Mestari Eckhart

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa artikkelisarjaa
Kristillinen mystiikka

Mestari Eckhart (myös Eckart, Eckard ja Eccard, oik. Eckhart von Hochheim) (1260–1327 tai 1328) oli saksalainen teologi, filosofi ja kristillinen mystikko. Hän syntyi Thürinngenissä Erfurtin kaupungin lähistöllä. Sana ”mestari” johtuu maisterin arvosta, jonka hän sai Pariisin yliopistosta.

Eckhart on vaikutusvaltaisimpia kristittyjä uusplatonikkoja, ja vaikka hän olikin dominikaanina periaatteessa uskollinen tomisti, hän kirjoitti paljon metafysiikasta ja hengellisestä psykologiasta mystiseen sävyyn. Monet saksalaiset filosofit, kuten G. W. F. Hegel ja Martin Heidegger, ovat saaneet vaikutteita hänen teoksistaan.

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Erfurtin luostarikirkko.

Eckhartin varhaisista vaiheista ei ole säilynyt tarkkaa tietoa. Hän syntyi oletettavasti vuonna 1260 Tambachin kylässä Erfurtin kaupungin lähitienoilla. Tiedetään myös, että nuoruudessaan hän liittyi dominikaanisääntökuntaan. Sitä, missä Eckhart aloitti yliopisto-opintonsa ei varmuudella tiedetä. Koska hänen ajattelussaan on kuitenkin selviä vaikutteita Albert Suuren filosofiasta, otaksutaan hänen opiskelleen ainakin jonkin aikaa Albertin vaikutuspiirissä. Tämä tarkoittaisi sitä, että Eckhart olisi opiskellut Kölnissä ennen Albertin kuolemaa vuonna 1280.[1]

Varhaisin varma historiallinen tieto Eckhartista on se, että hän jatkoi opintojaan Pariisin yliopistossa. Vuonna 1293 hän luennoitsi Pariisissa Petrus Lombarduksen teoksesta Sentenssit. Samana vuonna Eckhart valmistui Pariisista oppiarvoon baccalaureus theologiae. Opintojensa jälkeen hän palasi Erfurtiin,[1] jossa hän kohosi paikallisen dominikaaniluostarin prioriksi vuonna 1298.[2]

Vuonna 1302 Eckhart palasi Erfurtista takaisin Pariisin yliopistoon. Siellä hän sai hoidettavakseen magister actu regens -oppituolin. Kyseessä oli dominikaanisääntökunnalle nimikoitu opetusvirka, johon pääsemistä pidettiin keskiajan skolastisen yliopistomaailman eräänä merkittävimmistä saavutuksista. Kyseinen magister -oppiarvo on myös syy Eckhartin lisänimelle "mestari".[1]

Eckhart piti oppituolia kaksi vuotta, jonka jälkeen hänet kutsuttiin takaisin Erfurtiin. Siellä hänet asetettiin dominikaaniveljeskunnan Saksin alueen päämieheksi, jossa hänen hallintoalueeseensa kuului yhteensä yli 47 luostaria. Hän myös perusti virkakautensa aikana kolme uutta luostaria.[1]

Kölnin raatihuoneen koristelua. Patsaista vasemmanpuoleinen esittää Eckhartia.

Hallinnollisiten tehtävien ohella Eckhart eteni myös akateemisella urallaan. Vuonna 1311 hänet kutsuttiin Pariisin yliopistoon toiselle kaksivuotiselle magister -kaudelle. Eckhartia aiemmin vastaavaan saavutukseen oli yltänyt vain Tuomas Akvinolainen. Tämän kautensa jälkeen hän siirtyi Alsacen alueelle, jossa hän toimi vuodesta 1313 alkaen johtotehtävissä sääntökuntansa päämiehen alaisuudessa.[1]

