Giuseppe Verdi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Säveltäjä Giuseppe Verdi, noin vuonna 1850
Verdin allekirjoitus.

Giuseppe Fortunino Francesco Verdi (10. lokakuuta 1813 Busseto27. tammikuuta 1901 Milano) oli italialainen romantiikan ajan oopperasäveltäjä.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Giuseppe Verdi syntyi Busseton pikkukaupungissa 1813. Hänen lahjakkuutensa kiinnitti kauppias ja amatöörimuusikko Antonio Barezzin huomion. Barezzi tuki häntä monin tavoin, opetti hänelle eri puhallinten soittoa ja otti hänet asumaan taloonsa. Barezzi myös järjesti Verdille stipendin, jotta tämä voisi opiskella kuuluisassa Milanon konservatoriossa.

Milanon konservatorio ei hyväksynyt Verdiä oppilaaksi.[1] Vasta runsaat puoli vuosisataa sitten on onnistuttu selvittämään hylkäämisen syyt: konservatorio oli täynnä oppilaita, Verdi oli ulkomaalainen – Italia oli jaettu monen valtion kesken, joten Milano ja Busseto olivat eri maissa – liian vanha ja soitti pianoa väärällä tavalla.lähde? Kuultuaan hylkäämisestä Barezzi lupasi rahoittaa Verdin yksityiset opinnot. Verdi opiskeli professori Vincento Lavignan johdolla lähinnä kontrapunktia, jossa tämä oli erityisen tarkka. Verdi kirjoitti omien sanojensa mukaan Lavignan opissa "pelkkiä kaanoneita ja fuugia, kaikenlaisia fuugia ja kaanoneita".

Kun Verdin edellinen opettaja Provesi kuoli, Bussetossa vapautui urkurin paikka, ja Verdi päätyi kotikaupunkiiinsa työhön. Verdi avioitui suosijansa tyttären Margherita Barezzin kanssa 4. toukokuuta 1836. He saivat avioliiton aikana kaksi lasta. Verdi sävelsi, opetti ja johti. Hän oli saanut valmiiksi ensimmäisen oopperansa, Rocesterin, josta ei ole säilynyt yhtään kappaletta tuolla nimellä. Ei tiedetä muuttuiko Rocester Obertoksi, joka oli Verdin ensimmäinen esitetty ooppera, vai onko Oberto itsenäinen teos. Verdin opettaja Lavigna ehti kuolla, ennen kuin Verdi olisi saanut hänen avullaan Oberton esitetyksi La Scalassa Milanossa. Samaan aikaan Verdien vanhempi lapsi kuoli. Verdit päättivät matkustaa Barezzin lainarahojen turvin Milanoon, jossa G. Verdi järjesti Obertolle esityksen La Scalaan. Näihin aikoihin Verdien toinenkin lapsi kuoli.

Giuseppe Verdi alkoi säveltää toista oopperaa, Un giorno di regno ('Päivä kuninkaana'). Se oli opera buffa, joka ei sopinut Verdin sen hetkiseen mielialaan – hänhän suri lastensa kuolemaa. Työ keskeytyi Verdin sairastuessa. Kun hän parani, Margherita sairastui vakavasti. Verdi pyysi Barezzia tulemaan Milanoon, hän saapuikin tuntia ennen Margheritan kuolemaa. Vaimon kuolema masensi Verdiä entisestään. Tässä tilassa hän kirjoitti Un giorno di regnon loppuun ja harjoitutti ja esitytti sen. Ooppera epäonnistui täydellisesti, ja Verdi päätti lopettaa säveltämisen.lähde?

Giuseppina (Peppina) Strepponi

Ensimmäiset menestykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myöhemmin Verdi tapasi Merellin, La Scalan impressaarin, matkalla teatteriin. Merelli vei Verdin La Scalaan, jossa antoi tälle uuden libreton luettavaksi. Turhautuneena Verdi vei libreton kotiinsa ja heitti sen pöydälle, ja se avautui niin, että Verdi näki sanat Va, pensiero, sull'ali dorate (suom. 'Lennä, ajatus, kultasiivin'). Verdi ei saanut yöllä unta. Hän luki librettoaan niin monta kertaa, että aamulla hän osasi sen jo ulkoa.lähde? Lopulta hän sävelsi Nabuccon, joka oli hänen ensimmäinen menestysoopperansa. Nabuccon kantaesityksen jälkeen Verdi oli kuuluisa. Juuri oopperan kirjoittamiseen innoittanut kuoro Va pensiero oli iskenyt sorretun kansan sydämeen. Myöhemmin siitä tuli Italian Risorgimenton, itsenäisyystaistelun tunnus ja Italian valtion epävirallinen kansallislaulu.

