Luchino Visconti

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Luchino Visconti
Luchino Visconti 5.jpg
Syntymäaika 2. marraskuuta 1906
Syntymäpaikka Milano, Italia
Kuolinaika 17. maaliskuuta 1976 (69 vuotta)
Kuolinpaikka Rooma, Italia
Oikea nimi Luchino Visconti di Modrone
Ammatti ohjaaja
Tunnetuimmat ohjaukset Tiikerikissa
Kuolema Venetsiassa
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Viscontin läpimurtoelokuva Ossessionen juliste.

Luchino Visconti (2. marraskuuta 1906 Milano17. maaliskuuta 1976 Rooma) oli italialaisen elokuvan keskeisimpiä ohjaajia. Hän oli tunnetun Visconti-suvun jälkeläinen. Suku hallitsi aikoinaan Milanoa ja Pohjois-Italiaa, ja hän itse oli Modronen herttua. Visconti on tunnettu erityisesti historiallisista ja yhteiskunnallisista aiheistaan.

Helena Yläsen mukaan ”kommunisti ja aristokraatti” Visconti on ollut ehkä omimmalla maaperällään luodessaan laajoja, historiallisia ja usein oopperamaisia draamoja maailman mahtavien rapautuvasta elämästä.[1]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luchinon perhe oli Pohjois-Italian rikkaimpia. Isä oli Giuseppe Visconti (Milano, 1879–1941) ja äiti oli Carla Esba, kuuluisan farmaseuttisen yrityksen omistaja. Luchinolla oli kaikkiaan kuusi sisarusta. Sisar Umberta Visconti avioitui dokumentaristin ja ohjaajan Renzo Avanzon kanssa, ja toisen avioliiton hän solmi säveltäjä ja orkesterinjohtaja Franco Manninon kanssa, joka työskenteli yhteistyössä useiden Viscontin filmien tekemisessä. Veli Luigi Visconti avioitui näyttelijä Laura Adanin kanssa.

Luchino suoritti asevelvollisuutensa Pinerolon ratsuväen aliupseerina. Hän vietti keskeisen nuoruutensa kasvattamalla hevosia omalla maatilallaan. Hän harrasti myös oopperaa, josta hän sai runsaasti vaikutteita. Perheellä oli tarjota paljon harrastamisen mahdollisuuksia, sillä isä oli teatteri Teatro alla Scalan suurin tukija ja siksi perheellä oli käytössään oma aitio teatterissa. Äidin salongissa kävivät useat aikakauden merkkihenkilöt, muiden muassa kapellimestari Arturo Toscanini, säveltäjä Giacomo Puccini ja kirjailija Gabrile D’Annunzio.

Elokuvan Rocco ja hänen veljensä juliste.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luchino Viscontin aloitti uransa elokuvan parissa vasta 30-vuotiaana, ja lähes nelikymppisenä hän ohjasi oman esikoiselokuvansa. Vuonna 1936 hänen ystävänsä, muotisuunnittelija Coco Chanel, tutustutti hänet ohjaaja Jean Renoiriin Ranskassa. Visconti toimi hänen johdollaan kolmantena apulaisohjaajana ja pukusuunnittelijana. Häneen teki syvällisen vaikutuksen Renoirin realismi, jota hän oli mukana toteuttamassa kahdessa elokuvassa (Les basfonds ja Une partie de campagne). Ranskassa hän myös tapasi italialaisia vasemmistolaisia, jotka olivat maanpaossa. He vaikuttivat häneen poliittisesti. Visconti vieraili myös Hollywoodissa ja tutustui siellä elokuvastudioihin, mutta tämä vierailu vuonna 1939 jäi varsin lyhykäiseksi äidin kuoleman takia. Mielenkiintoinen yhteistyö Renoirin kanssa sai jatkoa Tosca-oopperan elokuvaversiolla. Toinen maailmansota sekoitti ranskalaisohjaajan suunnitelmat, ja elokuvan valmisti loppuun ohjaajana saksalainen Karl Koch.

Visconti onnistui tutustumaan joukkoon nuoria intellektuelleja ja kriitikoita toimiessaan avustajana Cinema-lehdessä, jonka oli perustanut Italian diktaattorin Benito Mussolinin poika Vittorio. Hän aloitti yhteistyönsä Roberto Rossellinin kanssa. Näissä merkeissä hän kohtasi myös todennäköisesti elokuvaohjaaja Federico Fellinin. Yhdessä Gianni Puccinin, Antonio Pietrangelin ja Giuseppe De Santisin kanssa Visconti kirjoitti käsikirjoituksen ensimmäiseen elokuvaansa Riivaajat (1943). Elokuvaa pidetään ensimmäisenä neorealistisena elokuvana. Se perustui James Cainin useasti filmattuun teokseen The Postman Always Rings Twice. Elokuvan pääroolissa oli Clara Calamai, joka oli viime hetkellä tullut Anna Magnanin tilalle. Vuonna 1948 Visconti käsikirjoitti ja ohjasi elokuvan Maa järisee (La terra trema), joka perustui mekaanikko Ginon elämästä kertovaan Giovanni Vergan romaaniin I Malavoglia.