Uudessa tehtävässään Eckhart oli tiiviissä yhteydenpidossa useisiin nunnaluostareihin. Keskiajalla koulutetut kirkonmiehet käyttivät työssään latinaa, kun taas nunnaluostareissa käytettiin myös tavallisen kansan puhmumia kieliä. Otaksutaan, että yhteydenpidolla nunnaluostareihin on ollut vaikutusta siihen, että Echart alkoi käyttää myöhemmässä tuotannossaan ja saarnoissaan kansanomaista saksaa latinan sijaan.[1]

Vuoden 1323 tai 1324 aikana Eckhart palasi takaisin akateemiseen maailmaan. Tällä kertaa hän suuntasi Kölniin, joka oli tuon ajan dominikaaniteologian johtavia keskuksia. Kölnissä toimiessaan häntä vastaan alettiin esittää syytöksiä harhaoppisuudesta. Ensimmäiset viralliset syytökset esitettiin Nikolas Strasbourgilaiselle vuonna 1325. Syytökset liittyivät ilmeisesti Jumalallisen lohdutuksen kirjasta irrotettuihin katkelmiin ja perustuivat kahden muun dominikaaniveljen osin vilpilliseen kanteluun. Tähän Eckhart vastasi nykyään jo kadonneella kirjoituksella Requisitus. Vastaus myös ilmeisesti tyydytti Nikolasta ja laannutti syytökset hetken ajaksi. Vuonna 1326 syytöksiä esitettiin lisää, käsittäen yhteensä 74 kohtaa Eckhartin teoksista. Tällä kertaa syytökset välitettiin Kölnin arkkipiispa Henri II:lle, ja ne johtivat aiempaa perusteellisempaan tutkintaan.[1]

Eckhart asetettiin kirkollisen tuomioistuimen tutkittavaksi. Oikeudenkäynnissä hän vetosi filosofiseen distinktioon järjen ja tahdon välisestä suhteesta. Hän myönsi, että hänen opetuksensa saattaisi sisältää älyllisiä virheitä. Kuitenkin, koska harhaoppi tekona ei ole järjen vaan tahdon akti, ei hän näillä virheillään voinut mielestään syyllistyä harhaoppiin. Eckhart myös lupautui luopumaan kaikista niistä käsityksistä, jotka tuomioistuin toteaisi virheelliseksi.[1]

Oikeuskiista kuitenkin laajeni, ja vuonna 1327 Eckhart lähetettiin vastaamaan syytöksistä paavilliselle tuomioistuimelle Avignoniin. Eckhartin helpotukseksi paavillinen tuomioistuin ei kuitenkaan enää tutkinut sitä, oliko Eckhart harhaoppinen. Tuomioistuin sen sijaan tarkasteli yksinomaan Eckhartin oppilauseiden paikkansapitävyyttä. Alkuperäinen 74 kohdan syytöslista myös karsittiin 28 kohtaan. Kyseiset kohdat tuomioistuin myös lopulta totesi harhaopeiksi. Harhaoppisiksi todetut oppilauseet olivat sekalaisia ja osin kontekstistaan irrotettuja katkelmia Eckhartin kirjoituksista, ja ne koskivat esimerkiksi käsitystä maailman ikuisesta olemassaolosta tai käsitystä siitä, että Jumalan kunnia ilmenee myös pahoissa asioissa.[1]

Eckhart ei itse ehtinyt kuulla lopullista tuomiota, sillä oikeudenkäynnin vielä kestäessä hän sairastui ja kuoli. Tarkka kuolinaika ei ole tiedossa, mutta todennäköisesti hän menehtyi Kölnissä tammikuun 28. päivänä vuonna 1328.[1][2] Oikeusprosessi puolestaan saatiin päätökseen vasta vuonna 1329, jolloin paavi Johannes XXII julisti 17 Eckhartin oppilausetta harhaopeiksi ja 11 oppilausetta todennäköisiksi harhaopeiksi.[2] Eckhartia itseään tuomio ei koskenut, eikä hänen henkilökohtaisesti todettu syyllistyneen harhaoppiin.[1][2]

Tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eckhartin monipuolinen tuotanto koostuu esimerkiksi latinankielisistä Raamatun kommentaareista,[3] keskiyläsaksaksi kirjoitetuista maalikoille suunnatuista saarnoista[3][4] ja myös muutamista laajemmista tutkielmista.[3] Eckhartin tuotanto ei ole säilynyt kokonaisuudessaan.[2]

Latinankielinen tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eckhartin tyyliltään akateemisempi tuotanto on latinankielinen.[1] Hänen latinankielinen pääteoksensa tunnetaan nimellä Opus tripartitum ("Kolmiosainen teos"). Nimensä mukaisesti teos jakautuu kolmeen osaa, joista ensimmäinen (Opus propositionum) luettelee yhteensä yli tuhat erilaista teesiä. Toinen osa (Opus quaestionum) antaa ensimmäisen osan teeseille tarkemman selityksen ja kolmas osa (Opus expositonum) perustelee ja todistaa teesien paikkansapitävyyden.[2]

Teoksesta on kuitenkin säilynyt vain katkelmia. Pitkään teoksesta tunnettiin vain kolme prologitekstiä. 1800-luvun puolen välin tienoilla historioitsija Heinrich Sause Denfile kuitenkin löysi myös uusia katkelmia Eckhartin akateemisesta latinankielisestä tuotannosta. Kyseiset katkelmat sisältävät eri Raamatun kirjojen kommentaareja sekä jaksoja Opus expositonumista.[2] Latinankielisen tuotannon löytyminen on myös lisännyt Eckhartin arvostusta filosofisena ajattelijana.[1]

Kansankieliset saarnat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eräs varhaisimmista säilyneistä kopioista Eckhartin saksankielisistä saarnoista.

Eckhart laati elämänsä aikana joukon keskiyläsaksaksi kirjoitettuja ja maalikkoyleisölle suunnattuja saarnoja. Kyseisten saarnojen kirjallinen tyyli eroaa olennaisesti Eckhartin latinankielisestä tuotannosta. Saarnat ovat lyhyitä opetustekstejä, jotka tähtäävät tavallisen kansan katekeettiseen valistamiseen. Niiden tyyli on enemmän runollinen ja retorinen kuin akateemiselle systemaattiselle teologialle ominainen. Saarnojen esittämät ajatukset ovat usein näennäisen ristiriitaisia ja paradoksaalisia. Usein saarnat käsittelevät tavalla tai toisella ihmisen sielun mystillistä yhtymistä Jumalaan.[4]

Juuri kansankielisten saarnojensa vuoksi Eckhart tunnetaan nykyään ennen kaikkea mystikkona. Saarnat ovat myös suurelle yleisölle helposti tavoitettavin osa Eckhartin tuotannosta. Esimerkiksi englanninkielinen käännös saarnoista julkaistiin jo vuonna 1909.[1] Suomenkielinen käännöskokoelma puolestaan julkaistiin vuonna 2009 nimellä Sielun syvyys. Saarnatekstit ovat saaneet osakseen kiinnostusta myös akateemisen teologian ja kristinuskon ulkopuolella, ja Eckhartin saarnoissa on nähty yhtäläisyyksiä esimerkiksi aasialaiseen spiritualiteettiin.[4]

Muu tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eckhartin tuotanto sisältää saarnojen ja akateemisten tutkielmien lisäksi muutamia muita teoksia. Eräs tunnetuin näistä on keskiyläsaksaksi kirjoitettu Jumalallisen lohdutuksen kirja (Daz buoch der goetlichen troestunge). Jumalallisen lohdutuksen kirjan katkelmia myös käytettiin Eckhartia vastaan häntä koskevassa harhaoppisyytöksessä. Osa muusta tuotannosta on myös kadonnut. Esimerkiksi latinankielinen puolustuspuhe Requisitus ei ole säilynyt nykyaikaan.[1]

