Morality Without God?
| Morality Without God? | |
|---|---|
 |
|
| Kirjailija | Walter Sinnott-Armstrong |
| Kansitaiteilija | David Drummond |
| Kieli | englanti |
| Genre | ateismi, etiikka |
| Kustantaja | Oxford University Press |
| Julkaistu | 2009 |
| Ulkoasu | sidottu |
| Sivumäärä | 192 |
| ISBN | 978-0-195-33763-1 |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Morality Without God? on filosofian professori Walter Sinnott-Armstrongin kirja, jossa hän puolustaa käsitystä, että moraalisen toiminnan tulee olla riippumatonta uskonnosta. Kirjan on julkaissut Oxford University Press vuonna 2009.[1]
Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Alkusanat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjoittajan mukaan moraalisuudesta ilman jumalaa ei ole epäilystä. On vain pelkkää moraalisuutta. Jumalauskoa kuitenkin perustellaan sillä, että moraali riippuisi uskonnosta. Jos henkilö kasvaa uskovaksi ja samastaa moraalin uskontoon, hylätessään uskonnon hän saattaa hylätä myös yhteisöllisen moraalin.[2] Sinnot-Armstrongin mielestä yhteiskunnassa on löydettävä yhteinen käsitys moraalista, jotta eri yhteisöt tulisivat toimeen keskenään.[3]
Kirjoittaja kertoo keskittyvänsä evankelikaaliseen kristinuskoon, koska hänellä on siitä kokemusta ja sillä on suuri määrä seuraajia Yhdysvalloissa ja kehitysmaissa. Evankelikaalisilla kristityillä on Yhdysvalloissa suuri vaikutusvalta politiikkaan.[4] Sen sijaan esimerkiksi perinteisen katolisen kristinuskon mukaan luonnollinen moraali on ateisteille ja uskoville yhteinen.[4]
Jos voitaisiin todistaa, että on olemassa jumala, joka on luonut kaikkeuden, tehnyt ihmeitä ja ilmennyt uskoville uskonnollisessa kokemuksessa, se ei todistaisi, että jumala on kaikkihyvä, Sinnot-Armstrong sanoo. Edellä mainitun kaltainen jumala voisi olla paha jumala, joka ei eroaisi diktaattorista. Täten mikään jumalatodistuksista ei osoittaisi, että moraali riippuu jumalasta tai uskonnosta. Kaikkihyvän, kaikkivoivan ja ikuisen jumalan käsite on ristiriitainen, eikä jumalien olemassaolosta ole todisteita.[5] Sillä, onko jumalaa tai jumalia olemassa, ei myöskään ole suurta väliä. Uskonnottomille uskonto ja jumalan olemassaolo ei ole Sinnot-Armstrongin mielestä samalla tavoin tärkeä asia koko elämän kannalta kuin monelle vahvasti uskovalle kristitylle.[6] Uskonnottomat ajattelevat hänen mukaansa uskontoja ja jumalia vain silloin, kun uskovaiset ottavat nämä asiat esille keskustelussa tai kun uskonnollisilla perusteilla pyritään vaikuttamaan politiikkaan. [7]
1. luku: Menisitkö naimisiin ateistin kanssa?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Raamattu kieltää avioitumasta uskonnottomien tai toisten uskontojen kannattajien kanssa. Tällaiset kiellot näyttävät kirjoittajan mukaan perustuvan osittain pelkoon, että uskonnottomat tai toisten uskontojen jäsenet johtaisivat uskovaisen pois uskonnon piiristä. Toisaalta monet ateistit eivät voisi ajatella avioituvansa kristityn kanssa. Monet ateistit pitävät teistejä helposti harhaanjohdettavina, ahdasmielisinä