Visconti oli yksi harvoista neorealistisista ohjaajista, jotka onnistuivat työskentelemään koko 1950-luvun ajan. Hän kylläkin siirtyi genren ulkopuolella vuonna 1954 valmistuneella elokuvallaan Senso, joka oli kuvattu Technicolor-värijärjestelmällä. Elokuva sijoittuu vuoteen 1866, jolloin Italia oli yhdistymässä miehittäjävaltioiden ja pienten ruhtinaskuntien muodostamasta hajanaisesta niemimaasta yhdeksi kansakunnaksi. Tapahtumapaikkana on Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian hallitsema Veneton alue. Tarina perustuu Camillo Boniton romaaniin. Tässä filmissä Visconti yhdistää realismin ja romantiikan ja siten johdattaa katsojan pois neorealismista. Tätä filmiä ovat jotkut kriitikot väittäneet kaikkein viscontimaisimmaksi elokuvaksi.

Vuonna 1957 Visconti voitti Venetsian elokuvajuhlien Hopeisen leijonan elokuvallaan Valkeat yöt. Kyseessä oli Feodor Dostojevskin novelliin pohjautuva tulkinta rakkaudesta. Elokuvan tärkeissä rooleissa olivat Marcello Mastroianni, Maria Schell, Jean Marais ja Clara Calamai. Livornon kaupunki Italiassa oli inspiroinut ohjaajaa, ja hän oli rakentanut sen Italian elokuvakeskukseen Cinecittaan.

Visconti oli myös kuuluisa näytelmäohjaaja. Eritoten vuosien 1946 ja 1960 välisenä aikana hän ohjasi lukuisia töitä Rina Morelli-Paolo Stoppa Companylle; mukana oli myös Vittorio Gassman. Myös ooppera kuului hänen työsarkaansa, ja kaikkein kuuluisin hänen ohjauksensa lienee Donizettin Anna Bolena, joka esitettiin La Scalassa vuonna 1957. Pääosassa esiintyi itse Maria Callas, jonka laulamista oopperoista hän ohjasi myös La Sonnambulan sekä La Traviatan.

Elokuvaohjaajana Visconti palasi uudelleen neorealismin pariin vielä 1960-luvullakin. Rocco ja hänen veljensä kertoo Etelä-Italialaisesta perheestä, joka on muuttanut Milanoon paremman elämän toivossa. Geoffrey Nowell-Smith on todennut: ”Visconti ilman realismia on sama kuin Lange ilman ekspressionismia ja Eisenstein ilman formalismia…”.

Elokuva Tiikerikissa valmistui vuonna 1962 ja se perustui Giuseppe Tomasi di Lampedusan samannimiseen romaaniin, joka oli kirjoittajansa ainoa, postuumina julkaistu teos. Elokuva käsittelee lähes samaa aihetta kuin Senso, Italian yhdistymisen vaikeutta, mutta Italian eteläisen osan, ja eritoten Sisilian, kautta katsottuna. Tarina kuvaa uuden ja vanhan törmäämistä monella tasolla, niin rakkaudessa kuin yhteiskunnassakin. Vanha ruhtinas pitäytyy entisessä vaikka uusi aika ja Italian yhdistyminen on jo läsnä. Luokkarajat rikkova rakkaus kruunaa kaiken. Rooleissa nähdään Burt Lancaster, Claudia Cardinale sekä Alain Delon. Elokuva voitti Kultaisen palmun Cannesin elokuvajuhlilla. Kirjailija Alberto Moravia on todennut, että Tiikerikissa on Viscontin elokuvista puhtain, tasapainoisin ja todellisin.

Vuonna 1969 valmistui Viscontin elokuva Kadotetut, josta hän sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta ohjauksesta. Elokuva kertoo vauraan saksalaisen teollisuusperheen hajoamisesta ja natsismiin sortumisesta. Tässä elokuvassa tulee hyvin esille ohjaajan esteettiset pyrkimykset, dekadenssi ja puhdas kauneus.

Viimeisinä elinvuosinaan hän käytti Helmut Bergeriä elokuviensa päätähtenä; Kadotetuissa ja Ludvig II:ssa, kuin myös elokuvassa Intohimo ja väkivalta, jossa kuvataan fasismin nousua aikakauden, eli 1970-luvun, Italiassa. Elokuvassa on myös vahva panos Burt Lancasterilta. Viscontin viimeinen elokuva oli Rakkautta Roomassa, jossa kuvataan uskottomuutta.