Filosofia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Järki ja sen rajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajan skolastisen filosofian eräs keskeinen kiistanaihe oli ihmisen järjen ja tahdon välinen suhde. Kiista koski ennen kaikkea sitä, onko ihmisen toimintaa ohjaavista periaatteista järki vai tahto normatiivisesti ensisijainen - eli tuleeko hyvään elämään pyrkivän ihmisen esimerkiksi pyrkiä jalostamaan tahtonsa jumalan tahdon mukaiseksi, vai pikemmin alistaa tahtonsa toimimaan järjen edellyttämällä tavalla. Keskiaikaisista luostarisääntökunnista fransiskaanit tyypillisesti korostivat tahdon asemaa, kun taas dominikaanit, joihin Eckhartkin kuului, asettivat järjen tahtoa korkeammalle ja ajattelivat järjen olevan ihmisen psykologisista toiminnoista lähimpänä Jumalaa.[1]

Muiden dominikaanien tavoin myös Eckhart sitoutui ajattelussaan järjen ensisijaiseen asemaan suhteessa tahtoon. Toisaalta Eckhart ei kuitenkaan ollut rationalisti sanan modernissa merkityksessä, sillä hän ei ajatellut maailman ja Jumalan tulevan ymmärretyiksi pelkästään rationaalisen filosofisen analyysin kautta. Eckhart tarjosi kiistakysymykseen omintakeisen ratkaisun. Hänen ajattelussaan lähestyessään Jumalaa ihmisen tulee lopulta hylätä pelkkään järkiperäiseen analyysiin nojaava lähestymistapa. Tämä ei tarkoita kuitenkaan rationaalisen sielunosan hylkäämistä. Sen sijaan Eckhartin mukaan rationaalinen sielunosa saavuttaa Jumalan vasta tavanomaisen diskursiivisen järjen rajat ylitettyään.[1]

Ajatus tavanomaisen järjen rajallisuudesta näkyy myös Eckhartin käyttämässä kielessä. Eckhartin kieli on spekulatiivista, runollista ja näennäisen paradoksaalista.[1][4] Eckhartin diskurssia voidaan kutsua myös apofaattiseksi, eli se kieltää mahdollisuuden sanallistaa Jumalaan liittyvää todellisuutta. Eckhartin eräs tavoite onkin osoittaa lukijoidensa ymmärryksen rajat ja vakuuttaa yleisö siitä, että Jumala on pohjimmiltaan tavanomaisen järjen ja kielen tavoittamattomissa.[4]

Metafysiikka: kiehuminen (bullito) ja ylikiehuminen (ebullito)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Jumalan perusolemus on Eckhartin mukaan sanoilla kuvaamattomissa, esittää Eckhart silti oman metafyysisen teoriansa siitä, miten ihmisen havaitsema luotu maailma ja myös Jumalan tietyt ihmisille tunnetut ominaisuudet tulevat luoduiksi.[1]

Jumala itsessään on Eckhartin mukaan perusolemukseltaan täysin yksinkertainen - Jumalassa ei ole aksidentaalisia ominaisuuksia eikä mitään, mikä olisi hänestä ulkoista. Häntä ei Eckhartin mukaan myöskään voida kategorisoida tai tyypitellä millään tavalla. Tämä tekee myös viime kädessä Jumalan tarkan sanallisen kuvaamisen mahdottomaksi. Jotain Jumalasta kuitenkin voidaan sanoa. Eckhart viittaa Jumalaan esimerkiksi "olemassaolon täyteytenä ja täytenä olemassaolona (plenitudo esse et plenum esse)" tai "puhtaana ja alastomana olemassaolona (purum esse et nudum esse)".[1]

