Charles S. Peirce

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Charles Sanders Peirce
Charles Sanders Peirce
Charles Sanders Peirce
Henkilötiedot
Syntynyt 10. syyskuuta 1839
Cambridge, Massachusetts, Yhdysvallat
Kuollut 19. huhtikuuta 1914 (74 vuotta)
Milford, Pennsylvania, Yhdysvallat
Koulutus ja ura
Koulukunta pragmatismi, semiotiikka, objektiivinen idealismi, fallibilismi
Vaikutusalueet logiikka, semiotiikka, tietoteoria, ontologia, matemaattinen logiikka, metafysiikka, tieteenfilosofia, mielenfilosofia, fenomenologia, matematiikan filosofia, psykologian filosofia, uskonnonfilosofia

Charles Sanders Peirce (10. syyskuuta 1839 Cambridge, Massachusetts, Yhdysvallat19. huhtikuuta 1914 Milford, Pennsylvania, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen filosofi, loogikko, tieteilijä ja yleisnero.[1] Hänet tunnetaan erityisesti filosofisen pragmatismin alullepanijana, työstään matemaattisen logiikan saralla, semioottisista tutkimuksistaan (esimerkiksi trikotomisen merkin käsitteen kehittämisestä), fallibilistisesta ja realistisesta tieteenfilosofiastaan sekä saksalaisesta idealismista ja Darwinin evoluutioteoriasta vaikutteita saaneen objektiivista idealismia edustavan metafyysisen järjestelmän kehittäjänä. Peircen filosofian keskiössä on hänen kolmen kategorian oppinsa, jonka oikeuttamiseksi Peirce kehitti Edmund Husserlin fenomenologiaa muistuttavan, niin ikään ”fenomenologiaksi” ja myöhemmin ”faneroskopiaksi” (phaneroscopy) kutsumansa opin.[2][3] Peircen tieteellinen työ kattoi kuitenkin filosofian ja logiikan lisäksi myös monia muita aloja, esimerkiksi luonnontieteitä, matematiikkaa ja psykologiaa, ja vaikka Peirce tunnetaan nykyään lähinnä filosofina ja loogikkona, hän ei koskaan toiminut palkkatyössä tai tutkijanvirassa näillä aloilla. Hänet tunnettiin omana aikanaan lähinnä luonnontieteilijänä. Tälläkin saralla hän oli innovatiivinen, esimerkiksi tehden uudistuksia tilastollisiin tutkimusmetodeihin.

Nykyään Peirce tunnustetaan yleisesti yhdeksi suurimmista ellei suurimmaksi koskaan eläneeksi amerikkalaiseksi filosofiksi. Jotkut ovat rinnastaneet hänet jopa Aristoteleeseen ja Leibniziin,[4] ja matemaatikko ja tieteen popularisoija Keith Devlin on kutsunut Peirceä yhdeksi suurimmista koskaan eläneistä filosofeista.[5] Matemaattisen logiikan alalla häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä koskaan eläneistä tutkijoista, ja Robert Burchin mukaan Peircen loogis-matemaattinen työ on ”laajuudessaan ja omaperäisyydessään lähestulkoon vailla vertaistaan”.[6] Peirce esimerkiksi julkaisi kaksi vuotta ennen Gottlob Fregen Begriffsschriftin julkaisua artikkelin, jossa esitteli vahvuudeltaan Fregen järjestelmää vastaavan loogisen syntaksin. Lisäksi Peirceä pidetään yhtänä merkittävimmistä ellei kaikkein merkittävimpänä semiootikoista.[7] Itse Peirce piti itseään ensisijaisesti loogikkona, ja logiikka oli hänelle enemmän tai vähemmän semiotiikan synonyymi.[8] Matemaattista logiikkaa Peirce kutsui logiikan matematiikaksi.[9]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Peirce syntyi 10. syyskuuta 1839 Cambridgen yliopistokaupungissa Massachusettsin osavaltiossa. Hänen vanhempiaan olivat Sarah ja Benjamin Peirce. Isä Benjamin oli matematiikan ja tähtitieteen professori Harvardin yliopistossa, oman aikansa merkittävin yhdysvaltalainen matemaatikko. Ollessaan vasta 12-vuotias Peirce luki vanhemman veljensä kopion Richard Whatelyn Elements of Logic -teoksesta, joka oli aikansa johtava logiikan oppikirja, mistä sai hänen koko elämän kestänyt logiikkaan ja päättelyyn kohdistunut intohimonsa.[10] Hän kiinnostui myös luonnontieteistä ja filosofiasta hyvin nuorena ja luki esimerkiksi Friedrich Schilleriä ja Immanuel Kantia[11].

Peirce opiskeli Harvardissa ja suoritti tutkinnon kemiassa 1863.[12] Harvardissa saivat alkunsa myös hänen elinikäiset ystävyytensä Francis Ellingwood Abbottin, Chauncey Wrightin ja William Jamesin kanssa. Akateeminen ura kuitenkin kariutui, mihin vaikutti eräs Peircen yksityiselämään liittynyt skandaali, ja se, että Harvardin presidenttinä vuosina 1869–1909 toiminut Charles William Eliot oli muodostanut hänestä hyvin kielteisen mielipiteen ja toistuvasti esti auktoriteetillaan kaikki ehdotukset Peircen työllistämiseksi yliopistolliseen toimeen.

Ura tiedemiehenä ja tutkijana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1859–1891 Peirce työskenteli joukossa tieteellisiä tutkimuslaitoksia United States Coast Surveyn palkollisena,[13] nauttien vaikutusvaltaisen isänsä suojelua tämän kuolemaan saakka 1880, mitä kautta hän myös säästyi osallistumiselta Yhdysvaltain sisällissotaan. Osana tutkimustyötään Peirce vieraili viidesti Euroopassa, ensimmäisen kerran vuonna 1871 osana auringon pimennystä havainnoimaan mennyttä ryhmää. Euroopassa hän tutustui henkilökohtaisesti Augustus De Morganiin, William Stanley Jevonsiin ja William Kingdon Cliffordiin, brittiläisiin matemaatikoihin ja loogikoihin, joiden ajatukset olivat lähellä hänen omiaan. Vuosina 1869 Peirce toimi assistenttina Harvardin astronomisessa observatoriossa, työskennelle tähtien kirkkauden ja linnunradan muodon määrittämisen ongelmien parissa.[14] Huhtikuussa 1877 hänet äänestettiin jäseneksi Yhdysvaltain kansalliseen tiedeakatemiaan.[15]

1880-luvulla Peircen välinpitämättömyys byrokratiaa kohtaan lisääntyi ja hänen aikataulunsa venyivät. Hän omisti yhä suuremman osan ajastaan filosofisille tutkimuksilleen ja kirjoitti vuosina 1883–1909 tuhansia artikkeleita filosofiasta, logiikasta ja tieteestä Century Dictionary -ensyklopediaan.[16] Vuonna 1885 paljastui, että Coast Surveyn henkilökunta oli syyllistynyt julkisten varojen väärinkäyttöön. Peirce vapautettiin lopulta syytteistä, mutta laitoksen ylitarkastaja Julius Hilgard erotettiin virastaan. Peirce kuitenkin irtisanoutui ylitarkastaja Thomas Corwin Mendenhallin kehotuksesta. Hän ajautui työttömäksi eikä koko loppuelämänsä aikana saanut nauttia vakituisesta palkkatyöstä.