Väitetään, että Nabuccon kantaesityksessä Abigaillen roolin laulaneen, uransa ehtoopuolella olleen sopraanon, Giuseppina Strepponin ja Giuseppe Verdin pitkäikäinen suhde olisi alkanut näihin aikoihin.lähde? Verdi piti yksityiselämänsä hyvin salassa, joten totuutta ei tiedetä. Myöhemmin he asuivat yhdessä ja menivät naimisiin vuonna 1859. Verdin seuraava ooppera, I Lombardi alla prima crociata, pyrki seuraamaan Nabuccon jalanjälkiä. Se oli tietoisesti isänmaallinen, siinä oli Va pensieroa vastaava kuoro O Signore, dal tetto natio. Tämän oopperan myötä Verdi sai tutustua ensimmäistä – mutta ei viimeistä – kertaa sensuurin kiemuroihin: esimerkiksi erään aarian alku "Ave Maria" piti muuttaa muotoon "Salve Maria".

"Kaleeriorjuuden" vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verdin seuraava ooppera, Ernani, perustui Victor Hugon Hernaniin Se nosti säveltäjänsä kansainväliseksi kuuluisuudeksi. Hugo itse ei pitänyt ajatuksesta, että hänen teoksensa alennettaisiin oopperaksi, mutta vuosia myöhemmin tutustuttuaan Ernaniin ja myöhemmin hänen tekstiinsä sävellettyyn Rigolettoon perui puheensa ja kehui, kuinka Verdi oli onnistunut hänen teostensa muuttamisessa oopperaksi.

Ernani aloitti Verdin elämässä jakson, jota on totuttu sanomaan kaleeriorjuuden vuosiksi – "Anni di galera", kuten Verdi itse sanoi. Näiden yhdeksän vuoden (18421851) aikana hän kirjoitti 14 oopperaa, joista vain harvat ovat saaneet mestariteoksen aseman. Huomattavimmat lienevät Shakespeareen perustuva Macbeth sekä Luisa Miller, joissa Verdi ensimmäistä kertaa käytti sävellystekniikoita, jotka hän kehittäisi huippuunsa kolmessa viimeisessä oopperassaan Aida, Otello ja Falstaff. Huomion arvoinen on myös isänmaallinen Attila.

Trilogia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sound-icon.svg

Enrico Caruso laulaa Rigoletosta: (n.1908)
La donna è mobile

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Victor Hugon tarinaan perustui myös Verdin niin sanotun trilogian ensimmäinen ooppera, Rigoletto. Trilogian kolme oopperaa kuuluvat edelleen kaikkien oopperatalojen kantaohjelmistoon.

Verdin suosituimman oopperan La Traviatan kantaesitys la Fenicessä epäonnistui. Mainosjuliste, 1853

Rigolettossa Verdi kehitteli eteenpäin tekniikoita, jotka oli kehittänyt Macbethissa ja Luisa Millerissä. Ooppera ei ollut pelkkä aarioiden, resitatiivien, kuorokohtausten ja meluisien finaalien kokoelma. Musiikki alkoi saada uusia muotoja: Rigoletton ja Sparafucilen keskustelevat murhasta kuin puhuen, parlando, melodian kulkiessa orkesterissa. Kuuluisa, muodoltaan vanhahtava aaria La donna è mobile on täydellinen kuvaus kyynisestä viettelijästä. Viimeisen näytöksen mahtavaa kvartettoa on pidetty parhaana Verdin kirjoittamana ensemblenä. Rigoletto on mestariteos, ja se kiersi seuraavina vuosina ympäri maailman.

Vuonna 1852, 39-vuotiaana, Verdi kirjoitti kaksi oopperaa limittäin. Ensimmäisenä valmistui ontuvaan librettoon sävelletty Il Trovatore (suom. Trubaduuri). Vaikka kriitikot eivät siitä pitäneet, Trubaduuri on Verdin suosituimpia ja ehkä esitetyin ooppera, mestariteos sekin. La Traviataa Verdi kirjoitti harjoittaessaan Trubaduuria, ja hänen sanotaan soitintaneen oopperan 13 päivän aikana Trubaduurin harjoitusten ohessa.lähde? La Traviatan kantaesitys epäonnistui, pääosin huonon esiintyjäkaartin ja lavastuksen johdosta. Vasta parin vuoden kuluttua se esitettiin uudestaan, tällä kertaa kunnollisin edellytyksin. Oopperasta tuli Verdin suosituin.