Echartin mukaan Jumala myös on ainoa varsinaisesti olemassa oleva asia. Muu maailma syntyy Jumalan sisäisen dynamiikan seurauksena luomisessa, josta Eckhart käyttää kielikuvia "kiehuminen" (bullito) ja ylikiehuminen ("ebullito"). Näistä bullito viittaa Jumalan sisäiseen dynamiikkaan, ja ebullito taas Jumalan ja luomakunnan väliseen dynamiikkaan.[1]

"Kiehumisessa" puhdas eriytymätön olemassaolo käy jatkuvasti läpi metafyysistä prosessia, jossa se eriytyy ihmisten tuntemaksi Jumalaksi, joka ilmenee kolminaisuutena. Prosessissä "Isästä" eli puhtaasta olemassaolosta erottuu totuuden ja viisauden transendentaalinen ominaisuus, josta käytetään nimeä Poika. Yhdessä Isästä ja Pojasta puolestaan erottuu rakkauden ja hyvyyden transendentaaliset ominaisuudet eli Pyhä Henki. Eckhartin mukaan prosessissa ei kuitenkaan luoda uusia Jumalasta ulkoisia olentoja, jotka erkanisivat erilleen alkuperäisestä ykseydestä. Sen sijaan bullito on Eckhartin mukaan Jumalan sisäistä metafyysistä dynamiikkaa, joka on Jumalassa jatkuvasti läsnä.[1]

"Ylikiehumisessa" Jumalan olemassaolo taas virtaa hänestä ulos, mistä seuraa koko luomakunnan olemassaolo. Kaikki luodut asiat syntyvät Eckhartin mukaan ei-mistään, ja ne saavat olemassaolonsa Jumalalta ebulliton kautta. Kuten bullito, myös ebullito on jatkuva ja dynaaminen prosessi. Se ei siis tarkoita pelkästään historian alussa spekulatiivisesti tapahtunutta luomishetkeä, vaan on kaiken luodun jatkuvaa osallistumista Jumalan olemassaoloon. Edelleen Eckhartin mukaan ebullito on paitsi luotujen asioiden formaalinen syy, myös aikaansaava syy ja päämääräsyy. Aristoteelisin käsittein Eckhart siis toteaa luomisen paitsi tekevän kaikki olennot olemassaolevaksi, myös tarjoavan perustan jolla niiden olemassaolo lepää ja tarjoavan myös sen syyn, mitä varten luodut asiat ovat olemassa.[1]

Vaikka Eckhartin mukaan bullito ja ebullito ovat käsitteellisesti eteneviä prosesseja (edeten yksinkertaisesta puhtaasta olemassaolosta kolminaisuuden kautta kohti eriytyneen luomakunnan luomista) ei Eckhartin mukaan luominen kuitenkaan ole ajassa etenevä tapahtumasarja. Bullito ja ebullito tapahtuvat sen sijaan jatkuvasti. Eckhart myös ajattelee, että Jumalan näkökulmasta prosessi näyttäytyy tyystin erilaisena: Jumalan näkökulmasta on olemassa vain ajaton tai ikuinen "nyt hetki", jossa Jumalassa esiintyy vain yksi, jatkuva ja kaiken luomisen kattava eriytymätön luomistapahtuma. Ihmisen rajoittuneesta näkökulmasta tämä kuitenkin näyttäytyy ajallisesti etenevänä prosessina, jossa kolminaisuudeksi "kiehunut" Jumala virtaa ulos itsestään aiheuttaen maailman luomisen.[1]

Mielenfilosofia: järjen ja Jumalan suhde

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metafysiikan lisäksi Eckhartin ajattelu liikkuu myös mielenfilosofian alueella. Eckhartin ajattelun lähtökohtana oli teoria, jonka mukaan sielun kyvyistä järki (intellectus) käsittää kohteensa muuttumalla jossain suhteessa identtiseksi ajateltavan kohteen representaation kanssa. Kyseinen ajatus ei ole peräisin Eckhartilta, vaan jo Averroës on esittänyt saman ajatuksen. Eckhart kehittelee kuitenkin ajatusta edelleen. Kun järkeä tarkastellaan erillään sen ajattelemista kohteista (joiden muodon se ajattelussa omaksuu), huomataan järjen itsessään, eli ilman ajattelmiaan kohteita, olevan tavallaan ei-mitään. Järki osoittautuu Eckhartin mukaan tyhjyydeksi, joka voi kyllä ottaa erilaisten kohteiden muodon itselleen, mutta jolla ei ole omaa itsenäistä muotoa.[1]