Vuonna 1879 Peirce sai toiminimityksen luennoidakseen logiikasta Johns Hopkinsin yliopistossa, missä hänen työtään kohtaan osoitettiin suurta mielenkiintoa. Kyseessä oli hänen uransa ainoa toiminimitys yliopistomaailmassa.[17] Peircen elämäkerran kirjoittaneen Brentin mukaan hän ei koskaan osannut epäillä, että hänen yrityksensä päästä osalliseksi apurahoista tai akateemisista viroista kariutuivat toistuvasti kanadalais-amerikkalaisen Simon Newcombin peitetyn vastustuksen vuoksi.[18] Brent myös epäilee, että Peircen epäonneen vaikutti hänen vaikea persoonallisuutensa.[19]selvennä Keith Devlin sitä vastoin katsoo, että Peirce oli liiaksi edellä aikaansa, jotta akateeminen valtavirta olisi kyennyt ymmärtämään ja arvostamaan hänen työtään.[5]

Selvää kuitenkin on, että Peircen yksityiselämä vaikeutti hänen urakehitystään. Kun hänen ensimmäinen vaimonsa Melusina Fay Peirce oli jättänyt hänet vuonna 1875,[20] hänellä olis suhde tulevan toisen vaimonsa Juliette Peircen kanssa suhde ensimmäisen avioliiton ollessa edelleen voimassa. Vaikka välit ensimmäiseen vaimoonsa olivat jo katkenneet ja vaikka Peirce nai Julietten saatuaan eron Zinasa vuonna 1883, viktoriaanisessa Uudessa Englannissa tapaus oli huomattava skandaali. Newcomb sai aikaan Peircen irtisanomisen vuonna 1884 sillä perusteella, että tämä oli elänyt ja matkustanut yhdessä naisen kanssa, jonka kanssa ei ollut avioitunut, vieläpä entisen avioliiton ollessa voimassa.[21]

Filosofiset ja tieteelliset julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työskennellessään Coast Surveyn palveluksessa, Peirce julkaisi joukon tieteellisiä ja tieteen metodologiaa käsitteleviä kirjoituksia muun muassa Coast Surveyn omassa julkaisussa että American Journal of Mathematics -lehdessä.

Vuonna 1870 hän julkaisi pitkän matemaattista logiikkaa käsittelevän artikkelin "Description of a Notation for the Logic of Relatives, Resulting from an Amplification of the Conceptions of Boole's Calculus of Logic" Memoirs of the American Academy of Arts and Sciences -julkaisussa. Artikkelissa Peirce esitteli ensimmäinä historiassa, kaksi vuotta ennen Fregen Begriffschrift, täydellisen syntaksin minkä hyvänsä paikkaluvun relaatioiden logiikalle.[22][23]

Peirce kirjoitti ja julkaisi tänä valmistumistaan seuranneena ajanjaksona myös filosofisia tutkimuksiaan. Näistä vaikutusvaltaisin lienee ollut Popular Science Monthly -lehdessä julkaistu artikkeli "How to Make our Ideas Clear" (1878), jota voidaan pitää pragmatistisen filosofian perustavana kirjoituksena.[24] Samassa lehdessä osana samaa "Illustrations of the Logic of Science" -julkaisusarjaa julkaistiin myös tieteenfilosofian kannalta merkittävät kirjoitukset "Fixation of Belief" (1877), "The Doctrine of Chances" (1878) ja "Induction, Deduction and Hypothesis" (1978).

Myös vuodet 1967-1969 olivat hänen filosofisen uransa kannalta merkittäviä. Kirjoitukset "On a New List of Categories", jossa Peirce ensimmäisen kerran esitteli kolme kategoriaansa julkaistiin vuonna 1968, The Proceedings of the American Academy of Arts and Sciences (PAAAS) -lehdessä osana julkaisusarjaa, johon kuului yhteensä viisi artikkelia, joista useimmat käsittelivät matemaattista logiikkaa.

Niin ikään filosofisesti merkittävät kirjoitukset "Nominalism versus Realism", "Questions concerning certain Faculties claimed for Man" ja "What is Meant by 'Determined'", ja "Grounds of Validity of the Laws of Logic: Further Consequences of Four Incapacities" julkaistiin vuonna 1869. Kaikki tämän julkaisusarjan kirjoitukset julkaisi Journal of Speculative Philosophy.

Suurin osa Peircen aikakauden filosofista ja muuta tuotantoa on kuitenkin julkaistu vasta postuumisti.

Myöhäiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arisbe in 2011

Vuonna 1887 viidettäkymmenettä ikävuottaan lähestyvä Peirce käytti osan perinnöstään ja osti Pennsylvaniasta läheltä Milfordin kaupunkia 8 neliökilometrin tilan, joka ei koskaan tuottanut taloudellista voittoa.[25] Hän muutti vaimoineen tilalla sijainneeseen 1854 rakennettuun suurikokoiseen maalaistaloon, joka remontoitiin ulkoasua myöten Peircen suunnitelmien mukaan. Peircet elivät Charlesin "Arisbeksi" nimeämällä tilalla lopun elämäänsä,[26] toistuvasti köyhyydestä ja puutteesta kärsien; Peirce omistautui filosofisille tutkimuksilleen, eikä tilan taloudenpito mennyt lainkaan hänen epärealististen suunnitelmiensa mukaan, ja pian pariskunnalla ei ollut varaa kustantaa edes talonsa lämmitystä talvella, ja he joutuivat syömään paikallisen pankkiirin lahjoittamaa vanhaa leipää. Peircen veli James Mills Peirce, hänen naapurinsa ja muutamat muut ihmiset selvittivät lopulta omaisuusverot ja kiinnitykset.[27] Peirce itse sai vähäisiä tuloja lähinnä muutamista insinööritieteellisistä konsultaatiotehtävistä ja kirjoittamistaan arvosteluista The Nation-lehteen. Hän teki myös käännöksiä Smithsonian Institutionille.

Vaikka Peirce joutui kokemaan välillä kovia viimeisinä vuosikymmeninään, aikakausi oli kuitenkin samalla filosofisesti hänen tuotteliaintaan, vaikka hän ei saanutkaan ainuttakaan aloittamistaan kirjaprojekteista valmiiksi.[28] Monist-lehdessä 1890-luvulla julkaistu esseesarja, samoin kuin suurin osa hänen semioottisista ja pragmatismia käsittelevistä kirjoituksistaan ja hänen kypsä diagrammaattinen logiikkansa syntyivät juuri Arisbessä.