ja outoina. Esimerkki tästä ajattelusta on Bill Maherin elokuva Uskomatonta. Uskonnottomat ihmettelevät, kuinka kukaan voi uskoa uskontojen oppeihin. Ateistit myös pitävät uskontoa vaarallisena, koska se heidän mukaansa aiheuttaa sotia, rajoittaa tieteellistä tutkimusta ja ihmisten oikeutta päättää omasta elämästään, ylläpitää ennakkoluuloja naisista ja vähemmistöistä ja niin edelleen. Uskovaisten ja ateistien väliset avioliitot näyttävät tämän perusteella epätodennäköiseltä.[8]
Uskovaisten ja ateistien välillä on vähän keskustelua. Ateisteilla on yhtä vähän halua keskustella jumalista kuin käyttää aikaansa mistään muistakaan harhoina pitämästään puhumiseen. Uskovaisilla taas on ennakkoluuloja ateisteista. Todellista keskustelua ei synny, jos teistit valehtelevat ateisteista. Sinnot-Armstrongin mukaan usko johtuu useista tekijöistä, kuten tunteista ja yhteiskunnallisesta paineesta, mutta järkiperäisellä keskustelulla tulisi olla uskontojenkin piirissä paikkansa.[9]
Sinnot-Armstrong luokittelee viisi väitettä, jotka hänen mukaansa ovat vääriä: 1) Ateistit ovat pahoja ihmisiä. 2) Uskonnottomat yhteiskunnat eivät pysy pystyssä. 3) Moraalia ei ole olemassa ilman jumalaa. 4) Ateisteilla ei ole syytä olla moraalinen. 5) Ateistit eivät voi ilman uskontoa tietää, mikä on oikein tai väärin.[10]
2. luku: Mitä vikaa on ateisteissa?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tilanteeseen vaikuttaa, että ateisteista ei kuulla paljoa julkisuudessa. Sillä, että ei usko erilaisiin harhakäsityksiin, ei ole suurta osaa ihmisen elämässä, Sinnot-Armstrong sanoo. Toisaalta uskovaisten keskellä eläessään ateisti voi joutua salaamaan käsityksensä.[11]
Sinnot-Armstrong nostaa esille Adolf Hitlerin ja natsit, jotka esiintyivät kristittyinä. Hitler esitti teoksessaan Taisteluni useaan otteeseen tukensa kristinuskolle, ja Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue ilmaisi ohjelmassaan edustavansa kristinuskoa. Vuoden 1933 konkordaatti katolisen kirkon kanssa tuki uskonnonopetusta kouluissa. Hitler oli katolisen kirkon jäsen, eikä häntä koskaan suljettu pois katolisen kirkon piiristä. Juutalaisten joukkotuho eli holokausti oli jatkumoa vuosisatoja kestäneestä kristillisestä juutalaisvihasta. Hitler ilmoitti taistelevansa ateistiliikettä vastaan ja voittaneensa sen.[12]
Toisaalta sillä, mitä yksittäiset esimerkit kannattavat, ei Sinnot-Armstrongin mukaan ole suurta merkitystä. Kristityt ovat esittäneet Josif Stalinin ja Mao Zedongin esimerkkeinä vastustaessaan ateisteja. Sinnot-Armstrongin mukaan Stalin ja Mao eivät tehneet tekojaan siksi, että he olivat ateisteja. Sellainen väite olisi esimerkki post hoc ergo propter hoc -nimellä tunnetusta päättelyvirheestä. Stalin ja Mao eivät olleet tyypillisiä ateisteja, vaan kiihkeitä nationalisteja ja kommunisteja. Esimerkiksi ristiretkien tai inkivistion aikaan verrattuna he pääsivät murhaamaan suurempaa väestöä kehittyneemmällä tekniikalla. Vastaavasti pelkkä nykyaikaisen tekniikan käyttö ei tee ihmisestä murhaajaa.[12]