Toisaalta myöskin järjen käsittelemät representaatiot ajattelun kohteista osoittautuvat ei-miksikään. Keskiajan skolastiselle filosofialle tyypilliseen tapaan Eckhart analysoi tätä aristoteelisin käsittein: representaatiot eivät ole substansseja, joissa ajateltavan kohteen aksidenssit todella ilmenisivät. Toisaalta ne eivät myöskään voi olla aksidensseja, koska vaikka ne havaitaan sielussa, ne eivät ole ontologisesti riippuvaisia sielusta. Koska kaikki olemassaolevat asiat ovat aksidensseja tai substansseja, eivätkä järjen tarkastelemat representaatiot ole kumpiakaan, eivät ne voi olla mitään.[1]

Edelleen Eckhart toteaa myös Jumalan olevan "ei-mikään". Väite vaikuttaa olevan ilmeisessä ristiriidassa Eckhartin metafyysisen teorian kanssa, joka väittää Jumalan olevan puhdasta olemassaoloa. Eckhart täsmentää Jumalan ei-minään olemista siten, että Jumala on olemassaolevien asioiden perusta. Olemassaolon perusta ei kuitenkaan voi olla olemassaoleva asia. Näin ollen Jumala on perusolemukseltaan "ei-mikään" tai "ei-asia". Tässä suhteessa Jumalan olemassaolo muistuttaa Eckhartin mukaan järjen olemassaoloa. Kuten järki, myöskään Jumala ei ole mikään. Kumpikin näistä on kuitenkin kykenevä ymmärtämään tai ajattelemaan mitä tahansa. Näennäisen paradoksaalisesti Eckhart ajatteleekin, että Jumalan ajattelu edeltää Jumalan olemassaoloa.[1]

Vastaavasti ihmisen kyvyistä järki osoittautuu eniten Jumalaa muistuttavaksi. Tämä mahdollistaa sen, että Eckhart voi muiden dominikaaniteologien tapaan tukea järjen normatiivista ensisijaisuutta suhteessa tahtoon, vaikka hän ei myönnäkään, että Jumala olisi tavanomaisen järjen käsitettävissä.[1]

Etiikka: Paluu perustaan (Grunt)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gert Weberin ikkunamaalaus "Jumalan syntymä ihmisen sielussa". Teoksen aihe on saanut inspiraationsa Eckhartin filosofiasta.

Eckhartin opetuksen ja myös akateemisen tutkimuksen keskeinen päämäärä on luonteeltaan eettinen, ja Eckhart pyrkii töillään tarjoamaan johdatusta hyvään elämään pyrkivälle ihmiselle. Toisaalta Eckhartin saarnojen eettinen ja mystillinen opetus pohjaa ontologiseen ajatusrakennelmaan, joka on havaittavissa myös hänen akateemisemmissa kirjoituksissa. Voidaankin sanoa, että Eckhartin ajattelussa teoreettisen filosofian ja filosofisen etiikan välillä ei ole tarkkarajaista eroa.[1]

Kuten muussakin filosofiassaan myös etiikassa Eckhart nojaa pitkälti uusplatonismiin. Eckhartin mukaan ihmisen tavoiteltava tila ja päämäärä on paluu ja yhtyminen "jakamattomaan yhteen" (einvaltic Ein), joka on siis Jumala kolminaisuutta edeltävässä jakamattomassa tilassa. Ajatus muistuttaa uusplatonisille tyypillistä ajatusta, jonka mukaan luomakunnan tavoiteltava päämäärä on reditus, eli paluu kaiken olemassaolevan takana olevaan ykseyteen.[1]

