Absoluuttinen idealismi
Absoluuttinen idealismi on ontologisesti monistinen filosofia, jonka alullepanijana pidetään G. W. F. Hegeliä. Absoluuttinen idealismi vaikutti 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella saksalaisessa idealismissa sekä uushegeliläisyydessä, kuten brittiläisessä idealismissa. Absoluuttinen idealismi perustui Hegelin näkemykseen siitä, kuinka oleva on pohjimmiltaan käsitettävissä kaiken sisältäväksi yhdeksi kokonaisuudeksi. Hegel katsoi, että jotta ajatteleva subjekti (ihmisjärki tai tietoisuus) voisi lainkaan tuntea objektinsa (maailman), ajattelulla ja olemassaololla täytyy olla olemassa jossain mielessä identiteetti. Muussa tapauksessa subjekti ei voisi koskaan tavoittaa objektia emmekä voisi olla varmoja mistään, mitä tiedämme maailmasta. Jotta voisimme selittää eron ajattelun ja olemassaolon välillä, sekä kummankin rikkauden ja moninaisuuden, ajattelun ja olemassaolon ykseyttä ei voida esittää abstraktina identiteettinä "A=A". Absoluuttinen idealismi on pyrkimys osoittaa tämä ykseys käyttämällä uutta "spekulatiivista" filosofista menetelmää, joka vaatii uudenlaiset logiikan käsitteet ja säännöt. Hegelin mukaan olemassaolon absoluuttinen perusta on olemukseltaan dynaaminen, historiallinen välttämättömyyden prosessi, joka kehittyy yhä monimutkaisemmiksi olemassaolon ja tietoisuuden muodoiksi, synnyttäen lopulta kaiken moninaisuuden sekä maailmassa että käsitteissä, joilla ajattelemme ja teemme selkoa maailmasta.
Oppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Absoluuttinen idealismi katsoo, että jos yritämme käsittää ja selittää Absoluutin käyttämällä tavallista kieltä ja perinteistä aristoteelista logiikkaa, epäonnistumme väistämättä. Voimme yrittää kuvailla sitä käyttämällä abstrakteja ajatuksia, mutta mikään käsite ei onnistu kuvaamaan, mikä Absoluutti on, ja synnyttää sen sijaan tarpeen käsitellä myös käsitteen vastakohtaa. Jos esimerkiksi katsomme, että Absoluutti on todellisuudessa ääretön, silloin äärellisyys ei olisi osa sitä, mutta äärellisyys on kuitenkin aivan yhtä lailla osa absoluuttista kuin äärettömyyskin on. Absoluuttisessa idealismissa absoluuttisen katsotaan olevan kummankin käsitteen perustana, niin että jokainen käsite liittyy välttämättä sen vastakohtaan. Hegel katsoi, että tämä vastakohtien välinen suhde on läsnä aina, kun olemme tekemisissä objektien kanssa — oli kysymyksessä sitten ajatus Jumalasta, tai esimerkiksi taiteesta.
Hegelille vastakohtien välinen vuorovaikutus synnyttää dialektiseen tapaan kaikki käsitteet, joita käytämme maailmaa ymmärtäessämme. Tämä ei tapahdu pelkästään yksilön mielessä, vaan kautta koko historian. Teoksessaan Hengen fenomenologia Hegel esitti ihmiskunnan tietoisuuden historian matkana erilaisten maailmanselitysten tasojen läpi. Jokainen uusi selitys loi sisäisiä ongelmia ja vastakohtaisuuksia ja johti jännitteisiin, jotka voitiin voittaa vain omaksumalla näkemys, jossa nämä vastakohtaisuudet voitiin sovittaa korkeampaan kokonaisuuteen. Taustalla on rationaalinen kehittyminen. Tämä tarkoittaa, että Absoluutti on tämä kehitys itse. Väittämä "kaikki todellisuus on henkeä" tarkoittaa, että kaikki todellisuudessa järjestää itsensä rationaalisesti, ja luo samalla vastakohdat, jotka havaitsemme siinä. Edes luonto ei ole erilainen kuin henki, koska se itse on järjestynyt hengen meille antamien määritysten mukaan. Vaikka luonto ymmärretään "toisena", se ei ole absoluuttisesti toinen ja siten olemukseltaan vieras.