Monist-lehden kaiken kaikkiaan neljästätoista artikkelista koostuneesta julkaisusarjasta on kiittäminen tuomari Francis C. Russellia, joka esitteli Peircen lehden toimittajalle Paul Caruselle ja omistajalla Edward C. Helelerille.[29] Näiden kirjoitusten lisäksi hän julkaisi lukuisia artikkeleja Baldwinin Dictionary of Philosophy and Psychology -teokseen vuosina 1901-5. Tosin noin puolet Peircen nimissä olevista artikkeleista näyttäisivät olevan Christine Ladd-Franklinin käsialaa.[30] Peirce myös anoi apurahaa kirjan kirjoittamista varten vastaperustetusta Carnegie instituutista, mutta anomus hylättiin, syypäänä tälläkin kertaa Newcomb.[31]

Hänen vanha ystävänsä ja ihailijansa William James auttoi Peirceä suuresti hänen vaikeimpina vuosinaan. James muun muassa järjesti ystävälleen tilaisuuden pitää kaksi luentosarjaa lähellä Harvardia (1898 ja 1903), mistä hänelle myös maksettiin.[32] Ja mikä olennaisinta, James kirjoitti 1907-10 välillä joka vuosi ystävilleen Bostonin älymystöpiireissä pyynnön tukea Peirceä taloudellisesti. Syntyi rahasto, jota jatkettiin myös Peircen kuoleman jälkeen, sillä hänen leskensä jatkoi elämäänsä Arisbessä. James myös omisti kirjansa Will to Believe Peircelle, ja Peirce testamenttasi omaisuutensa Jamesin vanhimmalle pojalle, siltä varalta, jos hänen vaimonsa Juliette sattuisi kuolemaan ennen häntä.[33]

Peirce kuoli Milfordissa Pennsylvaniassa 19. huhtikuuta 1914, kaksikymmentä vuotta ennen vaimoaan. Hänellä ei ollut lapsia kummassakaan avioliitossa.[34]

Filosofiset ja tieteelliset julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mitä tulee julkaistuun tuotantoon, Peircen myöhäisen kauden tunnetuimmat artikkelit ovat hänen The Monist -lehdessä vuosina 1891-3 julkaisemansa esseet, joissa hän esitteli "synekistisen" objektiivista idealismia edustavan hänen kolmen kategoriansa metafyysiselle tulkinnalle perustuvan oppinsa. Esimerkiksi esseet "The Architecture of Theories" (1891), "The Law of Mind" (1892), "Man's Glassy Essence" (1892) ja "Evolutionary Love" (1893) julkaistiin Monist-lehdessä. Monist-sarjan artikkelit on sittemmin uudelleenjulkaistu sellaisenaan esmerkiksi Essential Peirce I -artikkelikokoelmassa ja ne voi lukea ilmaiseksi verkosta esimerkiksi internet archive (archive.org) sivustosta.

Monist-lehti julkiaisi myöhemmin myös Peircen muita kirjoituksia, muun muassa logiikkaa käsittelevät "The Regenerated Logic" (1896) "The Logic of Relatives" (1897), ja pragmatismia käsittelevät "What Pragmatism Is" (1905), "Issues of Pragmaticism" (1905) ja "Prolegomena To an Apology For Pragmaticism" (1906).

Peirce julkaisi myös kuuden esseen sarjan viikoittain ilmestyvässä "uskonnon ja tieteen yhteensovittamiselle" omistetussa Open Court -lehdessä. Näissä vähemmän tunnetuissa kirjoituksissaan, jotka löytyvät archive.org -sivustolta, hän käsitteli paitsi logiikkaa ja metafysiikkaa, myös eettisiä, rikosoikeudellisia ja teologisia kysymyksiä.

Lisäksi Peirce julkaisi artikkeleita seuraavissa julkaisuissa: Proceedings of the American Society for Psychical Research, The American Journal of Psychology, Educational Review, The New York Evening Post ja Popular Science Monthly.

Suurin osa Peircen filosofista ja tieteellistä tuotantoa jäi kuitenkin julkaisematta. Artikkelijulkaisujen lisäksi hänelle tarjoutui myös mahdollisuus esitellä ajatuksiaan luentosarjoissa. Lokakuun 1892 ja tammikuun 1893 välillä Peirce piti kahdentoista luennon sarjan otsikolla "The History of Science" Massachusettsin Lowell-yliopistossa; vuonna 1898 hän piti luennon otsikolla "Reasoning and the Logic of Things" Cambridgessä pidetyssä konferenssissa; keväällä 1903 Peirce piti Harvardissa pragmatismia käsittelevän luentosarjan, ja saman vuoden marras- ja joulukuussa toisen luentosarjan Lowellin yliopistossa otsikolla "Some Topics of Logic bearing on Questions now Vexed"; vuonna 1905 Peirce piti Adirondack Summer School Lectures -nimikkeellä tunnetun luentosarjan; ja vuoden 1907 huhtikuussa hän esiintyi viimeisen kerran akateemiselle yleisölle Harvardissa Filosofisella klubilla pitäen "Logical Methodeutic"-nimellä otsikoidun sarjan esitelmiä. Esimerkiksi toisen Lowell-luentosarjan ja Harvardissa pidetyn pragmatismi-sarjan artikkelimuotoisia muistiinpanoja on julkaistu esimerkiksi Essential Peirce 2 -kokoelmassa. Peirce esittelee näissä kirjoituksissaan muun muassa semioottisia käsitteitään, mitä kautta ne ovat varsin vaikutusvaltaisia semiotiikan piirissä.

Peirce julkaisu kuitenkin vain pienen osan tuotannostaan, ja esimerkiksi Collected Papers -kokoelma sisältää myös lukuisia aikaisemmin julkaisemattomia kirjoituksia. Hänen kaikkea tuotantoa ei edelleenkään ole julkaistu, mutta se tulee sisältymään edelleen keskeneräiseen Writings-kokoelmaan.

Filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huolimatta tuotantonsa hajanaisuudesta, Peirce oli ajattelijana systeeminrakentaja Aristoteleen tai Leibnizin tapaan. Hän pyrki rakentamaan filosofisen järjestelmän, joka voitaisiin oikeuttaa tieteellisen menetelmän avulla. Filosofia olisi positiivinen tai aposteriorinen tiede, joka rinnastuisi tässä suhteessa paremminkin esimerkiksi luonnontieteisiin kuin aprioriseen matematiikkaan. Hän jakoi tieteet ensinnäkin "tutkimuksellisiin" tieteisiin (sciences of discovery) ja "kertauksellisiin" tieteisiin (sciences of review). Näistä ensiksi mainittu jakautuu kahteen pääluokkaan: matematiikkaan ja positiivisiin tieteisiin. Positiiviset tieteet jakautuvat niin ikään kahteen pääluokkaan, toisaalta filosofiaan, toisaalta erityistieteisiin, jotka Peirce niin ikään jakoi kahteen pääryhmään, luonnontieteisiin (physics) ja "hengentieteisiin" (psychics).