Eckhartin mukaan paluu Jumalan yhteyteen tapahtuu perustaksi (Grunt) kutsutussa tilassa. Perustan voidaan ajatella olevan sielun intellektuaalinen kyky sen alkuperäisessä ja "alastomassa" tilassa, jossa intellekti on pelkkä potentiaalisuus, eli vailla toimintaa tai ulkoa annettuja muotoja. Perustassa ihmisen intellekti on Eckhartin näkemyksen mukaan ei-mikään samaan tapaan kuin Jumala on ei-mikään. Tämä ei tarkoita pelkästään sitä, että sielun perusta olisi Jumalan analogia tai Jumalan kaltainen tila, vaan perustassa sielu ja Jumala ovat Eckhartin mukaan tosiasiallisesti samaa jakamatonta olemusta.[1]

Tässä alkuperäisessä tilassa perusta käy läpi saman metafyysisen prosessin, joka tapahtuu jatkuvasti Jumalassa. Prosessin seurauksena Jumalan Poika (tai "Sana") syntyy perustassa, ja Jumala alkaa toimia suoraan ihmisen kautta. Tätä Eckhart pitää myös kristillisen elämän päämääränä. Samaistuessaan Jumalaan ihminen toimii luonnostaan Jumalan tahdon mukaisesti ja tulee suoraan osalliseksi Jumalan autuudesta. Eckhartin mukaan Jumalan kanssa elettävään yhteyteen ei kuitenkaan tule pyrkiä minkään henkilökohtaisen hyödyn kuten nautinnon, onnen tai pelastuksen vuoksi. Yhteys Jumalaan ja tästä seuraava Jumalan tahdon mukainen toiminta on sen sijaan Eckhartin etiikassa ihmiselle ominainen ja viimesijainen päämäärä, johon voidaan pyrkiä vain sen itsensä vuoksi.[1]

Eckhart ei anna yksiselitteistä opetusta siitä, miten ihminen voi käytännössä saavuttaa kyseisen päämäärän. Eckhart sen sijaan erikseen kieltää, että esimerkiksi rukous, meditaatio, hyvät teot tai hengelliset kokemukset voisivat mitenkään edistää päämäärän saavuttamista. Samalla Eckhart kuitenkin näyttää vihjaavan, että ihmisen on jollain tapaa mahdollista edesauttaa Jumalan yhteyteen pääsemistä. Eckhart käyttää saarnoissaan esimerkiksi käsitteitä abgescheidenheit ("eristäytyminen") tai gelȃzenheit ("irti päästäminen") kuvatessaan asennetta, joka voi auttaa ihmistä hylkäämään itsensä ja löytämään Jumalan yhteyteen avautuvan perustan. Käsitteiden oikeasta tulkinnasta ei kuitenkaan ole tutkijoiden keskuudessa yksimielisyyttä. Eckhart kuitenkin näyttää uskovan, että harjoittamalla jonkinlaisia itsensä kieltämistä edesauttavia negatiivisia hyveitä ihminen voi päästää irti itsestään ja saavuttaa Jumalallisen perustansa.[1]

Jälkimaine

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katolisen kirkon suhde Eckhartiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katolisen kirkon suhde Eckhartiin on aina ollut kahtalainen. Toisaalta useita Eckhartin oppilauseita on tuomittu harhaopeiksi jo pian hänen kuolemansa jälkeen. Samaan aikaan katolinen kirkko kuitenkin arvostaa Eckhartia ansiokkaana skolastisena filosofina ja ennen kaikkea kristillisenä mystikkona.[2]

