Taikausko

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hevosenkenkä tunnetaan onnenkaluna, joka on ollut tapana ripustaa kodin seinälle.

Taikausko on uskomus, jonka mukaan ihmisen ja yhteisön elämässä ja luonnossa ilmenee yliluonnollisia voimia, joita ihminen pystyy määräkeinoin hallitsemaan.[1] Taikauskoisuuteen kuuluvia asioita ovat esimerkiksi erilaiset taikaesineet, loitsut sekä onnea tuovat rituaalit.

Taikauskon ja uskonnollisen ajattelun suhde[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taikausko on yksi taikuuteen eli magiaan uskomisen muoto.[2] Taikauskon ja uskonnollisuuden ero ei ole selkeärajainen. Uskontotieteessä taikausko ja uskonnollinen usko on perinteisesti erotettu toisistaan sillä perusteella, mitä kyseessä oleva rituaali merkitsee suorittajalleen. Taikauskosta on puhuttu silloin, kun rituaalin tarkoitus on hallita yliluonnollista. Uskontotieteilijä Risto Pulkkisen mukaan kristinuskon rituaaleilla sen sijaan ei pyritä kontrolloimaan todellisuutta tai Jumalaa. Moni on kuitenkin sitä mieltä, että myös uskonnolliset kirkonmenot tai rukoukset voidaan tulkita tarkoitukseltaan tällaisiksi. Myös Raamatussa on maagisia kertomuksia, joissa esimerkiksi taisteluonni riippui onnea tuovasta rituaalista.[3]

Taikausko-nimitystä käytetään usein haukkumasanana toisten ihmisten uskomuksien teilaamiseen. Ei-uskovaiset kutsuvat monia uskontoja taikauskoisiksi, ja yhden kirkon jäsenet saattavat pitää toisten kirkkojen edustajia taikauskoisina näiden ”outojen” tapojen johdosta. Puhdasoppisen tieteen kannattajat voivat luokitella tieteen ulkopuolelle jäävän parannuksen taikauskoiseksi näennäistieteeksi.[4]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antropologi Margaret Mead on todennut, että taikausko on kuulunut jokaisen sivilisaation kulttuuriin.[5]

Valistuksen jälkeen länsimaissa alettiin ajatella, että taikuus ja taikausko ovat ajattelun primitiivisintä ja alinta tasoa, uskonnollisen ajattelun ja tieteellisen ajattelun alapuolella. Tätä käsitystä pidetään nykyisin vanhentuneena. Uskonnontutkija Jyri Komulaisen mukaan ajatus siitä, että usko merkitsisi taikauskon vähenemistä, on kolonialismin ja valkoisen akateemisen perinteen rasittama.[3]

Vaikka tiede onkin länsimaissa syrjäyttänyt taikauskoa, monet länsimaalaiset ovat 1900-luvun lopulta alkaen pyrkineet tietoisesti löytämään uudelleen ja omaksumaan magian alkukantaisimpia juuria. New agen myötä esimerkiksi shamanismi, okkultismi, ennustaminen, Tarot ja numerologia ovat lisänneet suosiotaan.[6]

Esimerkkejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aivastukseen lausuttu ”Terveydeksi!” on alun perin siunaava toivotus, jonka tarkoitus on estää paholaista ottamasta haltuunsa ruumista, josta sielu väliaikaisesti lennähtää aivastuksen mukana ulos.[2] Puun koputtaminen ihmisen sanoessa olevansa tyytyväinen johonkin perustuu vanhaan uskomukseen puun hengistä. Suolan viskaaminen vasemman olan yli perustuu uskomukseen, että juuri vasemman olkapään takana väijyvät pahat henget, jotka suola saa hetkeksi häkellyksiin. Hevosenkengän onnea tuova voima saattaa perustua siihen, että se on taottu pyhästä raudasta pyhällä tulella pyhän kuunsirpin muotoon. Jäniksenkäpälän voima onnenkaluna perustuu kosketusmagiaan, jonka ansiosta omistaja saa eläimen hyviä ominaisuuksia, joita jäniksellä on katsottu olevan useita. Musta kissa on huono enne, koska sen on katsottu elävän kaksoiselämää noitien maagisena kumppanina. Peilin särkyminen tuo huonoa onnea, koska kaikki kuvajaiselle tapahtuva koituu myös alkuperäisen kohtaloksi. Tikkaiden alitse kävelemisen pahaenteisyyden syy ei ole selvä, mutta se saattaa liittyä hirsipuuhun, johon kiivetään tikkailla.[7]

Pahalta silmältä suojaavia amuletteja.