Filosofia (caenoscopia) voidaan jakaa kolmeen pääasialliseen osa-alueeseen: fenomenologiaan (myös: phaneroskopia), logiikkaan (myös: semiotiikka) ja metafysiikkaan. Logiikkaan siinä merkityksessä, missä Peirce termiä ensisijaisesti käytti, ei tule sekoittaa matemaattiseen logiikkaan. Peirce oli myös matemaatikko, ja teki runsaasti merkittävää tutkimustyötä matemaattisen logiikan saralla, mutta tätä osaa tuotantoaan hän kutsui "logiikan matematiikaksi". Peirce kirjoitti runsaasti myös matematiikan filosofiasta, mistä esimerkiksi voidaan ottaa postuumisti julkaistu teos New Elements of Mathematics. Matematiikka ei ollut hänen mukaansa vain apriorinen tiede, vaan kaikki puhtaan apriorinen tutkimus on peirceläisestä katsannosta matematiikkaa.


Tieteiden luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sciences of Discovery

(1) Matematiikka
(A) Mathematics of Logic
(B) Mathematics of Discrete Series
(C) Mathematics of Continua and Pseudo-Continua
(2) Positiiviset tieteet
(A) Filosofia (caenoscopy)
(I) Fenomenologia (phenomenology, phaneroscopy)
(II) Normatiiviset tieteet
(i) Estetiikka
(ii) Etiikka
(iii) Logiikka (logick, semeiotics)
(a) Filosofinen kielioppi (philosophical grammar, speculative grammar)
(b) Kriittinen logiikka (critic, critical logic)
(c) Metedeutiikka (methodeutic)
(III) Metafysiikka
(B) Erityistieteet (idioscopy)
(I) Luonnontieteet (physics)
(II) Hengentieteet (psychics)

Sciences of Review


Fenomenologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fenomenologia, kuten sanan merkitys yleensä ymmärretään, nähdään usein yhtenä “mannermaisen filosofian” suuntauksena, jonka olisi perustanut Edmund Husserl. Todellisuudessa kuitenkin jo Johann Heinrich Lambert ja ilmeisesti häneltä termin lainannut Immanuel Kant käyttivät termiä suurelta osin husserlaisessa merkityksessä, ja Husserl kehitti fenomenologisen metodinsa osana tätä saksalaisen filosofian traditiota. Kiinnostavaa kyllä, Peirce, joka oli Husserlin aikalainen, kehitti tästä riippumatta ja hieman häntä ennen ajatuksen fenomenologisesta metodista, joka vastaa sisällöltään hyvin pitkälti husserlaista "reduktiota". Myös motivaatio fenomenologian kehittämiselle oli molempien filosofien tapauksessa sama: pyrkimys löytää filosofialle perusta kokemuksessa ja harjoittaa filosofiaa tieteellisellä tavalla. Suurimman eron Husserlin ja Peircen fenomenologioiden välillä voi katsoa olevan siinä, että missä ensiksi mainitulle fenomenologia oli filosofian metodi yleensä, Peircelle se muodosti vain ensimmäisen ja perustavimman filosofian kolmesta pääasiallisesta osa-alueesta.

Peircen fenomenologian perusideana on kokemuksen tarkasteleminen sellaisenaan, "sulkeistaen" kaikki olettamukset sen ontologisesta merkityksestä. Tarkastellessaan vaikkapa kädessään olevaa kynää, fenomenologi ei pohdi sen aineellista koostumusta tai käyttötarkoitusta, vaan keskittyy ainoastaan siihen, miten kynä hänen kokemuksessaan ilmenee. Fenomenologisen tarkastelun päämääränä on pyrkiä paikantamaan kaikelle kokemukselle yhtenäiset rakennetekijät tai sitä ehdollistavat kategoriat. Peirce katsoi tällaisia kategorioita olevan kolme: Ensiys, Toiseus ja Kolmansuus. Nämä kategoriat Peirce kehitti jo ennen kuin alkoi kirjoittaa fenomenologiasta, ja johti ne varhaisessa muodossaan Kantin Puhtaan järjen kritiikin kategoriataulussa. Fenomenologinen menetelmä, jota Peirce sovelsi jo ennen kuin alkoi termiä käyttää esimerkiksi kirjoituksessaan Mikä merkki on?, kehitettiin toisin sanoen tekniikaksi, jonka avulla kuka tahansa voisi vakuuttua kategoriaopin paikkansapitävyydestä.

Ensiys on, kuten nimikin jo sanoo, ensimmäinen ja perustavin kolmesta kategoriasta. Se viittaa kokemukseen sellaisena kuin se ilmenee puhtaan välittömästi (immediate). Esimerkiksi voidaan ottaa jokin tietty välitön väriaistimus. Koettu väri, Peirce painotti, on erotettava jyrkästi yleisistä värikäsitteistä, jotka hänen mukaansa ja yleisyydestään johtuen kattavat aina määrättömästi potentiaalisia käsitteen alaan kuuluvia singulaarisia väriaistimuksia. Kokemus puhtaana ensiytenä on vailla varsinaista identiteettiä; se on, mitä se on, ja identtinen vain itsensä kanssa, ja omaa vain vaihtelevissa määrin vastaavuutta toisiin kokemuksiin, esimerkiksi yhtä kokemusta ajallisesti seuraavaan kokemukseen. Peirce katsoi, ettei normaali kokemus edusta käytännössä koskaan puhdasta ensiyttä, vaikka hän epäili päiväunien epämääräisen sisällön voivan tulla sitä lähelle. Peirce samaisti ensiyden myös yksipaikkaisiin relaatioihin: ensiyden yksiköt ovat vailla suhdetta mihinkään niille ulkoiseen.

Toiseus sitä vastoin tarkoittaa kokemusta sikäli kuin siinä asettuu vastakkain kaksi elementtiä, ja näin samaistuisi kaksipaikkaisiin relaatioihin. Peirce loi uudissanan "secondness", joka on tässä käännetty sanalla "toiseus", koska halusi viitata sekä toiseuteen merkityksessä "other" että merkityksessä "second". Esimerkiksi toiseuden kokemuksesta voitaisiin ottaa pöydällä oleva punainen kirja. Kokemus kirjasta koostuu luonnollisesti tietystä ensiyden elementtien tai "kvalioiden" kokonaisuudesta, joka antaa aistimukselle sen muodon, mutta tämä ei ole Peircen mukaan riittävä fenomenologinen analyysi. Kokemus esittää kirjan jonain itselle ulkoisena ja sille toisena, materiaalisena esineenä, ja pakottaa itsensä tietoisuuteen ja reagoimaan itseensä tavalla tai toisella vähintään ottamalla esineen olemassaolo huomioon. Tämä pakottavuus oli Peircen mukaan toiseuden kokemuksen keskeinen tunnuspiirre. Hän ottaa esimerkiksi höyrypillin korviavihlovan vihellyksen, joka herättää uneksijan ja pakottaa hänet nousemaan ylös.