Katolisen kirkon näkemys on, että osa Eckhartin oppilauseista muistuttaa kirjaimellisesti luettuna esimerkiksi quietismiksi kutsuttua harhaoppia tai jopa panteismia. Eckhartia ei kuitenkaan itseään pidetä quietistina tai panteistina. Katolisen kirkon piirissä on tulkittu, että Eckhartin harhaoppiset lauseet liittyvät hänen tapaansa käyttää epäteknistä terninologiaa sovittaessaan sanomaansa maalikkoyleisölle. Tästä syystä Eckhartin kirjoitukset ovat olleet alttiita virhetulkinnoille. Katolinen kirkko katsoo, että suopeasti tulkittuna Eckhart on katsottavissa ansiokkaaksi skolastikoksi, joskaan ei aivan suurimpien skolastikkojen kuten Tuomas Akvinolaisen tai Albert Suuren veroiseksi.[2]

Katolinen kirkko pitääkin Eckhartia puhdasoppisena katolisena kristittynä. Ongelmallista katolisen kirkon näkökulmasta kuitenkin on se, että hänen opetustaan voidaan helposti tulkita tavalla, joka on katolisen uskonkäsityksen vastainen.[5]

Eckhart ja protestantismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet protestantit suhtautuvat Eckhartiin suopeasti. Osa protestanteista näkee esimerkiksi Eckhartin ja Martin Lutherin välillä monia yhtäläisyyksiä. Molemmat esimerkiksi suuntasivat sanomansa ainakin osin maalikkoyleisölle ja käyttivät tähän tavallisen kansan puhumaa saksaa. Molemmat myös ajautuivat ristiriitoihin kirkollisten auktoriteettien kanssa ja molempien opetus tuli ainakin osittain katolisen kirkon tuomitsemaksi. Molempien teologiassa on myös kirkollista hierarkiaa kyseenalaistavia ja kristityn henkilökohtaista uskonelämää korostavia piirteitä.[6] Eräät protestanttiset kristityt ovat jopa luonnehtineet Eckhartia lähes Lutherin veroiseksi uskonpuhdistajaksi.[2]

Toisaalta protestantismin ja Eckhartin teologian välisiä yhtäläisyyksiä on helppo myös liioitella. Eckhart eli noin kaksisataa vuotta ennen uskonpuhdistusta, ja Eckhartin elinpiiri oli oleellisesti erilainen kuin reformaation ajan Eurooppa. Monet niistä katolisen kirkon väitetyistä epäkohdista, joita esimerkiksi Luther vastusti, eivät olleet relevantteja vielä Eckhartin elinaikana. Lutherin ja Eckhartin opetuksessa on myös lukuisia periaatteellisia eroja. Esimerkiksi Eckhartin opetus on luonteeltaan mystagoginen, kun taas Lutherin suhtautuminen mystiikkaan on päin vastoin hyvin kielteinen.[6]

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomennokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta: Eckhart von Hochheim (saksaksi)
Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta: Author:Meister Eckhart (englanniksi)

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag Amber L. Griffioen: Meister Eckhart. Metaphysics Research Lab, Stanford University, 2023. Teoksen verkkoversio (viitattu 10.5.2024).
  2. ↑ a b c d e f g h i j McMahon, Arthur: CATHOLIC ENCYCLOPEDIA: Meister Eckhart www.newadvent.org. 1909. Viitattu 13.5.2024.
  3. ↑ a b c Meister Eckhart | German Mystic & Philosopher | Britannica www.britannica.com. Viitattu 12.5.2024. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e Anni Mustonen: Mestari Eckhartin mystiset saarnat Teologia.fi. 25.3.2011. Viitattu 12.5.2024.
  5. ↑ Dictionary : ECKHARTISM www.catholicculture.org. Viitattu 21.5.2024.
  6. ↑ a b Steven Ozment: Eckhart and Luther: German Mysticism and Protestantism. The Thomist: A Speculative Quarterly Review, 1978, 42. vsk, nro 2, s. 259–280. ISSN 2473-3725 Artikkelin verkkoversio.
Keskiajan filosofia
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mestari_Eckhart&oldid=22602934”