Usko pahaan silmään eli pahaa aiheuttavaan katseeseen on laajalle levinnyt taikausko, jota vastaan on käytössä erilaisia suojautumiskeinoja.[8]

Myös moni nykyinen tapa, jota ei pidetä taikauskoisena, perustuu vanhoihin uskomuksiin. Esimerkiksi peruskiven muuraamisen seremonia sai alkunsa antiikin roomalaisten ihmisuhriseremonioille, joissa rakennuksen häiritsemät henget lepytettiin.[9]

Taikauskoa ovat myös onnennumerot ja onnenpäivät, tai onni yleensäkin.[2] Lukua 13 pidetään laajalti epäonnen lukuna. Käsityksen on arveltu saaneen alkunsa viimeisestä ehtoollisesta, jossa kavaltaja Juudas oli 13. osanottaja. Perjantai 13. päivä on monelle huonon onnen päivä, sillä luvun 13 lisäksi perjantai oli Kristuksen kuolinpäivä sekä keskiajalla hirttäjäisten päivä.[10]

Moni taikauskoinen tapa esiintyy loitsuina.[11]

Taikakaluilla kuten talismaaneilla, amuleteilla ja maskoteilla tavoitellaan hyvää onnea.[11]

Urheilijoilla on käytössä monenlaisia taikauskoisia tapoja ennen suoritusta. Urheilijoiden on arveltu suosivan taikauskoisia tapoja keinona hallita kilpailusta aiheutuvaa jännitystä ja tuomaan tunteen, että tuntematon on hallinnassa. Onnesta riippuvaiset pelurit kuten pokerinpelaajat ovat myös usein taikauskoisia. Vaarallisissa ammateissa toimivilla kuten merimiehillä ja kaivosmiehillä on esiintynyt paljon taikauskoisuutta.[12] Teatterinäyttelijät pitävät esimerkiksi esitystä edeltäviä onnentoivotuksia huonona enteenä, joten he sen sijaan toivottavat toisilleen huonoa onnea.[13]

Taikauskoisia kuoleman enteitä on eri kulttuureissa monenlaisia. Eri maissa on myös erilaisia uskomuksia sen suhteen, miten tietyllä tavalla puetut vaatteet vaikuttavat kantajansa onneen tai epäonneen. Pilvien liikkeistä ja eläinten puuhista ennustetaan tulevaisuutta edelleen monissa maalaisyhteisöissä.[14]

Psykologinen perusta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antropologi Bronisław Malinowskin mukaan ihmiset käyttävät maagisia rituaaleja ja magiaa tullakseen toimeen epävarmuuden, vaaran ja pelon kanssa.[11] Käyttäytymistieteilijöiden mukaan taikauskoiset käsitykset saattavat vähentää stressiä ja vahvistaa selviytymisen mahdollisuuksia. Taikauskoisilla rituaaleilla on myös arveltu olevan myönteinen vaikutus tehtävän suorittamiseen, jos henkilö itse uskoo sen voimaan. Esimerkiksi onnenkalu voi tehdä kantajastaan optimistisemman ja parantaa hänen asennettaan. Taikakalujen antama voiman tunne voi pönkittää itseluottamusta ja antaa hallinnan tunteen.[15]

Jotkin taikauskoiset rituaalit, kuten kuivuuden aikana suoritettu sadetanssi, voivat lisätä heimon yhtenäisyyttä ja yhteenkuuluvuutta kriisiaikana.[16]