Kolmansuus sitä vastoin tarkoittaa kokemusta sellaisena kuin sitä ei voisi ymmärtää sen enempää yksipaikkaisten relaatioiden kautta, kuten ensiyden tapauksessa, tai kaksipaikkaisten, kuten toiseuden ollessa kyseessä. Peirce esimerkki kolmansiuden kokemuksesta on seuraava: höyrypillin vihellykseen herännyt uneksija ryntää huoneensa ovelle, avaa oven, ja välittömästi oven avatessaan höyrypillin vihellys lakkaa; hämmästyneenä hän sulkee oven, milloin vihellys alkaa jälleen. Mielentilaa, jossa esimerkkihenkilö tässä tilanteessa todennäköisesti olisi, Peirce kutsuu kolmansuudeksi. Henkilö havaitsee mahdollisen yhteyden oven avaamisen/sulkemisen ja vihellyksen välillä —hän ajattelee. Kyseessä olisi palautumaton kolmipaikkainen relaatio sillä se, että avaan oven lopettaakseni vihellyksen ei ole sama asia kuin se, että vain avaan oven ja kun ovi aukeaa, vihellys lakkaa. Kolmas elementti on tässä ymmärrys kahden tapahtuman välisestä syy-yhteydestä, oven avaajan intentio ja konkreettisella tasolla oven avaamisen päämäärärationaalinen toiminto. Merkki-relaatio, Peirce argumentoi, olisi nimenomaan palautumaton kolmipaikkainen relaatio, ja fenomenologian merkitys Peircen filosofialle on ennenkaikkea tässä. Hän katsoi kokemuksen rakentuvan olennaisesti merkeistä: enemmän tai vähemmän kaikki kokemuksessa ilmenevät asiat ovat merkkejä toisista asioista.

Logiikka ja normatiiviset tieteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Peirce katsoi fenomenologian muodostavan perustan normatiivisille tieteille, estetiikalle, etiikalle ja logiikalle. Näistä Prkahdesta ensiksi mainitusta hän kirjoitti huomattavan vähän, eikä pyrkinyt tutkimaan kumpaakaan alaa systemaattisesti. Oli miten oli, Peirce esitti, että estetiikka olisi etiikkaa primitiivisempi ala sikäli, että etiikka sisällyttäisi estetiikkaan sisältyvän normatiivisuuden itseensä, mutta että päinvastainen suhde ei pätisi; vastaavassa mielessä hän katsoi etiikan olevan logiikkaa perustavampi.

Normatiiviset tieteet ovat normatiivisia, koska ne pyrkivät vastaamaan kysymykseen siitä, onko jokin asia "oikein" suhteessa päämäärään — onko se esimerkiksi "kaunista(/esteettisesti hyvää)", "hyvää" tai "totta". Sen tutkimuskohteena ovat ”the universal and necessary laws of the relation of Phenomena to Ends, that is, perhaps, to Truth, Right and Beauty.”[35] Peirce perusteli logiikkaan sisältyvää eettistä ulottuvuutta esimerkiksi toteamalla, että päättelijä harjoittaa välttämättä itsekontrollia.[36] Hyvin päättelevä ihminen on toisin sanoen tässä suhteessa hyveellinen. Estetiikka sisältyisi etiikkaan (ja logiikkaan) siksi, että kysymys siitä, millaiset päämäärät ovat itsessään tavoiteltavia ( ”a state of things that reasonably recommends itself in itself”), olisi estetiikan alaan kuuluva kysymys.

Peirce normatiivisia tieteitä koskevat tutkimukset käsittelevät kuitenkin lähes yksinomaan logiikkaa. Hän tutki aihetta perusteellisesti ja kirjoitti siitä tuhansia sivuja, joista vain pieni osa sisältyy hänen julkaistuihin artikkeleihinsa. Hänen kaikki semiotiikkaa, tieteenfilosofiaa, epistemologiaa ja pragmatismia käsittelevät kirjoituksensa lukeutuvat nimenomaan "loogisten" tutkimusten alaan. Näiden sanojen kuten myös logiikka-sanan normaalit merkitykset ovat Peircen filosofian yhteydessä helposti harhaanjohtavia. Koska logiikan piiriin kuuluvat kaikki päättelyä koskevat normatiiviset kysymykset, sen alaan kuuluu peirceläisessä katsannossa myös suuri osa siitä, mitä kutsutaan "epistemologiaksi", "tieteenfilosofiaksi" ja "kielifilosofiaksi". Semiotiikka tai ei ollut Peircelle logiikan erityisala, vaan toinen nimi logiikalle itselleen. Kaikki logiikka on semiotiikkaa, koska kaikki päättely tapahtuu merkkien avulla. Pragmatismi sitä vastoin tarkoittaa tiettyä loogista merkitystä koskevaa teoriaa, jota Peirce kannatti.

Myös logiikka jakautuu kolmeen osaa: spekulatiiviseen kielioppiin (speculative grammar), loogieseen kritiikkiin (logical critic) ja metodioppiin (methedeutics).

Spekulatiivinen kielioppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Spekulatiivinen kielioppi on ensimmäinen logiikan kolmesta pääalueesta, ja Peirce ymmärsi sen logiikaksi sikäli kuin alaa tutkitaan ensiyden kategorian näkökulmasta. Se, mitä yleensä kutsutaan Peircen "semiotiikaksi" on nimenomaan hänen spekulatiivista kielioppiaan. Spekulatiivinen kielioppi pyrkii määrittelemään logiikan peruskäsitteet ja luomaan näiden taksonomisen järjestelmän. Koska logiikan peruskäsite on ‘merkki’, kyse on näin ollen ennenkaikkea merkkien taksonomiasta.

Kuten todettua, merkki on Peircen analyysissä kolmipaikkainen relaatio, ja näin ollen hänen semioottinen analyysinsä eroaa esdiimerkiksi Ferdinand de Saussuren semiologian tai Gottlob Fregen semantiikan merkkirelaation kaksipaikkaiseksi käsittäällistäneistä. Merkkirelaation korrelaatteja ovat (1) merkki itse, merkitsijä tai representamen; (2) objekti eli merkin viittauksen kohde; (3) tulkitsin, tulkinnos tai interpretantti (interpretant).

