Etiikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Etiikka (muinaiskreikaksi ἠθική [φιλοσοφία], sanasta ἤθος, ēthos, vakiintuneet tavat) on tutkimusala, joka tutkii moraalia ja siihen liittyviä kysymyksiä kuten eettisen toiminnan periaatteita, oikeaa ja väärää, hyvää elämää, sekä arvojen ja eettisten väittämien luonnetta.[1]

Perinteisesti länsimainen etiikka on filosofian osa-alue. Länsimaista etiikkaa ja sen tutkimusta kutsutaan myös nimellä moraalifilosofia, moraalioppi tai filosofinen etiikka. Etiikka on sidoksissa muuhun ajatteluun siinä, että vastaukset eettisiin kysymyksiin riippuvat usein vastauksista todellisuuskäsitystä tai muita ajattelun osa-alueita koskeviin kysymyksiin.[1]

Länsimaisen analyyttisen filosofian piirissä tutkitun etiikan kolme keskeistä osa-aluetta ovat metaetiikka, joka tutkii eettisiä käsitteitä ja moraalisen kielen luonnetta ja perustaa, normatiivinen etiikka, joka määrittää eettisiä normeja eli sääntöjä, sekä soveltava etiikka, joka tutkii eettisten arvojen soveltamista.[2] Etiikan muihin osa-alueisiin kuuluu deskriptiivinen eli kuvaileva etiikka, joka pyrkii selittämään ihmisen toimintaa käytännössä. Arvoteoria tutkii arvojen luonnetta.

Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Onni ihmisen elämän lopullisena päämääränä. Angelo Bronzinon allegoria, 1564.

Etiikan peruskysymyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kuinka meidän pitäisi elää? Kuinka muita yksilöitä tulisi kohdella? Mitä tulisi sisällyttää eettisen pohdinnan piiriin?
  • Mikä tekee teosta oikean tai väärän? Mitä tarkoitamme, kun sanomme, että meidän pitäisi tehdä jotakin tai että emme saisi tehdä jotakin?
  • Minkä periaatteen mukaan toimijan pitäisi valita, mitä tekoja hän tekee? Mitä eettisiä sääntöjä hänen tulisi noudattaa?

Etiikkaan liittyviä keskeisiä termejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Altruismi tarkoittaa muiden edun panemista oman edun edelle. Se on egoismin eli oman edun ajattelun vastakohta.
  • Antroposentrinen tarkoittaa ihmiskeskeistä näkökulmaa etiikkaan. Tämän perinteisen näkemyksen mukaan muita luontokappaleita kuin ihmistä ei pidetä itseisarvoisina.
  • Arvo ilmaisee ihannetta, tavoiteltavana pidettyä asiaa, ominaisuutta tai asiaintilaa. Usein arvot jaetaan niiden itsensä takia tavoiteltaviin itseisarvoihin ja asetettujen päämäärien saavuttamiseen tähtääviin välinearvoihin. Joskus puhutaan myös ei-toivotuista epäarvoista.
  • Biosentrinen eli luontokeskeinen. Näkemys, joka pitää elävän luonnon itseisarvoa lähtökohtana. Sen vastakohta on antroposentrinen etiikka.
  • Hedonismi tarkoittaa mielihyvän tavoittelua ja mielihyvän arvostamista moraalisena päämääränä.
  • Hyve on moraalisesti arvokas luonteenpiirre, esimerkiksi rohkeus tai oikeamielisyys.
  • Individualismi on yksilökeskeisyyttä, kun taas kollektivismi keskittyy koko yhteisön moraaliin.
  • Normi eli moraalisääntö, esim. älä varasta.

Etiikan nykyaikaisia suuntauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metaetiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Metaetiikka

Metaetiikka on etiikan osa-alue, joka tutkii moraalisten arvostelmien ja teorioiden luonnetta, niiden pätevyyden ehtoja sekä eettisten käsitteiden alkuperää ja merkitystä. Metaetiikka tutkii moraalifilosofian kysymyksiä ja mahdollisuutta ennen kaikkea ontologian, epistemologian sekä filosofisen ja empiirisen moraalipsykologian näkökulmista. Metaetiikan alaa ovat muun muassa muiden etiikan osa-alueiden teoreettiset taustaoletukset, ja kysymykset ylipäänsä moraalikäsitteiden mahdollisuudesta. Metaeettisiä kantoja ovat muun muassa moraalinen kognitivismi ja non-kognitivismi, eettinen realismi tai arvo-objektivismi, eettinen tai arvosubjektivismi, sekä eettinen internalismi ja eksternalismi.

