarmál. Jälkimmäinen runo ilmeisesti perustuu edelliseen: sen runoillut Eyvindr Finnson sai lisänimen "skáldaspillir" eli "skaldien turmelija", koska hän kierrätti aikaisempaa runoutta. Toinen Eyvindr Finnsonin tunnettu runo oli Háleygjatál, joka kertoo Hålogalandin jaarlien sukujuurista. Tässä runossa Eyvindr on käyttänyt hyväkseen aikaisempaa Ynglingatal-runoa, joka kuvailee Vanhan Uppsalan kuningassuvun myyttistä alkuperää.

Tunnetuin skaldeista lienee islantilainen Egill Kalju-Grímrinpoika (isl. Egill Skallagrímsson), joka eli noin vuosina 910 - 995. Egillin väkivaltaista ja seikkailukasta elämää koskevien perimätietojen pohjalta kirjoitettiin 1200-luvulla Egillin, Kalju-Grímrin pojan, saaga. Tästä saagasta on olemassa Antti Tuurin laatima suomennos. Saagaan sisältyy näytteitä Egillin runoudesta: ehkäpä tunnetuimpia ovat Eerik Verikirveen ylistysruno Höfuðlausn sekä Sonatorrek-niminen valituslaulu, jossa Egill suree poikiensa kuolemaa.

900-luvun lopulta lähtien kristinusko alkoi toden teolla levitä Skandinaviassa, mikä luonnollisesti vaikutti myös skaldirunouden sisältöön. 1100-luvulla skaldirunous alkoi muuttua vanhanaikaiseksi, mutta runoperinne eli yhä varsinkin Islannissa ja Orkneysaarilla. 1200-luvulle tultaessa skaldirunous oli häviämässä jo Islannissakin. Paljolti juuri tästä syystä Snorri Sturluson kirjoitti runoja muistiin ja laati Proosa-Eddaksi kutsutun runousopin käsikirjan estääkseen traditiota sammumasta lopullisesti.

Skald-sana on viikinkiromantiikan vaikutuksesta nykyisin skandinaavisissa kielissä käytetty synonyymi sanalle runoilija.