Hegelin päämääränä oli osoittaa, ettemme suhtaudu maailmaan niin kuin se olisi meistä katsoen "toinen", vaan että löydämme itsemme tästä maailmasta. Kun ymmärrämme, että sekä mielemme että maailma ovat järjestyneet samojen rationaalisten periaatteiden mukaan, pääsymme maailmaan on turvattu. Tämä turvattu pääsy oli ollut hukassa sen jälkeen, kun Immanuel Kant oli julistanut "asioiden itsessään" olevan pohjimmiltaan tavoittamattomia.
Absoluuttinen idealismi tulee erottaa George Berkeleyn ja Johann Gottlieb Fichten subjektiivisesta idealismista, Kantin transsendentaalisesta idealismista, sekä Friedrich von Schellingin objektiivisesta idealismista.
Saksalainen idealismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Saksalainen idealismi
Saksalainen idealismi on nimitys saksalaisessa filosofiassa 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alkupuolella vaikuttaneelle filosofiselle liikkeelle, joka kehittyi Immanuel Kantin töiden pohjalle 1780- ja 1790-luvuilla ja liittyi läheisesti romantiikkaan ja valistusajan vallankumoukselliseen poliittiseen ajatteluun. Saksalaisen idealismin tunnetuimpia ajattelijoita olivat Johann Gottlieb Fichte, Friedrich Schelling ja Georg Wilhelm Friedrich Hegel. Siihen vaikuttivat merkittävästi myös Friedrich Heinrich Jacobi, Karl Leonhard Reinhold ja Friedrich Schleiermacher.
Brittiläinen idealismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Brittiläinen idealismi
Brittiläinen idealismi on nimitys uushegeliläiselle absoluuttiselle idealismille, joka oli akateemisen filosofian valtavirtaus Isossa-Britanniassa 1800-luvun loppupuolella. Se oli eräällä tavalla saksalaisen idealistisen liikkeen laajennos. Brittiläinen idealismi vastasi Kantin ja G. W. F. Hegelin ajatteluun ja omaksui osan hegeliläisestä terminologiasta. Brittiläisistä idealisteista merkittävimmät olivat Francis Herbert Bradley ja John Ellis McTaggart. 1900-luvun alkupuolelle tultaessa sellaisten filosofien kuin Bertrand Russellin ja George Edward Mooren vastustus johti idealismin ajan nopeaan päättymiseen ja analyyttisen filosofian nousuun englanninkielisissä maissa. Idealistisesta ajattelusta ei jäänyt juurikaan näkyviä jälkiä analyyttiseen filosofiaan.
Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Analyyttisen filosofian kannattajat ovat kritisoineet Hegelin ajattelua toivottoman hämäränä. Eksistentialistit puolestaan ovat kritisoineet Hegeliä siitä, että hän valitsi lopulta olemuksellisen kokonaisuuden ohi olemassaolon partikularisuuden. Tietoteoreettisesti yhtenä Hegelin järjestelmän ongelmana on, millainen suhde spekulaatioilla on todellisuuteen sellaisenaan. Hänen metafysiikkansa kestävin ongelma vaikuttaa olevan kysymys siitä, kuinka henki eksternalisoi itsensä ja kuinka sen synnyttämät käsitteet voivat sanoa mitään totta luonnosta. Samaan aikaan niiden on kuitenkin pakko voida tehdä niin, koska muutoin Hegelin järjestelmän käsitteet eivät sanoisi mitään mistään, mikä ei ole itsessäänkin käsite, ja järjestelmä muuttuisi vain sisällyksettömien käsitteiden mutkikkaaksi peliksi.
Schopenhauer[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Arthur Schopenhauer huomautti, että Hegel loi absoluuttisen idealisminsa sen jälkeen kun Kant oli torjunut kaikki Jumalan olemassaolon todistukset. Absoluutti on persoonaton vastike Jumalan käsitteelle. Se on yksi subjekti, joka hahmottaa kaikkeuden yhtenä objektina. Yksilöt jakavat osan tästä hahmotuksesta. Koska kaikkeus on olemassa ajatuksena Absoluutin mielessä, ajatus on kopio Baruch Spinozan panenteismistä, missä kaikki on joko Jumala(a) tai luonto(a).
