Mieli

Mieli ymmärretään yksilön sisäisenä, henkisenä olemuksena, jossa ajatukset, tunteet ja tietoisuus ilmenevät. Filosofisena käsitteenä mielellä viitataan useimmiten ajattelun käsitteellisiin toimintoihin, joista muodostuu tietoisuus. Mielen ja ruumiin ongelmassa pohditaan ihmisen toiminnan ja tämän tietoisuuden yhteyttä.

Mielestä ja sen toiminnasta on esitetty useita käsityksiä, joista varhaisimmat ovat antiikin ajalta sekä kreikkalaisesta että intialaisesta ajattelusta. Teologiassa mieli on perinteisesti liittynyt läheisesti yhteen sielun kanssa tai käsitetty sen kanssa yhteneväksi, kun taas nykyisessä mielenfilosofiassa ollaan yhä enemmän taipuvaisia reduktionistiseen ratkaisuun, jossa sanalla mieli tarkoitetaan jotain, mikä on tiivistynyt aivojen ominaisuudeksi. Suurimmalla osalla tietoisuuden tapahtumista näyttäisi olevan vahva kytkös aivojen sähkökemiallisiin, fyysisiin tapahtumiin.^lähde?

Mielen tutkiminen on ollut alun perin osa teologiaa (teologinen antropologia) ja filosofiaa (mielenfilosofia). 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella sitä alettiin tutkia myös psykologiassa (kognitiivinen psykologia). Viime vuosikymmeninä mielestä on tullut kognitiivisen neurotieteen, muun muassa kognitiivista psykologiaa, kognitiotiedettä ja neurotieteitä yhdistelevän tieteenalan, keskeinen kohde.^lähde?

Mielen toiminnot ja mielellisen olion ominaisuudet

Mielen toimintoja ovat esimerkiksi ajattelu, havaitseminen, kokeminen, tietäminen, muistaminen, tunteminen, tahtominen, haluaminen, kuvitteleminen, toivominen, ymmärtäminen, tiedostaminen, päätöksenteko ja tavoitteellinen toiminta. Mielellisten olioiden ominaisuuksia ovat esimerkiksi uskomukset, tajunta, tietoisuus, tarkkaavaisuus, intentionaalisuus, rationaalisuus, älykkyys ja henkisyys. Ollakseen mielellinen oliolla ei kuitenkaan tarvitse olla kaikkia näitä ominaisuuksia, vaan riittävän suuri osa niitä.

Filosofit ovat erimielisiä siitä, mitkä inhimilliset ominaisuudet kuuluvat mielen alaisuuteen. Jotkut katsovat, että mielen muodostavat vain ”korkeammat” älylliset toiminnot, ennen kaikkea järki ja muisti. Tämän näkemyksen mukaan esimerkiksi tunteet – rakkaus, viha, pelko, ilo – ovat luonteeltaan ”primitiivisempiä” tai subjektiivisempia ja ne tulisi nähdä mielestä erillisinä. Jotkut taas katsovat, ettei ihmismielen rationaalisia ja emotionaalisia puolia voi erottaa toisistaan, koska ne ovat samaa alkuperää ja luonteeltaan samanlaisia, ja siksi ne tulisi myös lukea yhdessä mielen osiksi.

Ajattelu on henkinen prosessi, joka mahdollistaa sen, että eliöt voivat muodostaa mielessään abstrakteja malleja todellisuudesta, ja näin käsitellä sitä päämääriensä, suunnitelmiensa ja halujensa mukaisesti. Ajattelussa aivot käsittelevät informaatiota muun muassa muodostamalla käsitteitä, ratkaisemalla ongelmia, päättelemällä ja tekemällä valintoja. Ajatteluprosessien analysointi on osa kognitiivista psykologiaa.

Arkikäytössä ”mieli” toimii usein synonyyminä ajattelulle: sille ”sisäiselle keskustelulle”, jota käymme päämme sisällä. Tähän viittaa muun muassa sanonta ”muuttaa mieltään”. Tässä mielessä eräs mielen keskeisiä ominaisuuksia on se, että se on yksityinen alue, jonne muilla ei ole (ainakaan suoraa) pääsyä. René Descartesin mukaan mielen olemus on ajattelu, kun taas John Locken mukaan mielen olemus on ajattelukyky.

Muisti tarkoittaa eliön kykyä tallentaa, säilyttää ja palauttaa informaatiota. Ihmisen muisti jaetaan sensoriseen muistiin, lyhytkestoiseen työmuistiin ja pitkäaikaiseen säilömuistiin. Muistia ihmisen mielen ominaisuutena tutkii kognitiivinen psykologia.

