Pelko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lapsi pelkää epävarmassa ympäristössä.

Pelko on kaikille ihmisille ja muille eläimille yhteinen tunne, joka liittyy tavallisesti todellisen ulkoisen vaaran havaitsemiseen, ja jonka oireet ovat sisäinen jännitys, levottomuus, kauhun tai paniikin tunne.[1] Fobia on johonkin asiaan tai tilanteeseen liittyvä suhteeton pelko, joka johtaa ko. kohteen välttämiseen ja rajoittaa henkilön elämää. Fobiat luokitellaan psykiatriassa sairauksiksi.[2] Pelkoa esiintyy useilla eläinlajeilla ja niiden pelkoreaktiot muistuttavat toisiaan (muun muassa jähmettyminen, pakeneminen, puolustautuminen jne.)lähde?

Pelon aiheuttajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotilas pelottelee vankia poliisikoiran kanssa Abu Ghraibin vankilassa.

Psykologi Seligman ehdollisti kokeessaan hiiren pelkäämään summeria. Aina kun summeri soi, hiiri sai sähköiskun. Lopulta hiiri hyppäsi penkille, aina summerin soidessa, vaikkei mitään sähköiskua tullutkaan. Kun hiirtä estettiin hyppäämästä, pelko katosi. Joitakin pelkoja voi vastaavalla tavalla sammuttaa myös ihmisillä. Kuitenkaan aina pelot eivät häviä vastaavalla tavalla. Esimerkiksi korkeanpaikankammo voi jopa pahentua, jos siitä kärsivän vie heti kerrostalon katolle. Seligmanin mukaan tietyt pelot ovat tulleet ihmisille evoluution mukana geeneihin. Tosin ainakaan tutkija Minekan havaintojen mukaan itse pelkoreaktio ei riipu geeneistä. Hän havaitsi että laboratoriossa apinanpoikaset eivät oppineet pelkäämään käärmettä, mutta kun nämä pääsivät emonsa helmoihin, ne alkoivat pelätä käärmeitä.

Ruotsalainen psykofysiologi Öhman kehitteli ajatusta eteenpäin ja totesi että ihmisille on geneettinen alttius tietyille peloille. Tämän mukaan toiset ihmiset ovat herkempiä peloille kuin toiset. Lisäksi ihmiset pelkäävät herkemmin asioita, joita esi-isämme pelkäsivät. Eräässä kokeessa hän tutki pelkoehdollistumista kohteilla, jotka olivat ihmisten esi-isien pelon kohteita (käärme, hämähäkki) ja kohteilla, jotka eivät olleet (kukka). Pelkoreaktio voitiin luoda, mutta esi-isien pelkokohteet olivat sitkeämpiä ja pysyvämpiä kuin modernit pelonkohteet, kuten tuliase. Tämä voidaan selittää siten että evoluutiolla ei ole ollut aikaa viedä herkistymistä geeneihin.

Pelon anatomiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pelon ilmenemistä Charles Darwinin kirjassa The Expression of the Emotions in Man and Animals.

LeDouxin rotilla tekemien kokeiden ja eräiden aivovaurioiden perusteella mantelitumake ja talamus ovat tärkeitä pelkoreaktion synnyssä. Nämä elimet voivat käsitellä pelkoja tiedostamatta. Näin voimme siis pelätä asiaa, jota emme muista tai edes tietoisesti havainneet. Tästä esimerkkinä ranskalaisen lääkäri Claparede havainto eräästä potilaasta. Tämä ei aivovaurion vuoksi kyennyt muodostamaan enää uusia muistoja, joten Clapareden täytyi joka kerta potilaan tavatessaan esittäytyä. Eräällä kerralla lääkäri pisti käteensä nastan ennen kättelyä. Seuraavalla kerralla potilas ei muistanut Claparedeä, mutta ei toisaalta suostunut kättelemäänkään.

Hermosolut jotka vievät mantelitumakkeesta talamukseen, ovat epätarkkoja ja reagoivat vain suuriin ärsykeryhmiin. Mantelitumake ei erota esimerkiksi käärmettä kepistä. Hermosolut aivokuoren ja talamuksen välillä taas ovat tarkempia ja ne valikoivat ärsykkeitä. Näin ollen siis mantelitumake ja talamus ovat työssään, kun säikähtää keppiä käärmeenä. Pian kuitenkin aivokuori korjaa erehdyksen.

Televisio-ohjelmat pelkojen aiheuttajina lapsille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisen tutkimuksen mukaan lähes 80 % lapsista pelkää jotain televisio-ohjelmaa. 2000-luvulla varsinkin lapsille suunnatut televisio-ohjelmat ja niiden mielikuvitushahmot aiheuttavat pelkoja. Vuonna 1993 ahdistusta ja pelkoa aiheuttivat aikuisten väkivaltaohjelmat. Tutkijan mukaan lapset eivät enää katsele aikuisten ohjelmia yhtä paljon kuin ennen. Pahimmillaan pelot voivat aiheuttaa levottomuutta, ahdistusta, unihäiriöitä ja erilaisia psykosomaattisia oireita.[3]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Koskela, Hille: Pelkokierre: Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta. Helsinki: Gaudeamus, 2009. ISBN 978-952-495-106-7.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Isometsä, Erkki. (2011). Paniikkihäiriö ja julkisten paikkojen pelko. Teoksesta Psykiatria. Lönnqvist, Jouko, Henriksson, Markus, Marttunen , Mauri & Partonen, Timo. (toim). Keuruu: Duodecim. ISBN 978-951-656-400-8.
  • Partonen, Timo & Lönnqvist, Jouko. (2011). Psykiatrian käsitteitä. Teoksesta Psykiatria. Lönnqvist, Jouko, Henriksson, Markus, Marttunen , Mauri & Partonen, Timo. (toim). Keuruu: Duodecim. ISBN 978-951-656-400-8.
  • Lukion psykologia 4, ihmisen toiminnan neuropsykologia

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Isometsä 2011, 218
  2. Partonen & Lönnqvist 2011, 767
  3. Tv:n möröt ahdistavat lapsia Taloussanomat