Merkitsijä on mikä hyvänsä asia merkkinä jostain asiasta. Esimerkiksi kielen sanat tai tienviitat ovat perusolemukseltaan merkkejä. Mutta aivan yhtä lailla konkreettiset asiat toimivat merkkeinä. Esimerkiksi tuli tulkitaan merkiksi savusta, tien halkeileminen on merkki eroosiosta ja Mars-planeetan asema on astrologiassa merkki siitä ja siitä oletetusta psykologisesta vaikutuksesta.

Objekti taas on mikä hyvänsä asia, johon tämä tai tuo merkki viittaa. Savu viittaa tuleen, halkeileva tie eroosion fysikaaliseen prosessiin, ja astrologinen merkkin sen oletettuihin vaikutuksiin. Kielen sanan voi ymmärtää viittaavan joko yleisesti käsitteeseensä tai merkityssisältöönsä (Fregeläinen mieli tai Sinn) tai konkreettiseen viittauksen kohteeseensa (Fregeläinen merkitys, Bedeutung). Peirceläisessä analyysissä sekä "mieli" että "merkitys" ovat symbolien viittauksen kohteen kaksi ulottuvuutta.

Tulkitsin on merkitsijää ja objektia vaikeammin ymmärrettävä käsite, mutta juuri se erottaa Peircen semiotiikan normaaleista merkki-relaation analyyseista. Kuten jo todettua, Peirce katsoi merkkirelaation olevan palautumattomalla tavalla kolmipaikkainen. Se, että avaan oven, ja tämän seurauksena korvia vihlova pillin vihellys lakkaa, ei ole sama asia kuin se, että avaan oven, jotta vihellys lakkaisi. Vastaavasti se, että tiputan setelin sattumalta maahan, ja joku toinen poimii sen siitä, ei ole sama asia kuin se, että annan setelin toiselle. Oven avaamista tietyn vaikutuksen aikaansaamiseksi tai esineen antamista ei ole mahdollista redusoida kahden kaksipaikkaisen relaation konjuktioksi. Samaan tapaan aito (genuine) merkkirelaatio on kolmipaikkainen: että merkki viittaa kohteeseensa, on tulkitsimen välittämää. Tulktsin on myös itsessään yhdenlainen toisen asteen merkki. Se voi olla esimerkiksi ajatus, idea tai konkreettinen tapahtuma tai toiminta, joka viittaa samaan kohteeseen kuin merkitsijä itse ja on avoin uusille tulkinnoille.

Peirceläisen semiotiikan yleisluontoisuus — käytännössä kaikki mahdolliset asiat ovat merkkejä — on tärkeää ymmärtää, kun sitä verrataan esimerkiksi Saussuren semiotiikkaan, joka rajoittui kielen ja kulttuurin merkkien tutkimiseen tai analyyttisen kielifilosofian semiotiikkaan, jonka intressit ovat ensisijaisesti keskittyneet kielen merkitysten selventämiseen. Hänen esittämänsä merkkien, tulkitsimien ja objektien luokittelut pyrkivät tekemään selvää kaikista mahdollisista tavoista, joilla mieli asioita tulkitsee tai ymmärtää. Merkeille Peirce esitti myöhäisessä filosofiassaan useampi taksonomisia järjestelmiä, joista viimeinen sisälsi kokonaiset 66 merkkien lajia. Hänen tunnetuin luokittelunsa sisältää kuitenkin vain 10 merkkien lajia, jotka perustuvat yhdeksälle semioottiselle kategorialle. Merkki voi olla suhteessa merkitsijään itseensä laatumerkki (qualisign, tone), yksmerkki (sinsign, token) tai ohjamerkki (legisign, type); suhteessa kohteeseensa se taas voi olla ikoni (Icon), indeksi (Index) tai symboli (Symbol); tulkinnos voi olla reema (Rheme), propositio (Dicent) tai argumentti (Argument).[37]

Qualisign, sinsign ja legisign eli Tarastin suomentamina laatumerkki, yksmerkki ja ohjamerkki ovat kolme mahdollista tapaa tarkastella merkitsijää itsessään. Laatumerkin käsite vastaa sisällöltään suurelta osin kvalian käsitettä. Kun katselet kädessäsi olevaa tomaattia, sen yksilöllinen punainen sävy sellaisena kuin se sinulle välittömästi ilmenee, on laatumerkki. Laatumerkki on äärimmäisen "degeneroitunut" merkki, eikä se tietyssä mielessä ole merkki lainkaan; se ei nimittäin voi viitata mihinkään muuhun kuin itseensä ja muihin sitä muistuttaviin kvalioihin, eikä sillä voi olla varsinaista merkityssisältöä. Yksmerkkejä sitä vastoin ovat konkreettiset asiat ja esineet. Esimerkiksi kädessäsi pitelemän tomaatin tapauksessa tomaatti itsessään on yksmerkki. Se voi olla esimerkiksi merkki siitä, että tulit ostaneeksi yhden tomaatin liikaa salaattiasi varten, kun saalaattia tehdessäsi havaitset sen olevan tarpeeton. Ohjamerkki tai lakimerkki, kuten legisign kirjaimellisesti kääntyisi, puolestaan tarkoittaa lakia tai sääntöä merkkinä. Tomaatin tapauksessa lakimerkki olisi tomaatin yleiskäsite eli ne lait tai säännöt, joiden avulla erotat tomaatit esimerkiksi kurkuista, mansikoista, jne. omaksi lajikseen. Myöhemmissä kirjoituksissaan Peirce käytti laatumerkeistä myös nimeä "tone", yksmerkeistä nimeä "token" ja ohjamerkeistä nimeä "type". Tästä juontaa juurensa logiikassa, kielitieteessä ja tietojenkäsittelytieteessä normaali tyyppi-token-erottelu. Kaikki tavanomaiset merkit kuten kielen sanat, värikoodit ja niin edelleen ovat nimenomaan tyyppejä.

Ikoni, indeksi ja symboli ovat todennäköisesti Peircen tunnetuimmat semioottiset käsitteet. Samaan tapaan kuin tyyppi ja token, ne ovat myös vakiintuneet normaaliin tieteellisen kielenkäyttöön eri aloilla. Termeillä viitataan kolmeen mahdolliseen tapaan, joilla merkki voi viitata kohteeseensa. Ikoni viittaa kohteeseensa vastaavuuden kautta. Esimerkiksi voidaan ottaa valokuva, maalaus, tai matemaattinen diagrammi, joka kuvaa niitä ja niitä abstrakteja numeerisia suhteita. Indeksin tapauksessa viittaus objektiin perustuu suoraan konkreettiseen tai materiaaliseen suhteeseen. Taivaalla näkyvä savu on indeksi tulesta, tienviitta paikasta ja asiayhteydessä lausuttu persoonapronomini tai erisnimi tietystä henkilöstä. Symboli taas viittaa kohteeseensa lain välittämänä. Esimerkiksi kielen normaalin sanat viittaavat merkityssisältöönsä vain, koska kielen mielivaltainen "laki" niin määrää. Peircen symbolin käsitteen suhteen on myös tärkeää huomauttaa, että se eroaa jyrkästi tavanomaisesta symbolin käsitteestä. Vain symbolit ovat Peircelle "aitoja" (engl. genuine) merkkejä, missä ikonit ja indeksit ovat "degeneroituneita" triadisia relaatioita. Symboli on "aito" merkki, koska sen viittaus objektiinsa on kauttaaltaan tulkitsimen välittämä; ellei merkkiä tulkittaisi merkiksi objektistaan, ei merkin ja objektin välillä olisi mitään ne yhteenliittävää suhdetta.

