Saksalainen idealismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Saksalainen idealismi on nimitys filosofiselle liikkeelle, joka vaikutti saksalaisessa filosofiassa 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alkupuolella. Se kehittyi Immanuel Kantin töiden pohjalle 1780- ja 1790-luvuilla ja liittyi läheisesti romantiikkaan ja valistusajan vallankumoukselliseen politiittiseen ajatteluun. Saksalaisen idealismin tunnetuimpia ajattelijoita olivat Johann Gottlieb Fichte, Friedrich Schelling ja Georg Wilhelm Friedrich Hegel. Siihen vaikuttivat merkittävästi myös Friedrich Heinrich Jacobi, Karl Leonhard Reinhold ja Friedrich Schleiermacher.

'Idealismin' merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Idealismi

Termillä 'idealismi' on useita eri merkityksiä. Filosofisessa merkityksessä sillä tarkoitetaan, että olioilla havaitsemamme ominaisuudet seuraavat siitä, kuinka nuo oliot ilmenevät meille kun havaitsemme ne, eivätkä siitä, että ne olisivat olemassa ”olioissa itsessään” kokemuksemme ulkopuolella. Kysymys siitä, mitä ominaisuuksia oliolla saattaisi olla ”mielestä itsenäisenä”, ei kuulu idealismin piiriin.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Immanuel Kant

Kantia (17241804) pidetään joskus ensimmäisenä saksalaisista idealisteista. Hänen työnsä pyrkivät rakentamaan sillan 1700-luvun hallitsevien filosofikoulukuntien, 1) rationalismin, joka katsoi, että tietoa voitiin saada pelkästään järjellä a priori (ennen kokemusta), ja 2) empirismin, joka katsoi, että tietoa voitiin saada pelkästään aisteilla, välille. Kantin ratkaisuna oli ehdottaa, että vaikka voimmekin tuntea tiettyjä tosiseikkoja maailmasta ainoastaan aistikokemuksen kautta, voimme tietää sen muodon joka näillä seikoilla tulee olla jo ennen mitään kokemusta. Emme kuitenkaan voi tietää, mitä olioita tulemme kohtaamaan. Kant kutsui filosofiaansa ”kriittiseksi filosofiaksi”, koska se keskittyi enemmän kritisoimaan jo asetettujen teorioiden rajoituksia kuin asettamaan uusia oppijärjestelmiä. Edellä esitettyä johtopäätöstään Kant kutsui ”transsendentaaliseksi idealismiksi”. Kantin transsendentaalisen idealismin perusajatuksiin kuului se, että henkilön tuli ottaa itsensä ulko- tai yläpuolinen (transsendentaalinen) näkökulma ja ymmärtää, että mieli tuntee suoraan ainoastaan ilmiöt tai ideat. Kaikki muu on oleva ”olioita itsessään” eikä niitä voida tuntea suoraan ja heti.

Tämä erotti Kantin idealismin muun muassa George Berkeleyn harjoittamasta idealismista, joka katsoi, että voimme tuntea suoraan ainoastaan mielessämme olevat ideat, emme niiden edustamia olioita. Kant katsoi, että tiedämme enemmän: tiedämme suoraan myös sen, että on mahdollisesti olemassa ”olioita itsessään” (noumenon), eli asioita jotka ovat olemassa muutoinkin kuin vain aistimuksina tai mielissämme olevina ideoina. Kant katsoi Puhtaan järjen kritiikissään, että ilmiömaailman ilmiöt (fenomenon) ovat empiirisesti todellisia ja transsendentaalisesti ideaalisia (noumenon). Näiden ”asioiden itsessään” muodostamaa maailmaa ei voida tuntea aktuaalisena, ainoastaan mahdollisena, ei sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin se meille ilmenee. Mielellä on keskeinen rooli siinä, että se rakentaa maailman jonka koemme: havaitsemme ilmiöt ajassa, paikassa ja ymmärryksen kategorioiden mukaisesti. Kantin seuraajat omaksuivat nämä näkemykset syvällisesti.

Liikkeen toisessa päässä olevaa Arthur Schopenhaueria ei yleensä lueta saksalaisten filosofien joukkoon, vaikka hän itse katsoikin olevansa sellainen ja hänen työnsä heijastavat samanlaisia teemoja. Nuorhegeliläiset, Hegelin filosofiaa eri suuntiin kehittänyt joukko filosofeja, olivat joissain tapauksissa idealisteja. Toisaalta heihin lukeutui myös Karl Marx, joka kuitenkin julisti olevansa materialisti.

Jacobi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Friedrich Heinrich Jacobi käsitteli teoksessaan Uskosta, tai Idealismi ja realismi vuonna 1787 Kantin käsitettä ”oliosta itsessään”. Jacobi hyväksyi, ettei objektiivista ”oliota itsessään” voida tuntea. Hän kuitenkin katsoi, että siihen tulee uskoa. Subjektin tulee uskoa, että ulkoisessa maailmassa on olemassa todellinen objekti, joka on suhteessa sen representaatioon tai mielessä olevaan ideaan, joka tunnetaan suoraan. Tämä uskomus on joko ilmoituksesta seuraava tai välittömästi tunnettu totuus, mutta sitä ei voida todistaa loogisesti. Olion todellinen olemassaolo ilmoitetaan tai saatetaan ilmi havaitsevalle subjektille. Näin subjekti tuntee mielessä ilmenevät ideaalit, subjektiiviset representaatiot suoraan ja uskoo vahvasti todelliseen, objektiiviseen mielen ulkopuolella olevaan ”olioon itsessään”. Näin Jacobi antoi oikeutuksen uskolle ja sen teologisille seurauksille esittämällä koko ulkoisen maailman uskon kohteena.

Reinhold[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karl L. Reinhold julkaisi kaksiosaisen teoksen Kirjeitä Kantin filosofiasta vuosina 1790 ja 1792. Ne tarjosivat selkeän esityksen Kantin ajatuksista, jotka olivat aiemmin olleet vaikeaselkoisia Kantin käyttämän monimutkaisen ja teknisen kielen vuoksi.

Reinhold pyrki myös todistamaan Kantin väitteen, että ihmiset ja muut eläimet voivat tuntea ainoastaan heidän mielessään ilmenevät kuvat, mutta eivät koskaan ”olioita itsessään”. Tämän todistamiseksi Reinhold määritti aksiooman, jota ei voitaisi epäillä. Tästä aksioomasta voitiin dedusoida kaikki tietoisuuden tieto. Aksiooma kuului: ”Tietoisuudessa representaatio erotetaan subjektin kautta sekä objektista että subjektista, ja se liittyy kumpaankin.”

Näin hän periaatteesta, joka viittasi mielessä oleviin kuviin tai representaatioihin. Näin hän jakoi tietämiseen liittyvät osat 1) tietävään subjektiin, tai havainnoijaan, 2) tiedettyyn objektiin, tai olioon, ja 3) kuvaan tai representaatioon subjektin mielessä. Transsendentaalin idealismin ymmärtämiseksi kokemus täytyy jakaa näihin kolmeen osaan.

Schulze[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kant tunsi, että mielessä olevan kuvan tai representaation tulee olla jostain mielen ulkopuolisesta. Hän antoi tälle kohteelle nimen ”olio itsessään”. G. E. Schulze kuitenkin kirjoitti, nimettömänä, että syyn ja seurauksen laki pätee ilmiöihin ainoastaan mielen sisällä, ei ilmiöiden tai minkään ”olion itsessään” välillä mielen ulkopuolella. Näin ”olio itsessään” ei voi olla mielessä olevan idean tai kuvan syynä. Näin hän hylkäsi Kantin ajattelun ja ”olion itsensä” olemassaolon käyttämällä Kantin omaa tapaa järkeillä.

Johann Gottlieb Fichte

Fichte[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sen jälkeen kun Schulze oli vakavasti kritisoinut ”olioiden itsensä” olemassaoloa, Fichte (17621814) esitteli samanlaisen filosofian kuin Kant, mutta ilman ”oliota itsessään”. Fichte katsoi, että representaatiomme, ideamme tai mielessämme olevat kuvat ovat vain egomme eli minämme, tietävän subjektin, tuotteita. Hänelle ei ollut olemassa erillisiä ”olioita sinänsä” jotka tuottaisivat ideat. Sen sijaan ego oli ulkoisen olion, objektin tai ei-egon, syy.

Fichten käyttämä tyyli oli Kantin vaikean kirjoitustavan liioittelua eikä hänen syvämietteisiä ajatuksiaan ollut helppo ymmärtää. Fichte myös väitti, että hänen totuutensa olivat ilmeisiä älylliselle, ei-aistimelliselle intuitiolle. Totuus siis voitiin nähdä välittömästi järkeä käyttämällä.

Hegel[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Georg Wilhelm Friedrich Hegel

Hegel (17701831) julkaisi absoluuttisen idealisminsa sen jälkeen kun Kant oli hylännyt kaikki perinteiset todistukset Jumalan olemassaolosta. Hänen abstraktionsa esitteli Spinozan tyylisen panteismin, joka oli saanut vaikutteita Kantin transsendentaalisesta idealismista. Kaikkeuden oli saattanut aikaan persoonaton mieli tai henki (saks. Geist) järkeenkäyvän, loogisen ajattelun mukaisesti. Kaikki ihmiset olivat osia universaalista, joka toimi aina tiukasti kolmiaskelisina jaksoina. Tätä kutsuttiin dialektiikaksi sen mukaan, miten dialogit eli keskustelut tai argumentit yleensä etenivät: ensin esitettiin teesi, jota seurasi vääjäämäättä vastakkainen antiteesi. Nämä päätyivät aina synteesiin.

Friedrich von Schelling

Schelling[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schelling (17751854) väitti olioiden havaitsemiseen liittyen, että ideat tai mielessä olevat kuvat ovat identtisiä mielen ulkopuolisten ulottuvaisten olioiden kanssa. Tämän Schellingin ”absoluuttisen identiteetin” väitteen mukaan subjektiivisen ja objektiivisen eli ideaalisen ja todellisen välillä ei ole eroa. Ken Wilber kutsui Schellingin ajattelua teoksessaan Sex, Ecology, Spirituality ”maallistetuksi Plotinokseksi”. Hänen mukaansa Schelling muutti Plotinoksen uusplatonilaisen emanationistisen metafysiikan evolutionaariseksi ontologiaksi.

Schopenhauer kritisoi vuonna 1851 Schellingin subjektiivisen ja objektiivisen absoluuttista identiteettiä. Hänen mukaansa se toi takaisin kaiken sen, mitä Locken ja Kantin kaltaiset harvinaiset filosofiset mielet olivat vaivoin saaneet erotetuksi filosofiasta.[1] Wilberin mukaan tämä oli virheellinen näkemys. Hän katsoi, että Schelling kykeni näkemään tiedon erottelun takana olevan myöhemmän eriytetyn tiedon synteesin ja yhdistämisen, jota vastustajat pitivät paluuna vanhaan ajatteluun.

Schleiermacher[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schleiermacher oli teologi, joka katsoi, että ideaali ja todellinen yhdistyivät Jumalassa. Hän ymmärsi ideaalin ajattelun, älyn ja järjen subjektiivisena toimintana ihmismielessä. Todellinen oli hänelle luonnon ja fyysisen kappaleen objektiivista aluetta. Schleiermacherin mukaan niillä ei ollut tuottavaa tai kausaalista (syy-seuraus-) yhteyttä keskenään. Sen sijaan ne olivat kummatkin olemassa yhtäläisinä absoluuttisessa transsendentaalisessa kokonaisuudessa, Jumalassa.

Johtopäätöksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schopenhauer katsoi, että Spinozalla oli suuri vaikutus Kantin jälkeiseen saksalaiseen idealismiin. Hän kirjoitti: ”Kantin harjoittaman spekulatiivisen teologian kritiikin seurauksena Saksan lähes kaikki filosofoijat ovat palanneet Spinozaan, niin että post-kantilaisen filosofian nimellä tunnettu kokonainen sarja epäonnistuneita yrityksiä on pelkkää tyylitöntä spinozismia, hunnutettuna kaikenlaisella epä-älyllisellä kielellä, ja muuten väännettyä ja vääristeltyä”.[2]

Saksalaiset idealistit muuttivat Kantin alkuperäistä spekulatiivisen teologian hylkäävää filosofiaa. He pyrkivät esittämään hänen teknisellä termistöllään, kuten ”transsendentaali”, ”transsendentti”, ”järki”, ”ymmärrettävyys” ja ”asia itsessään”, asioita, jotka olivat kokemuksen ulkopuolella, ja näin palauttamaan Jumalaa, vapaata tahtoa ja kuolemattomuutta koskevat ajatukset filosofiaan. Tämä jatkui myöhemmin 1800-luvulla amerikkalaisessa transsendentaalissa filosofiassa.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Parerga und Paralipomena, Vol. I, § 13.
  2. Maailma tahtona ja mielteenä, vol. II, luku L.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:German idealism