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Visconti kuoli Roomassa sydänkohtaukseen 69-vuotiaana. Hän oli adoptoinut Helmut Bergerin, jolla hän jätti arvonnimensä ja omaisuutensa. Ischian saarella, Napolinlahdella, on Viscontin muistolle pyhitetty museo.

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ohjaajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avustavana ohjaajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Les basfonds Jean Renoir (1936)
  • Virta (Une partie de campagne, Jean Renoir, 1936)
  • La Tosca Jean Renoir ja Carl Koch (1940)

Dokumentaristina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kunnian päiviä (Giorni di gloria, yhteisohjauksena, 1945)
  • Appunti su un fatto di cronaca, epidosi ohjelmaan Documento mensile n. 2, (1951)
  • Alla ricerca di Tadzio (1970), elokuvan Kuolema Venetsiassa pääosan esittäjän etsintä.

Teatrografìa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teatteriohjaajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Parenti terribili (Kauheat vanhemmat), Jean Cocteau (1945)
  • Quinta colonna (Viides kolonna), Ernest Hemingway (1945)
  • La macchina da scrivere (Kirjoituskone), Jean Cocteau (1945)
  • Antigone, Jean Anouilh (1945)
  • A porte chiuse (Suljetut ovet), Jean-Paul Sartre (1945)
  • Adamo, Marcel Achard (1945)
  • La via del tabacco, John Kirkland, Erskine Caldwell-sovitus, (1945)
  • Il matrimonio di Figaro (Figaron häät), Pierre Augustin Caron De Beaumarchais, (1946)
  • Delitto e castigo, Gaston Bary, Fjodor Dostojevski-sovitus, (1946)
  • Zoo di vetro di Tennessee Williams (1946)
  • Euridice, Jean Anouilh (1947)
  • Rosalinda (Miten haluatte), William Shakespeare (1948)
  • Un tram che si chiama desiderio (Viettelysten vaunu), Tennessee Williams (1949)
  • Oreste, Vittorio Alfieri (1949)
  • Troilo e Clessidra, (Troilus ja Cressida), William Shakespeare (1949)
  • Morte di un commesso viaggiatore (Kauppamatkustajan kuolema), Arthur Miller (1951)
  • Un tram che si chiama desiderio, (Viettelysten vaunu), Tennessee Williams (1951)
  • Il seduttore, Diego Fabbri, (1951)
  • La locandiera, Carlo Goldoni (1952)
  • Tre sorelle, (Kolme sisarta), Anton Tšehov (1952)
  • Il tabacco fa male, Anton Tšehov (1953)
  • Medea, Euripides (1953)
  • Come le foglie, Giuseppe Giacosa (1954)
  • Il Crogiuolo, Arthur Miller (1955)
  • Zio Vania (Vanja eno), Anton Tšehov (1955)
  • Contessina Giulia, (Neiti Julia), August Strindberg (1957)
  • L'impresario di Smirne, Carlo Goldoni (1957)
  • Uno sguardo dal ponte, Arthur Miller (1958)
  • Immagini e tempi di Eleonora Duse (1958)
  • Veglia la mia casa, angelo, Ketti Frings, Thomas Wolf-sovitus, (1958)
  • Deux sur la balançoire, William Gibson (1958)
  • I ragazzi della signora Gibbons, Will Glickman ja Joseph Stein (1958)
  • Figli d'arte, Diego Fabbri (1959)
  • L'Arialda, Giovanni Testori (1960)
  • Dommage qu'elle soit une p..., John Ford (1961)
  • Il tredicesimo albero, André Gide (1963)
  • Après la chute, Arthur Miller (1965)
  • Il giardino dei ciliegi, (Kirsikkapuisto), Anton Tšehov (1965)
  • Egmont, Goethe (1967)
  • La monaca di Monza, Giovanni Testori (1967)
  • L'inserzione, Natalia Ginzburg (1969)
  • Tanto tempo fa, Harold Pinter (1973)

Yhteistyössä teatteriohjaajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Carità mondana, Giannino Antona Traversi, (1936)
  • Il dolce aloe, Jay Mallory, (1936)
  • Il viaggio, Henry Bernstein, (1938)
  • Vita col padre, Howard Lindsay ja Russel Crouse, Clarence Day-sovitus, (1947)

Oopperaohjaajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Balettien ohjaajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mario e il Mago, koreografia, (1956)
  • Maratona di danza, libretto (1957)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ylänen, Helena: James Deanista Kati Outiseen eli viisi elokuvaa nuoruudesta. Lasipalatsi-lehti, 2009, nro 3, s. 16.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bacon, Henry: Tiikerikissan aika. Luchino Viscontin elämä ja elokuvat. Julkaisija: Suomen elokuva-arkisto. Helsinki: VAPK-kustannus, 1992. ISBN 951-37-0759-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]