Lapsilla on tavallisesti neljän ja yhdentoista ikävuoden välillä paljon maagisia ja taikauskoisia käsityksiä maailmasta. Lapsena opitut taikauskoiset tavat saattavat säilyä aikuisikään, vaikka henkilö ei niihin enää uskoisi.[17]

Kokeellisen psykologian professorin Bruce Hoodin mukaan taipumus taikauskoisuuteen on pinttynyt syvälle ihmisten aivoihin. Jopa kaikkein järkevimmät ihmiset saattavat joskus käyttäytyä vähemmän järkevällä tavalla. Hän havaitsi suorittamissaan kokeissa aikuisen ihmisen aivojen näkökeskuksen lisäävän havaintoihin yksityiskohtia, joita koehenkilöille näytetyissä kuvissa ei ole. Samoin toimivat pienten lasten aivot. Hoodin mukaan jo lapsissa havaittu vaistonvarainen informaation järjestäminen selittää myös sen, miten aikuiset ovat taikauskoisia. Hänen mukaansa taikausko selittyy sillä, että ihmisaivot ovat evoluution saatossa ohjelmoituneet niin, että sattumat saavat suuren merkityksen.[18]

Dosentti Marjaana Lindemanin johtaman tutkimuksen ”Taikauskon vetovoima” mukaan käsitykset, joita on nimitetty joko taikauskoksi, paranormaaliksi, yliluonnolliseksi tai maagiseksi eli taikuudeksi, ovat kaikki yksi ja sama asia. Voidaan puhua yleisestä taipumuksesta uskoa yliluonnollisiin ilmiöihin. Yliluonnollisia uskomuksia voidaan parhaiten selittää yksilön taipumuksella nojautua lapsuudenaikaisiin, eriytymättömiin käsityksiin todellisuudesta. Näissä käsityksissä sekoitetaan elottomien, elollisten ja mielellisten asioiden keskeiset ominaisuudet. Aikuisilla nämä sekaannukset voivat toimia tieteellisen tiedon rinnalla.[19]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kelly, Susan V. & Doyle, Robert A. (toim.): Maaginen eläin. Suomentanut Sappinen, Jorma-Veikko. Lademann, 1993. ISBN 951-630-016-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. taikausko. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2021.
  2. a b c Maaginen eläin 1993, s. 113.
  3. a b Salla Ranta: Onko kristinusko taikauskoa? Kirkko ja Kaupunki. 22.6.2016. Viitattu 25.7.2022.
  4. Maaginen eläin 1993, s. 113–114.
  5. Maaginen eläin 1993, s. 136.
  6. Maaginen eläin 1993, s. 114–115.
  7. Maaginen eläin 1993, s. 117–118.
  8. Maaginen eläin 1993, s. 121–124.
  9. Maaginen eläin 1993, s. 120.
  10. Maaginen eläin 1993, s. 119.
  11. a b c Maaginen eläin 1993, s. 126.
  12. Maaginen eläin 1993, s. 126–129.
  13. Maaginen eläin 1993, s. 111.
  14. Maaginen eläin 1993, s. 130–134.
  15. Maaginen eläin 1993, s. 136–137.
  16. Maaginen eläin 1993, s. 114.
  17. Maaginen eläin 1993, s. 135–136.
  18. Henderson, Mark: Human brain naturally inclined towards the supernatural Times Online. 4.9.2006. Arkistoitu 7.3.2007. Viitattu 2.7.2007. (englanniksi)
  19. Järvi, Ulla: Älykkyys tai persoonallisuus eivät selitä taikauskoa 28.12.2006. Lääkärilehti. Viitattu 13.3.2020.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Turunen, Ari: Hyvän ja pahan merkit, eli, Taikauskoisten tapojen tarina. Jyväskylä: Atena, 2002. ISBN 951-796-292-4.
  • Ihmeellinen maailma: Skeptikon tietosanakirja. Ursan julkaisuja 81. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 2001. ISBN 952-5329-19-4.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Taikausko.