Rhema, dicent ja argumentti tarkoittavat kolmea mahdollista tapaa, joilla merkki voi olla suhteessa tulkitsimeensa. Se myös vastaa täsmällisimmin kaikkien logiikkaa opiskelleiden tuntemaa käsitteellistä jaottelua. Rhema voidaan karkeasti ottaen samaistaa predikaattiin, dicent propositioon ja argumentti — vähemmän yllättävästi —argumenttiin tai lauseeseen. Esimerkiksi predikaattilogiikan lause (argumentti) P(a) & (P(a) —> P(b)) koostuu yhdestä predikaatista P() ja kahdesta propositiosta P(a) ja P(b), missä yksilövakiot a ja b ovat indeksejä. Rhema ei kuitenkaan ole sama asia kuin predikaatti, eikä propositio sama asia kuin dicent tai peirceläinen argumentti yhtä kuin logiikan lause. Rhemalle on ominaista, että se ei voi olla tulkintansa puolesta sen enempää tosi kuin epätosi. Esimerkiksi tomaatin pyöreys ei ole mitään, josta voisi sanoa, että se on tulkintansa puolesta totta tai epätotta, mutta yhtä kaikki se voi olla merkki asioista. Sitä vastoin havainto, että kädessäsi oleva esine on pyöreä on joko totta tai epätotta — joko kädessäsi todella on pyöreä esine tai kyseessä on hallusinaatio. Havainto on toisin sanoen dicent. Propositiot puolestaan ovat dicent symboleja, mielivaltaisia merkkejä jotka esittävät mahdollista tosiasiaa (esim. suomenkielen lause "kädessäni on tomaatti"). Argumentti taas on merkki, joka määrää tulkitsimensa johtopäätöksenään. Kuten propositiot ovat dicent symboleja, logiikan argumentit ovat agrumentti symboleja. Vaikkapa lause P(a) & (P(a) —> P(b)) määrää tulkitsemenaan johtopäätöksen P(b). Möyskään argumentin ei tarvitse olla symbolinen esitys. Esimerkiksi se, että jääkaapissa ei ole maitoa voi olla argumentti lähteä kauppaan. Argumentit Peirce jakoi niin ikään kolmeen luokkaan: abduktio, deduktio ja induktio.

Pragmatismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

William James kutsui Peirceä pragmatismin isäksi. Jamesin kunniaksi Peirce lisäsi nimeensä etunimen Santiago ("pyhä Jaakob" eli "pyhä James" espanjaksi), niin että hänen koko nimensä kuului Charles Santiago Sanders Peirce. Peirce suhtautui kuitenkin hyvin kriittisesti niihin lukuisiin pragmatismin ajattelun muotoihin, joita hänen ajattelunsa oli innoittanut, mukaan lukien ystävänsä Jamesin filosofia. Tämän vuoksi hän nimesi oman oppinsa uudelleen "pragmatisismiksi" vitsaillen, että näin ruma nimi suojelee nimeä kaappaajia vastaan.

Peirce kutsui pragmatismiaan myös abduktiologiikaksi. Abduktio eroaa induktiosta ja deduktiosta siten, että siinä syllogismin tulos on premissien perusteella tehtävä kohtuullinen olettamus, ei välttämätön tai todennäköinen johtopäätös. Päättelylajeista abduktio edustaa ensiyttä, induktio toiseutta ja deduktio kolmannuutta.[38]


Metafysiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Peircen evolutiivinen metafysiikka on oleellisessa yhteydessä hänen kategoriaoppiinsa ja semiotiikkaansa. Peircen kategoriat ovatkin oleellisesti sukua Hegelin järjestelmälle. Peirce kutsuikin oppiaan myös objektiiviseksi idealismiksi. Hän kirjoitti artikkelissaan "Teorioiden arkkitehtuuri" (1891) seuraavasti:

"Ainut järjellinen teoria maailmankaikkeudesta on objektiivinen idealismi, jonka mukaan aine on lamaantunutta henkeä, piintyneitä tottumuksia, joista on tullut luonnonlakeja."[39]
("The one intelligible theory of the universe is that of objective idealism, that matter is effete mind, inveterate habits becoming physical laws."[40])

Virke tarkoittaa, että aine on "urautunutta" tai "kaavaan kangistunutta" mieltä, jossa "paatuneet" tavat muuttuvat luonnonlaeiksi ja että tuollaisen objektiivisen idealismin avulla maailmankaikkeutta voidaan ymmärtää järkevästi ja käsitettävästi.

Hänen käsityksensä maailmankaikkeudesta oli panteistinen, jonka hän sovitti Darwinin näkemykseen evoluutiosta.[41]

Peirce esitti myös yleisellä tasolla matematiikkaan ja fysiikkaan liittyviä spekulaatioita, jotka olivat hieman samansuuntaisia kuin myöhemmin Ernst Machin ja Albert Einsteinin suhteellisuusteoriat. Ei ole osoitettu että Peircen ajatuksilla olisi ollut suoraa vaikutusta kumpaankaan, mutta niiden voidaan katsoa osoittavan että filosofinen pohja suhteellisuusteorialle oli "ilmassa" vuosisadan vaihteessa. Einstein sitten esitti suhteellisuusteoriasta matemaattisen muotoilun, joka osoittautui oikeaksi. Sittemmin fyysikko Lee Smolin on puolustanut näkemyksiä kosmisesta evoluutiosta ja luonnonlakien suhteellisuudesta (ne ovat evoluutioprosessin tulosta, eivät absoluutteja), ja tunnustanut Peircen tämän ajattelun isäksi.

Peircen synnyinkoti Cambridgessä on nyt Lesley Universityn käytössä.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Peircen laajaa kirjallista tuotantoa ei ole vieläkään julkaistu kokonaan. Aikaisempia osittaisjulkaisuja ovat mm. Collected Papers (lyh. CP) ja Essential Peirce (lyh. EP). Kriittisestä laitoksesta Writings of Charles S. Peirce: A Chronological Edition (1982–) on ilmestynyt tähän mennessä kuusi osaa. Laitosta valmistellaan Indianan yliopistossa.[42]

Englanniksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Collected Papers of Charles Sanders Peirce 1–8 (toim. Charles Hartshorne ym.). Harvard University Press, Cambridge (Mass.). 1931–58.
  • The New Elements of Mathematics by Charles S. Peirce 1–4 (toim. Carolyn Eisele). Mouton Publishers, Haag. 1976.
  • The Essential Peirce. Selected Philosophical Writings 1–2 (toim. Nathan Houser ym.). Indiana University Press, Bloomington. 1992–1998.

Suomeksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Johdatus tieteen logiikkaan ja muita kirjoituksia. Valinnut ja suomentanut Markus Lång. Vastapaino, Tampere 2001. ISBN 951-768-080-5
  • Mikä merkki on? (What Is a Sign?) Suomentaneet Mats Bergman ja Sami Paavola. — Ajatus 58 (2001), s. 9–19.
  • Luonnos tieteiden luokitteluksi (An Outline Classification of the Sciences). Suomentanut Markus Lång. — Synteesi 4/2003, s. 2–5.
  • Oppisanaston etiikkaa (The Ethics of Terminology). Suomentanut Markus Lång. — Synteesi 4/2003, s. 6–9.
  • Kolme esseetä päättelystä. Suomentaneet Ahti-Veikko Pietarinen ja Lauri Snellman. – Niin & näin 2/2005, s. 38–41.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. De Waal, Cornelis: ”1.1 The Birth of a Polymath”, Peirce: Guide for the Perplexed. Bloomsbury Academic, 2013.
  2. Tiercelin, Claudine: Introduction: Peirce ou la philosophie comme science LA PENSÉE-SIGNE: Études sur C. S. Peirce. 2013. Collège de France.
  3. Spiegelberg, Herbert: Husserl's and Peirce's Phenomenologies: Coincidence or Interaction. Philosophy and Phenomenological Research Vol. 17, No. 2, ss. 164-185, 1956.
  4. De Waal, Cornelis: ”1.1 The Birth of a Polymath”, Peirce: A Guide for the Perplexed. Bloomsbury Academic, 2013.
  5. a b Keith Devlin .: ”Symbols of Progress”, The Math Gene. Basic Books, 2000. Teoksen verkkoversio.
  6. Burch, Robert: Charles Sanders Peirce Stanford Encyclopedia of Philosophy. 2017. Stanford.
  7. Boyer, Carl: Tieteiden kuningatar: Matematiikan historia osa II, s. 811. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Art House, 1994. ISBN 951-884-158-6.
  8. Burch, Robert: Charles Sanders Peirce Stanford Encyclopedia of Philosophy.
  9. Burch, Robert: Charles Sanders Peirce Stanford Encyclopedia of Philosophy.
  10. Fisch, Max, "Introduction", W 1:xvii, ks. kohta "One episode".
  11. O'Connor, J. J. & E. F. Robertson: Charles Sanders Peirce MacTutor History of Mathematics archive. School of Mathematics and Statistics, University of St Andrews, Scotland.
  12. "Peirce, Charles Sanders" (1898), The National Cyclopedia of American Biography, v. 8, s. 409.
  13. Burch, Robert (2001, 2010), "Charles Sanders Peirce", Stanford Encyclopedia of Philosophy.
  14. Moore, Edward C., and Robin, Richard S., eds., (1964), Studies in the Philosophy of Charles Sanders Peirce, Second Series, Amherst: U. of Massachusetts Press. On Peirce the astronomer, see Lenzen's chapter.
  15. B:367
  16. See "Peirce Edition Project (UQÀM) - in short" from PEP-UQÀM.
  17. In 1885 (B:369); in 1890 and 1900 (B:215, 273); in 1891 (B:215–16); and in 1892 (B:151–2, 222).
  18. B:150–4, 195, 279–80, 289
  19. B:xv
  20. B:98–101
  21. B:150–1, 368
  22. Peirce, Charles S.: Description of a Notation for the Logic of Relatives, Resulting from an Amplification of the Conceptions of Boole's Calculus of Logic. Memoirs of the American Academy of Arts and Sciences 9: 317–378. Uudelleenjulkaistu CP 3.45–149 ja W 2:359–429., 1870.
  23. Robert Burch: Charles Sanders Peirce Stanford Encyclopedia of Philosophy. 2017.
  24. Albert Atkin: Charles Sanders Peirce: Pragmatism Internet Encyclopedia of Philosophy.
  25. B:191-2, 217, 270, 318, 321, 337.
  26. B:369–74
  27. B:271
  28. B:371
  29. B:205–6
  30. B:374–6
  31. B:279–89
  32. B:261–4, 290–2, 324
  33. B:306–7 & 315–6
  34. B:77
  35. Peirce, C. S.: The Essential Peirce. Selected Philosophical Writings vol 2 (toim. Nathan Houser ym.), s. 197. Indiana University Press, Bloomington., 1998..
  36. Peirce, C. S.: Essential Peirce: Selected Philosophical Writings vol. 2 (toim. Nathan Hauser, ym.), s. 201. Indiana University Press, 1998.
  37. Tarasti 1990: 28–29; Peirce 2001: 422–423.
    Lähteessä Peirce 2001 käytetään suomennoksia kuva (Icon), osoitin (Index), tunnus (Symbol), sanomus (Dicent) ja peruste (Argument).
  38. Tarasti 1990: 26–27.
  39. Peirce 2001: 266.
  40. Peirce, C. S.: Collected Papers of Charles Sanders Peirce 1–6, Charles Hartshorne and Paul Weiss (eds.), 6.25
  41. Burks, Arthur W. (1996): Peirce’s evolutionary pragmatic idealism. Synthese, volume 106, Number 3 / March, 1996. Springer.
  42. The Peirce Edition Project, Indianan yliopisto

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Peirce, C. S.: Collected Papers of Charles Sanders Peirce, vols. 1–6, Charles Hartshorne and Paul Weiss (eds.), vols. 7–8, Arthur W. Burks (ed.), Harvard University Press, Cambridge, MA, 1931–1935, 1958. [”CP.”]
  • Tarasti, Eero: Johdatusta semiotiikkaan: Esseitä taiteen ja kulttuurin merkkijärjestelmistä. Helsinki: Gaudeamus, 1990. ISBN 951-662-512-6.
  • Thellefsen, Torkild – Sørensen, Bent (toim.): Charles Sanders Peirce in His Own Words: 100 Years of Semiotics, Communication and Cognition. Semiotics, Communication and Cognition, 14. Berlin: Walter de Gruyter, 2014. ISSN 1867-0873. ISBN 978-1-61541-753-5.
  • Tiercelin, Claudine: La pensée signe: Études sur C. S. Peirce. Collège de France, 2013. ISBN 9782722602335.
  • Waal, Cornelis, de: Peirce: A Guide for The Perplexed. Bloomsbury Academic, 2013. ISBN 9781847065155.
  • Waal, Cornelis de – Skowroński, Krzysztof Piotr (toim.): The Normative Thought of Charles S. Peirce. New York: Fordham University Press, 2012. ISBN 978-0-8232-4244-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta: