Brittiläinen idealismi

Brittiläinen idealismi on nimitys uushegeliläiselle absoluuttiselle idealismille, joka oli akateemisen filosofian valtavirtaus Britanniassa 1800-luvun loppupuolella. Se oli eräällä tavalla saksalaisen idealistisen liikkeen laajennos. Brittiläinen idealismi vastasi Immanuel Kantin ja G. W. F. Hegelin ajatteluun ja omaksui osan hegeliläisestä terminologiasta. Brittiläisistä idealisteista merkittävimmät olivat F. H. Bradley ja J. M. E. McTaggart. 1900-luvun alkupuolelle tultaessa sellaisten filosofien kuin Bertrand Russell ja G. E. Moore vastustus johti idealismin ajan nopeaan päättymiseen ja analyyttisen filosofian nousuun englanninkielisissä maissa. Idealistisesta ajattelusta ei jäänyt juurikaan näkyviä jälkiä analyyttiseen filosofiaan.

Historia

Brittiläisellä idealismilla ei viitata kaikkiin idealistisiin filosofeihin, jotka ovat vaikuttaneet Britteinsaarilla — muun muassa George Berkeleytä ei lueta kuuluvaksi heihin. Sen sijaan sillä viitataan tiettyyn filosofiseen liikkeeseen, joka oli vaikutusvaltainen 1800-luvun puolesta välistä 1900-luvun alkupuolelle. Liikkeen keskeisiä hahmoja olivat T. H. Green, F. H. Bradley ja Bernard Bosanquet. Heitä seurasivat toisessa sukupolvessa J. M. E. McTaggart, H. H. Joachim, J. H. Muirhead ja G. R. G. Mure.

Vaikka brittiläinen idealismi olikin monipuolisempaa kuin monet kommentaarit antavat ymmärtää, sitä kuvaavat muutamat yleiset piirteet: usko Absoluuttiin, yhteen korkeampaan todellisuuteen, joka muodosti jollain tavalla yhtenäisen ja kaikenkattavan järjestelmän; järjen asettaminen korkeaan asemaan sekä kyvyksi, jolla Absoluutin rakenne voidaan tavoittaa, että täksi rakenteeksi itsekseen; sekä perustavanlaatuinen haluttomuus hyväksyä ajattelun ja sen kohteen välinen dikotomia, ja halu nähdä todellisuus koostuvaksi ajattelusta ja olioista yhdessä yhtenäisenä kokonaisuutena.

Brittiläinen idealismi syntyi suurelta osin saksalaisesta idealistisesta liikkeestä. Siihen vaikuttivat eritoten Immanuel Kant ja G. W. F. Hegel, jotka Green näki monien muiden tavoin brittiläisen filosofian pelastajana empirismin väitetyn kuoleman jälkeen. Liike oli selvästi reaktio John Locken, David Humen, John Stuart Millin, Henry Sidgwickin ja monen muun empiristin ja utilitaristin ajattelua vastaan. Monet liikkeen jäsenet olisivat kuitenkin kieltäneet kaikki suuremmat vaikutteet, erityisesti suhteessa Hegeliin. James Hutchison Stirlingin teoksen The Secret of Hegel uskotaan kuitenkin voittaneen monia käännynnäisiä Britanniassa.

Brittiläinen idealismi sai vaikutteita Hegeliltä ainakin suurissa linjoissa, ja se omaksui selvästi osan Hegelin terminologiasta ja opeista. Absoluutin lisäksi esimerkkejä ovat oppi sisäisistä suhteista, totuuden koherenssiteoria sekä konkreettisen universaalin käsite. Eräät kommentaattorit ovat huomauttaneet myös eräänlaisesta dialektisesta rakenteesta, joka ilmenee muun muassa joissakin Bradleyn teoksissa. Kukaan brittiläisistä idealisteista ei kuitenkaan omaksunut Hegelin filosofiaa kokonaisuudessaan, eivätkä esimerkiksi hänen logiikan alan kirjoituksensa saaneet minkäänlaista vastakaikua heidän ajattelussaan, sen enempää kuin muussakaan brittiläisessä filosofiassa.

Poliittisessa ajattelussaan brittiläiset idealistit keskittyivät enimmäkseen kumoamaan tunteettomana ja "atomistisena" pitämänsä individualismin muodon sellaisena kuin sen esitti muun muassa Herbert Spencer. Heidän mukaansa ihmiset ovat pohjimmiltaan sosiaalisia olentoja tavalla ja laajuudessa jota Spencer ja hänen seuraajansa eivät hyväksyneet. Brittiläiset idealistit eivät kuitenkaan konkretisoineet valtiota tavalla, jolla Hegel sen teki; erityisesti Green piti yksilöä kaiken keskuksena ja katsoi, että valtion olemassaolo oli oikeutettua vain siinä määrin kun se tuotti arvoa yksilöiden elämään.

Brittiläisen idealismin ote Britanniassa heikkeni, kun nuoret Cambridgessa vaikuttaneet filosofit Bertrand Russell ja G. E. Moore, jotka olivat kasvaneet perinteessä, kääntyivät sitä vastaan. Erityisesti Moore esitti argumentteja, jotka hyväksyttiin pian kohtalokkaiksi idealismin kannalta. Russellin ja Mooren työt antoivat synnyn analyyttiselle filosofialle. Seurauksena brittiläinen filosofia kääntyi jälleen kerran metafysiikkaa vastaan. Melko eristyneenä poikkeuksena toimi R. G. Collingwood. Nykyaikaisista brittiläisistä idealisteista tunnetuin on todennäköisesti Timothy L. S. Sprigge.

Brittiläisen idealismin vaikutus Yhdysvalloissa oli melko rajallista. Josiah Roycen varhaisessa ajattelussa oli uushegeliläinen leima, samoin kuin monilla hänen vähemmän tunnetuilla aikalaisillaan. Amerikkalainen rationalisti Brand Blanshard sai niin paljon vaikutteita Bradleyltä, Bosanquetilta ja Greeniltä (ja monilta muilta brittiläisiltä filosofeilta), että hänet voitaisiin lähes lukea itsekin brittiläisiin filosofeihin. Nämä rajalliset vaikutteet eivät kuitenkaan kantaneet 1900-luvun läpi.

Edustajia

• John Caird (1820–1898)
• James Hutchison Stirling (1820–1909)
• Edward Caird (1835–1908)
• T. H. Green (1836–1882)
• F. H. Bradley (1846–1924)
• Bernard Bosanquet (1848–1923)
• J. M. E. McTaggart (1866–1925)
• H. H. Joachim (1868–1938)
• J. H. Muirhead (1855–1940)
• R. G. Collingwood (1889–1943)
• G. R. G. Mure (1893–1979)
• Timothy L. S. Sprigge (1932–)

Katso myös

• Absoluuttinen idealismi
• Saksalainen idealismi

Kirjallisuutta

• Sorley, William Ritchie: A History of British Philosophy to 1900 (ensimmäinen painos nimellä A History of English Philosophy, 1920)

Aiheesta muualla

• British Idealism Research Page (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• British Idealism Project Page (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)