Normatiivinen etiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Normatiivinen etiikka

Normatiivinen etiikka on eettisten normien filosofista tutkimusta. Se pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, mikä yleisesti ottaen on moraalisesti oikeaa ja väärää toimintaa. Normatiivisen etiikan teoriat yrittävät ilmaista yleisellä tasolla, miksi tietyt teot tai toiminnan lajit ovat oikein tai väärin..

Etiikka (muinaiskreikaksi ἠθική [φιλοσοφία], sanasta ἤθος, ēthos, vakiintuneet tavat) on tutkimusala, joka tutkii moraalia ja siihen liittyviä kysymyksiä kuten eettisen toiminnan periaatteita, oikeaa ja väärää, hyvää elämää, sekä arvojen ja eettisten väittämien luonnetta.[1]

Perinteisesti länsimainen etiikka on filosofian osa-alue. Länsimaista etiikkaa ja sen tutkimusta kutsutaan myös nimellä moraalifilosofia tai filosofinen etiikka.[1]

Länsimaisen analyyttisen filosofian piirissä tutkitun etiikan kolme keskeistä osa-aluetta ovat metaetiikka, joka tutkii eettisiä käsitteitä ja moraalisen kielen luonnetta ja perustaa, normatiivinen etiikka, joka määrittää eettisiä normeja eli sääntöjä, sekä soveltava etiikka, joka tutkii eettisten arvojen soveltamista.[2]

Normatiivisen etiikan tunnetuimmat teoriat jaetaan tavallisesti kolmeen luokkaan: velvollisuusetiikka, seurausetiikka ja hyve-etiikka.[2]

Velvollisuusetiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Velvollisuusetiikka

Velvollisuusetiikka eli deontologinen etiikka määrittää tekojen moraalisen arvon teot oikeuttavan yleisen periaatteen perusteella. Velvollisuuseettinen teoria voi antaa esimerkiksi tietyn luettelon teoista, joita saa tai ei saa tehdä (sääntö voi olla esimerkiksi ”tietoisen yksilön tappaminen on aina kiellettyä”). Velvollisuusetiikka voi myös antaa yhden perustavan eettisen säännön, jonka nojalla muut pysyvät eettiset säännöt johdetaan. Velvollisuusetiikan alalajeja ovat kantilainen velvollisuusetiikka, sopimusteoriat, oikeusetiikat, jumalallisen ilmoituksen teoriaan pohjaavat etiikat ja libertaristinen etiikka.

Seurausetiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Seurausetiikka

Seurausetiikka määrittää tekojen moraalisen arvon näiden tekojen tarkoitettujen seurausten perusteella. Seurausetiikan tunnetuin muoto on utilitarismi (engl. utility, ”hyöty”). Seurausetiikka voi asettaa esimerkiksi eettisen toiminnan johtavaksi periaatteeksi, että on pyrittävä tekemään tilanteessa aina se teko, jonka seurauksena on kaikkien ihmisten kannalta suurin mahdollinen hyöty. Tämänkaltaiset periaatteet eroavat velvollisuusetiikasta siinä, että velvollisuusetiikan mukaan jotkut tietyt teot ovat aina kiellettyjä, kun taas seurausetiikan perusperiaatteesta seuraa, että joku normaalisti paheksuttavana pidettävä teko voi jossain tietynlaisissa tilanteissa olla moraalisesti hyväksyttävä. Utilitarismin alalajeja ovat aktiutilitarismi ja sääntöutilitarismi.

Hyve-etiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rafael, Hyveen allegoria, 1511. Stanza della Segnatura, Vatikaani.
Pääartikkeli: Hyve-etiikka

Hyve-etiikassa kysytään, mitä hyveitä moraalisesti toimivalla yksilöllä tulee olla. Hyveinä pidettyjä ominaisuuksia voivat olla esimerkiksi hyväntahtoisuus, rohkeus, ja kohtuullisuus. Hyve-etiikan edustajiin kuuluu Aristoteles. Aristoteleen mukaan yksilön tulee käyttäytyä hyveellisesti ja kehittää hyveitä, sen sijaan että hän tekisi vain yksittäisiä hyviä tekoja. Aristoteleen teos Nikomakhoksen etiikka painottaa esimerkiksi myöhemmän tilanne-utilitarismin tavoin asiayhteyttä — teko, joka on oikein jossain tilanteessa, saattaa olla jossain toisessa tilanteessa väärin. Tällaisen ajattelun vastakohtana voidaan pitää Immanuel Kantin etiikkaa, joka keskittyy lähinnä yksittäisiin tekoihin.

Deskriptiivinen etiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Deskriptiivinen etiikka

Deskriptiivinen eli kuvaileva etiikka on ihmisten eli moraalisten agenttien moraalisen toiminnan ja ajattelun empiiristä tutkimista. Deskriptiiviseen etiikkaan voi kuulua esimerkiksi eettisten sääntöjen, oikeus- ja sovittelukäytäntöjen ja tavallisten yksilöiden tavallisissa elämäntilanteissa tekemien arvovalintojen tutkimista. Samalla deskriptiivinen etiikka lähestyy sosiaalipsykologiaa, sosiologiaa, yhteiskuntatieteitä, politiikan tutkimusta ja taloustieteitä.

Soveltava etiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Soveltava etiikka

Soveltava etiikka on erityisesti 1900-luvun lopulla kehittynyt filosofinen suuntaus, jossa pyritään etsimään vastauksia käytännön eettisiin ongelmiin soveltamalla filosofisen etiikan teorioita käytännön tilanteiden analysoinnissa. Esimerkkejä käytännön eettisistä ongelmista ovat abortti, eläinten oikeudet, eutanasia, asepalvelus ja kloonaus. Käytännön ongelmiin voidaan soveltaa normatiivisen etiikan teorioita kuten velvollisuusetiikkaa tai utilitarismia. Yksi soveltavan etiikan muoto on niin kutsuttu kasuistiikka eli tapauskohtainen etiikka. Perinteisiä teorioita saatetaan pitää huonosti soveltuvina käytännön monimutkaisiin ongelmiin. Kuitenkin moraalifilosofisten ongelmien ja periaatteiden tuntemista pidetään hyödyllisenä käytännön eettisiä ongelmia ratkottaessa.

Soveltavan etiikan aloja ovat muun muassa lääketieteen etiikka, bioetiikka, liike-elämän etiikka, ympäristöetiikka, ihmisoikeudet, eläinten oikeudet, viestinnän etiikka, tutkimusetiikka, lainsäädännön etiikka, rakkauden etiikka, tilanne-etiikka, urheilun etiikka ja kansainvälinen etiikka.

Muita etiikan suuntauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lisäksi on olemassa muunlaisia länsimaisen etiikan suuntauksia, jotka ovat syntyneet osaksi arvosteluna edellä esiteltyihin käsityksiin. Näihin uudempiin lähestymistapoihin kuuluvat ainakin seuraavat suuntaukset:

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etiikan katsotaan tulleen länsimaiseen filosofiaan Sokrateen ja sofistien mukana 400-luvulla eaa. Ennen tätä eläneet niin sanotut esisokraatikot käsittivät filosofian lähinnä luonnonfilosofiana eli fysiikkana. Antiikin aikana filosofia jaettiin usein fysiikkaan, etiikkaan ja dialektiikkaan.

Nykyään etiikka on merkittävä osa sekä analyyttistä että mannermaista filosofiaa.

Antiikin etiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskeinen käsite kaikessa antiikin kreikkalaisessa kulttuurissa ja antiikin etiikassa oli hyve (aretē). Se tarkoitti kaikenlaista luonteen hyvyyttä ja erinomaisuutta. Perinteiset neljä hyvettä olivat käytännöllinen viisaus, kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus ja urheus.

Monet sofisteista päättelivät, että perinteiset moraaliarvot olivat vain tapoja ja sopimuksia, ja että hyödyllisintä oli elää omien intressien mukaan ja vaikka toimia epäoikeudenmukaisesti, mikäli siitä ei jäänyt kiinni. Platonin ja Aristoteleen moraalifilosofiset järjestelmät voidaan nähdä järjestelmällisinä pyrkimyksinä vastata tähän haasteeseen.[3]

Platonin varhaisissa dialogeissa Sokrates esitetään etsimässä ennen kaikkea moraalin avainkäsitteiden, kuten ”hyve”, ”oikeudenmukaisuus” ja ”hurskaus”, merkitystä. Platon kytki hyveet sielun sopusointuun, ja niin hyveellinen elämä oli parasta sielulle. Aristoteles katsoi onnellisuuden (eudaimonia) olevan inhimillisen elämän kaikkein korkein päämäärä. Hyveellinen elämä oli elämistä ”kultaisella keskitiellä” järjen ohjaamana.[3]

Hellenistisen filosofian kaudella etiikasta tuli filosofian pääasiallinen kohde. Epikurolaiset yhdistivät hyvän nautintoon, kannattaen hedonismia. Stoalaisille hyvä elämä oli elämistä ”luonnollisen lain” tai ”luonnon” mukaan. Kyynikoiden tavoin he katsoivat, että hyvyys sisältyy sielun tilaan itseensä – viisauteen ja itsekuriin. Näin heidän näkemyksensä yhtyi Platoniin ja Aristoteleeseen siinä, että luonnon mukaan eläminen oli järjen mukaan elämistä.[3]

Kristillinen etiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiaikaisen Euroopan moraalifilosofia pyrkii yhdistämään kristillisen etiikan antiikin etiikkaan. Tunnetuimman synteesin muodosti Tuomas Akvinolainen, joka näki Aristoteleen teleologisen ihmisen päämäärän, onnellisuuden, samana kuin autuus Jumalan läsnäolossa. Jumala oli kaiken lopullinen päämäärä.