Moore ja Russell[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mooren kapinointi absoluuttista idealismia vastaan ilmeni arkijärjen puolustamisena absolutismin epäintuitiivisia johtopäätelmiä (esim. aika on epätodellista, muutos on epätodellista, erillisyys on epätodellista, epätäydellisyys on epätodellista, jne.) vastaan. Moore hyödynsi myös loogista analyysiä absolutisteja vastaan. Bertrand Russell julisti tätä edelleen ja aloitti analyyttisen filosofian perinteen, joka suuntautui hänen edeltäjiään vastaan. Omaa henkistä kehitystään kuvaillessaan Russell kertoi: "Joitakin vuosia sen jälkeen kun hylkäsin [absolutismin] [...] ajattelin, että kaiken mitä Hegel on kieltänyt täytyy olla totta".[1] Hänen mukaansa "G. E. Moore otti johdon kapinassa, ja minä seurasin, tuntien vapautuneeni. [Absolutismi] väitti, että kaikki mitä arkijärki uskoo on pelkästään näennäistä. Me palasimme toiseen ääripäähän ja ajattelimme, että kaikki, mitä arkijärki filosofian tai teologian vaikutuksesta riippumattomana pitää totena, on totta".[2]
Pragmatismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Erityisesti William James ja F. C. S. Schiller, kummatkin pragmatismin perustajia, ovat hyökänneet absoluuttista idealismia vastaan. James oli erityisen huolestunut absoluuttiseen idealismiin kiinteästi liittyvästä monismista, ja sen seurauksista sellaisille kysymyksille kuin pahan ongelma, vapaa tahto ja moraalinen toiminta. Schiller torjui absoluuttisen idealismin, koska se ei ollut juuri lainkaan kytköksissä käytännölliseen elämäämme, ja koska sen kannattajat eivät ymmärtäneet, että ajatukset ovat vain toiminnan työkaluja, eivätkä tarkoitettu tekemään löytöjä abstraktista maailmasta, jolla ei ole mitään vaikutusta meihin.
Suhde uskontoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jotkut idealismin muodot, jotka ovat osana myös absoluuttista idealismia, ovat aiemmin olleet monien uskonnollisten ajattelijoiden ja filosofien suosiossa. Kristillisessä filosofiassa tällaista on edustanut muun muassa Mestari Eckhart. Se on myös hindulaisuuden ja monien buddhalaisuuden muotojen pohjana, mukaan lukien zen-buddhalaisuus, Madhyamika, Yogacara ja jotkut puhtaan maan polun tulkinnat. Näiden suuntausten lukeminen "absoluuttisen idealismin" nimikkeen alle olisi kuitenkin väärin, koska se hämärtäisi merkitykselliset erot näiden perinteiden välillä.
Vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Filosofiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Absoluutinen idealismi on muuttanut filosofista maisemaa suuresti. Paradoksaalisesti vaikutus on kuitenkin ollut ennen kaikkea sen kohtaaman voimakkaan vastustuksen muodossa. Sekä looginen positivismi että analyyttinen filosofia syntyivät vastustuksesta Englannin akateemista filosofiaa 1800-luvulla hallinnutta hegeliläisyyttä kohtaan. Myös mannermainen fenomenologia, eksistentialismi ja postmodernismi ovat pyrkineet vapautumaan hegeliläisestä ajattelusta. Martin Heidegger, yksi 1900-luvun mannermaisen filosofian johtavista hahmoista, halusi ottaa etäisyyttä Hegeliin. Sekä loogisia positivisteja että Heideggeria yhdisti metafysiikan syrjäyttäminen.
Tieteissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Absoluuttinen idealismi on vaikuttanut humanistisiin tieteisiin laajalti. Saksassa näitä tieteitä kutsutaan nimellä "hengentieteet" (Geisteswissenschaften), joka on suoraa seurausta hegeliläisestä hengen (Geist) ajatuksesta.
Sosiologiassa Hegel on vaikuttanut ennen kaikkea Ralph Dahrendorfin ajatteluun. Historioitsija Francis Fukuyama sai vaikutteita Hegelin nimiin laitetusta "historian lopun" ajatuksesta. Se, että Hegel julisti historian loppua, on kuitenkin ranskalaisen Hegel-tutkijan Aleksandr Kojeven popularisoima myytti.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Barrett, William ja Aiken, Henry D.: Philosophy in the twentieth century: an anthology, 1962.
- Blackburn: Oxford Dictionary of Philosophy
- Garfield: Fundamental Wisdom of the Middle Way
- Klemke, E. D.: A defense of realism : reflections on the metaphysics of G. E. Moore, 2000.
- Lavine: From Socrates to Sartre
- Mc Cumber, Comay: Endings, Questions of Memory in Hegel and Heidegger
- Tillich: A History of Christian Thought
- Pippin: Hegels Idealism, The Satisfactions of Self Consciousness
- Ad Verbrugge et al.: Hegel: Een inleidng