3. luku: Mitä vikaa on uskonnottomissa yhteiskunnissa?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uskovaisista ja uskonnottomista ihmisistä osa on hyviä ja osa pahoja. Yksittäistapauksia ei voi yleistää. Moraalista puhuttaessa tarvittaisiin laajaa ja huolellista tutkimustietoa. Ei-uskonnollisista yhteiskunnista ovat esimerkkejä esimerkiksi vauraat Ruotsi ja Japani. Tutkimukset eivät tue väitettä, että ei-uskonnolliset yhteiskunnat olisivat vähemmän vakaita kuin uskonnolliset. Tilastojen perusteella uskonnollisissa yhteiskunnissa tapahtuu enemmän murhia ja uskonnollinen fundamentalismi lisää ennakkoluuloisuutta, mutta syy-seuraussuhteita näistä tilastoista on vaikea päätellä.[13]
Tekijä lainaa D. M. Wulffin teosta Psychology of Religion (1997), jonka mukaan uskonnollisuus korreloi useissa tutkimuksissa positiivisesti etnosentrismin, autoritaarisuuden, dogmaattisuuden sekä tiettyjä ryhmiä, erityisesti juutalaisia ja mustia kohtaan tunnettujen ennakkoluulojen kanssa.[14] Sinnott-Armstrong mainitsee lisäksi naiset ja homot. Suuri osa tästä ennakkoluuloisuudesta perustuu Sinnott-Armstrongin mukaan Raamattuun, joka tuomitsee homoseksuaalisuuden (Room. 1:26–27), syyttää juutalaisia Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta ja kieltää naisia puhumasta kirkossa. Kaikki nämä mainitaan Uudessa testamentissa. Sinnot-Armstrongin mukaan syrjintä on myös virallisesti rakennettu useisiin uskonnollisiin laitoksiin, kuten naispappeuden kieltoon. Muista raamatunkohdista voi Sinnot-Armstrongin mukaan lukea päinvastaisia viestejä, ja hän mainitsee, että useat kristityt eivät kannata näitä näkemyksiä ja taistelevat niitä vastaan. Sinnot-Armstrongin mukaan on silti kysyttävä, onko uskonto yleisesti yhteydessä ennakkoluuloihin, syrjintään ja suvaitsemattomuuteen vaikka uskonnolliset yksilöt voivat välttää nämä piirteet.[15] Sinnot-Armstrong mainitsee, että uskonnoissa saatetaan pitää syrjintää ja suvaitsemattomuutta tiettyjä ryhmiä kohtaan hyvinä ja moraalisina ominaisuuksina, koska niihin kehotetaan pyhissä kirjoituksissa.[16]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Sinnott-Armstrong, Walter: Morality Without God?. Philosophy in Action. Oxford: Oxford University Press, 2009. ISBN 978-0-195-33763-1. (englanniksi)
- ↑ Sinnot-Armstrong 2009, s. XI–XII.
- ↑ Sinnot-Armstrong 2009, s. XIII.
- ↑ a b Sinnot-Armstrong 2009, s. XIV.
- ↑ Sinnot-Armstrong 2009, s. XVI–XVII.
- ↑ Sinnot-Armstrong 2009, s. XVII.
- ↑ Sinnot-Armstrong 2009, s. XVI.
- ↑ Sinnot-Armstrong 2009, s. 6.
- ↑ Sinnot-Armstrong 2009, s. 6, 8.
- ↑ Sinnot-Armstrong 2009, s. 14.
- ↑ Sinnot-Armstrong 2009, s. 24, 25.
- ↑ a b Sinnot-Armstrong 2009, s. 26–27.
- ↑ Sinnot-Armstrong 2009, s. 30, 32–33.
- ↑ Wulff, D. M.: Psychology of Religion. Classic and Contemporary Views, s. 223. 2nd edition. New York: Wiley, 1997. ISBN 978-0-471-03706-4. (englanniksi) Lainaus teoksessa Sinnot-Armstrong 2009, s. 42.
- ↑ Sinnot-Armstrong 2009, s. 42.
- ↑ Sinnot-Armstrong 2009, s. 44.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kirja kustantajan sivuilla. (englanniksi)