Mielikuvitus on sisäinen kyky (tai prosessi) keksiä osittaisia tai kokonaisia mielen sisäisiä todellisuuksia ja mielen objekteja, jotka on johdettu ulkoisen yhteisesti jaetun todellisuuden elementeistä. Mielikuvitusta on muun muassa keino simuloida todellisuutta ja löytää siitä joitain uusia piirteitä tai ilmiöitä, joita ei sisälly kyseisen henkilön aiempaan kokemukseen. Mielikuvitus on näin eri asia kuin muistaminen.

Tietoisuus on mielen ominaisuus, johon luetaan yleensä sellaiset ominaisuudet kuin subjektiivisuus, itsetajunta, aistimiskyky ja kyky havaita oman identiteetin ja oman luonnollisen ympäristön välisiä suhteita. Jotkut filosofit jakavat tietoisuuden fenomenaaliseen tietoisuuteen, joka viittaa subjektiiviseen kokemukseen itseensä, ja pääsytietoisuuteen, joka viittaa siihen, että mielessä oleva informaatio on aivojen prosessointijärjestelmien saatavilla. Fenomenaalinen tietoisuus on yhtä kuin olla jotakin, pääsytietoisuus on yhtä kuin olla tietoinen jostakin.

Mielenfilosofia

Pääartikkelit: Mielenfilosofia ja mieli–ruumis-ongelma

Mielenfilosofia on filosofian osa-alue, joka tutkii mielen luonnetta, henkisiä tapahtumia, toimintoja ja ominaisuuksia, tietoisuutta sekä niiden suhdetta fysikaaliseen ruumiiseen. Mielenfilosofian keskeinen ongelma liittyy mielen ja ruumiin väliseen suhteeseen, eli kysymykseen siitä, kuinka aivot, joka on aineellinen olio, voivat olla tietoiset, mikä on mielen ilmiö. Mielen luonteeseen liittyy kuitenkin myös muita kysymyksiä, jotka eivät liity sen ja ruumiin väliseen suhteeseen.

Uskonnollisia näkökantoja

Katso myös: Sielu

Erilaisilla uskonnollisilla suuntauksilla on ollut omanlaisiaan näkemyksiä mielen luonteesta. Monissa perinteissä, erityisesti mystiikassa, oman mielen tai minän voittamista on pidetty sopivana henkisenä tavoitteena.

Juutalais-kristillisessä perinteessä ihmismieli näyttäytyy yhtenä Jumalan luomistyön suurista ihmeistä. Mieli on saatettu nähdä liittyvänä sieluun, mutta joskus se on myös erotettu siitä sekä hengestä. Länsimaisessa esoteerisuudessa puhutaan joskus henkiruumiista, joka sijaitsee muussa kuin fysikaalisessa todellisuudessa.

Hindulaisuuden eri koulukunnat ovat erimielisiä siitä, onko sielu (sanskriitiksi atman) erillinen vai sama kuin Brahman, jumalallinen todellisuus tai maailmansielu. Buddhalaisuudessa on pyritty erkanemaan tällaisesta metafyysisestä spekuloinnista, ja sen piirissä on esitetty, ettei ihmistä erillisenä olentona ole olemassa. Intialainen filosofi Sri Aurobindo pyrki, samoin kuin monet uususkontojen edustajat, yhdistämään itämaisen ja länsimaisen psykologisen perinteen integraalipsykologiassaan.

Taolaisuus näkee ihmisolennon luonnonvoimien jatkumona, eikä pidä mieltä ja ruumista erillisenä. Kungfutselaisuus katsoo, että mielen on samoin kuin ruumiinkin mahdollista saavuttaa täydellisyys.

Katso myös

• Aivot
• Henki
• Mielenfilosofia
• Mielenterveys
• Mieli–ruumis-ongelma
• Minä
• Peilisolu
• Psyyke
• Sielu
• Tietoisuus

Lähteet

• Hari, Riitta ym.: Ihmisen mieli. Helsinki: Gaudeamus, 2015. ISBN 978-952-495-348-1.

Kirjallisuutta

• Hämäläinen, Heikki ym. (toim.): Mieli ja aivot: Kognitiivisen neurotieteen oppikirja. Turku: Turun yliopisto, kognitiivisen neurotieteen tutkimuskeskus, 2006. ISBN 951-29-3177-X.
• LeDoux, Joseph: Synaptinen itse: Miten aivot tekevät minusta minut. (Synaptic Self: How Our Brains Become Who We Are, 2002.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 2003. ISBN 952-5202-57-7.
• Paavilainen, Petri: Toimivat aivot: Kognitiivisen neurotieteen perusteita. Helsinki: Edita, 2016. ISBN 978-951-37-6860-7.

Aiheesta muualla

• Mind & Brain News - Current Scientific Research on the Mind and Brain - ScienceDaily (englanniksi)

• Broad, C. D.: The Mind and Its Place in Nature, 1925 (englanniksi)
• Coseru, Christian: Mind in Indian Buddhist Philosophy The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Robbins, Philip: Modularity of Mind The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)