Tuomas määritti neljä kardinaalihyvettä ja kolme teologista hyvettä. Kardinaalihyveet olivat samat kuin antiikin Kreikassa. Ne ovat luonnollisia, luonnossa ilmoitettuja, ja koskevat kaikkia ihmisiä.[4] Teologiset hyveet olivat usko, toivo ja rakkaus. Ne ovat luonnoltaan yliluonnollisia ja erottuvat muista hyveistä siinä, että niiden kohde on Jumala. Älylliset ja moraaliset hyveet puolestaan ovat järkemme käsitettävissä. Tämän vuoksi teologiset hyveet ovat niistä selvästi erillisiä.[5]

Eettinen naturalismi ja utilitarismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittiläiset 1600- ja 1700-luvun moraalifilosofit etsivät moraalin perustaa luonnosta. Tärkeimpiä kysymyksiä olivat, perustuuko moraali ihmisen perimmäiseen itserakkauteen vai hyväntahtoisuuteen, ja perustuvatko moraaliset arvostelmat järkeen vai tunteeseen.[3]

Thomas Hobbes katsoi ihmisten olevan perimmäiseltä luonteeltaan egoistisia, eikä moraalilla ollut hänelle arvoa, ellei se ollut poliittisen auktoriteetin takaama. Hobbesin näkemystä vastustettiin sekä rationalistisin järjen ohjaukseen uskovin (Samuel Clarke, Ralph Cudworth) että ihmisen hyväntahtoisuuteen uskovin perusteluin (Lordi Shaftesbury, Francis Hutcheson). David Hume edustaa ajan brittiläisen moraalifilosofian huipentumaa. Hänelle keskeinen eettinen käsite oli yleisinhimillinen ”sympatia”, kyky asettua muiden asemaan.[3]

Jeremy Bentham oli ensimmäinen modernin utilitarismin muotoilija. Hänelle ”hyödyllisyyden periaate” oli kaiken moraalin ja lainsäädännön koetuskivi. Bentham painotti mielihyväperiaatteen ohjaavan ihmisen käyttäytymistä. Toinen merkittävä hahmo utilitarismin kehitykselle on John Stuart Mill, joka laajensi Benthamin alkuperäistä ajatusta, ja katsoi nautintojen eroavan paitsi määrässä myös laadussa.[3]

Kantilainen ja Kantin jälkeinen etiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Immanuel Kantin etiikka ja sen oleellinen osa, kategorinen imperatiivi, olivat jyrkkä vastakohta utilitarismille. Kantin mukaan ainoa itsessään hyvä asia oli ”hyvä tahto”, joka motivoi ihmistä tekemään oman velvollisuutensa pelkästään sen itsensä vuoksi. Moraaliset velvollisuutensa ihminen kykeni päättelemään järjellään. Näin kantilainen etiikka asettuu paitsi utilitarismia myös kaikkea eettistä naturalismia vastaan.[3]

Kantin jälkeisistä 1800-luvun saksalaisista filosofeista Arthur Schopenhaueria, G. W. F. Hegeliä ja Friedrich Nietzscheä yhdistää kantilaisen etiikan vastustus. Schopenhauer vastusti sitä, että Kant erotti moraalin ihmisen luonnollisista tuntemuksista. Hegelin mukaan ihminen saattoi haluta kategorisen imperatiivin mukaiseksi universaaliksi laiksi mitä tahansa, ja ristiriidan havaitseminen saattoi johtua vain siitä, että moraaliarvot olivat jo annettuja. Hegelin mukaan ne tulivat yhteiskunnallisista laitoksista ja käytännöistä. Hänelle etiikka oli ennen kaikkea sosiaalinen ilmiö.[3] Nietzschelle yhtä ”moraalia” ei ollut olemassa, oli vain erilaisia moraaleja.[3]

Nykyajan etiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyfilosofiassa moraalifilosofien ensisijaisen kiinnostuksen kohteena on ollut metaetiikka. G. E. Moore arvosteli teoksessaan Principia Ethica niin sanottua naturalistista virhepäätelmää (vertaa Humen laki). Hänen mukaansa mikään ei ole hyvää itsessään. Bertrand Russellin mukaan eettiset ilmaisut eivät koskeneet mielen ulkopuolisia tosiasioita, vaan kertoivat tuntemuksista ja haluista. Emotivistit, kuten A. J. Ayer ja Charles Stevenson kannattivat tätä ajatusta.[3]

Kuitenkin myös perinteiset moraaliteoriat ovat kokeneet uuden tulemisen. R. M. Hare on katsonut, että moraalisen kielen universaalius liittää meidät eräänlaiseen utilitarismiin. Robert Nozick (libertarismi) ja Ronald Dworkin ovat korostaneet oikeuksia seurausten sijasta. John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria toi sopimusteoriat uudelleen eettisen keskustelun areenalle, ja niistä on kirjoittanut myös muun muassa David Gauthier. Uusaristotelisesta hyve-etiikasta ovat kirjoittaneet muun muassa G. E. M. Anscombe, Philippa Foot ja Rosalind Hursthouse.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Crisp, Roger: Ethics Routledge Encyclopedia of Philosophy. Lontoo: Routledge. Viitattu 13.8.2007. (englanniksi)
  2. a b c Fieser, James: Ethics The Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 13.8.2007. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i j k Norman, Richard: Moral philosophy, history of. Teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition. Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1. (englanniksi)
  4. Tuomas Akvinolainen: Ia IIae 61 (Kvestio 61: Kardinaalihyveet) Summa theologiae. New Advent. Viitattu 13.8.2007. (englanniksi)
  5. Tuomas Akvinolainen: Ia IIae 62 (Kvestio 62: Teologiset hyveet) Summa theologiae. New Advent. Viitattu 13.8.2007. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:

Suomeksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englanninkielisiä johdantoteoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Arrington, Robert L.: Western ethics: An historical introduction. Oxford: Blackwell, 1998. ISBN 0-631-19415-0.
  • Baggini, Julian & Fosl, Peter S.: The ethics toolkit: A compendium of ethical concepts and methods. Oxford: Blackwell, 2007. ISBN 978-0-631-22874-.
  • Blackburn, Simon: Being good: A short introduction to ethics. Oxford: Oxford University Press, 2001. ISBN 0-19-285377-5.
  • Blackburn, Simon: Ethics: A very short introduction. Oxford: Oxford University Press, 2003. ISBN 0192804421.
  • Gensler, Harry J.: Ethics: A contemporary introduction. London: Routledge, 1998. ISBN 0-415-15624-6.
  • Harman, Gilbert: The nature of morality: An introduction to ethics. New York: Oxford University Press, 1977. ISBN 0-19-502143-6.
  • McNaughton, David: Moral vision: An introduction to ethics. Oxford: Blackwell, 1988. ISBN 0-631-15408-6.
  • Norman, Richard: The moral philosophers: An introduction to ethics. 2nd edition. Oxford: Oxford University Press, 1998. ISBN 0-19-875217-2.
  • Singer, Peter (toim.): A companion to ethics. Oxford: Blackwell, 1993. ISBN 0-631-18785-5.
  • Williams, Bernard: Morality: An introduction to ethics. Cambridge: Cambridge University Press, 1972. ISBN 0-521-21201-4.

Muita teoksia englanniksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Darwall, Stephen L.: Philosophical ethics. Boulder: Westview Press, 1998. ISBN 0-8133-7860-5.
  • La Follette, Hugh (toim.): Blackwell guide to ethical theory. Oxford: Blackwell, 1999. ISBN 978-0-631-20119-9.
  • Rachels, James: The elements of moral philosophy. Fifth edition. Boston: McGraw-Hill, 2007. ISBN 0-07-312547-4.
  • Singer, Peter: Practical ethics. 2nd edition (first edition 1979). Third reprint 1999. Cambridge: Cambridge University Press, 1993. ISBN 0-521-43363-0.
  • Tännsjö, Torbjörn: Understanding ethics: An introduction to moral theory. 2. edition. Edinburgh: Edinburgh University Press, 2008. ISBN 0-7486-3689-7. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Brennan, Andrew & Lo, Yeuk-Sze: Environmental Ethics The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Cathrein, Victor: Ethics Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)
  • Fieser, James: Ethics The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
  • Hursthouse, Rosalind: Virtue Ethics The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Murphy, Mark: Natural Law Tradition in Ethics The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Parry, Richard: Ancient Ethical Theory The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Tong, Rosemarie & Williams, Nancy: Feminist Ethics The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Ethics. BBC. (englanniksi)