Kirotut oopperat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliittinen piirros, Verdi eli Vittorio Emmanuele Re d'Italia (suom. Vittorio Emmanuele, Italian kuningas), 1859

Verdi alkoi kyllästyä "kirottuihin oopperoihin". Hän kuitenkin kirjoitti Pariisin oopperalle oopperan Les Vêpres siciliennes. Hän teki säveltäessään Suurelle putiikille ("Le Grande Boutique", kuten hän Pariisin oopperaa kutsui) monia myönnytyksiä: hän suostui muun muassa säveltämään baletin, joka sijoitetaan oopperassa myöhään, jotta tietyt Putiikin rahoittajat ehtisivät paikalle harrastuksiltaan näkemään sen. Ooppera menestyi hyvin Verdin barometrillä: jos sali on täysi neljännessä esityksessä, on ooppera onnistunut. Hänen seuraava oopperansa, Simon Boccanegra, oli puolestaan epäonnistunut, mistä nimitys "kirotut oopperat" tulee.

Verdi oli isänmaanystävä. Hänen panoksensa Italian itsenäistymistaistelussa oli isänmaallinen musiikki: Va pensiero, Patria oppressa (oopperasta Macbeth), Attila ja monet muut olivat liikuttaneet kansan syviä rivejä. Verdin nimeä alettiin käyttää lyhenteenä sanoista "Vittorio Emmanuele Re d'Italia" (suom. 'Vittorio Emmanuele, Italian kuningas'), kun haluttiin varmistaa kansallisaatteen leviäminen sensuurin estämättä. Verdistä tuli myös Italian ensimmäisen parlamentin jäsen.

1860-luvulla Verdi sävelsi oopperat La forza del destino (suom. 'Kohtalon voima') ja Don Carlos. Tässä vaiheessa Verdiä pidettiin yleisesti jo parhaansa antaneena säveltäjänä, jonka ura on laskusuunnassa. Häntä alettiin syyttää Richard Wagnerin imitoimisesta, vaikka, kuten Verdi itse totesi, hän oli käyttänyt kyseessä olleita keinovaroja (johtoteemat) kauan ennen Wagneria.

Aida ja Requiem[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aida-oopperan juliste, 1908
Giuseppe Verdi, ca.1870

Rossinin kuoltua 13. marraskuuta 1868 Verdi esitti, että italialaiset säveltäjät säveltäisivät yhdessä Rossinin muistoksi Requiemin, johon Verdi itse tarjoutui säveltämään viimeisen osan, Libera men. Erinäisten syiden vuoksi Rossini-sielunmessua ei koskaan esitetty, ja se on edelleen tallessa nuottikustantaja Ricordilla.

Verdiltä tilattiin juhlahymni Suezin kanavan ja Kairon oopperatalon avajaisiin. Tästä Verdi kieltäytyi, mutta innostui seuraavana vuonna oopperan säveltämisestä. Oopperan aiheeksi annettiin vanha egyptiläinen tarina, josta Verdi libretisti Antonio Ghislanzonin avulla muokkasi oopperalle libreton. Oopperan nimeksi tuli Aida. Pariisin valtaus esti kuitenkin pukujen toimittamisen ajoissa Kairoon, joten alkuvuodeksi 1871 suunniteltu kantaesitys siirtyi joulukuulle. Pian Aida esitettiin Milanon La Scalassa ja sen voittokulku alkoi. Verdiä syytettiin taas Wagnerin imitoimisesta. Hän totesi, että on todella mukavaa kuulla 35 työvuoden kuluttua olevansa imitoija.

Ennen Aidan Italian-kantaesitystä La Scalassa sopraano Teresa Stolz sairastui. Odotellessaan Aidansa parantumista Verdi kulutti aikaansa kirjoittamalla jousikvarteton. Verdin Jousikvartetto e-molli on alallaan mestariteos. Verdi itse sanoi: "En tiedä, onko se hyvä vai huono. Tiedän, että se on kvartetto."

Vuonna 1873 kansallisrunoilija Alessandro Manzoni kuoli. Verdi kirjoitti hänen muistolleen Messa da Requiemin, joka kantaesitettiin Manzonin kuoleman yksivuotispäivänä. Dramaattista Requiemia on nimitetty jopa Verdin parhaaksi oopperaksi.

Otello ja Falstaff[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Giovanni Boldini: Giuseppe Verdi, maalaus, 1886

¨

Lähes 15 vuoteen Verdi ei kirjoittanut yhtään oopperaa, vaikka hänen ystävänsä monesti häntä siihen suostuttelivat. Kuitenkin alkoi tapahtua, kun hänen kustantajansa, Ricordi, esitteli hänelle Arrigo Boiton, säveltäjän ja libretistin. Sävellystyö kesti vuosia: Verdi ei luvannut mitään ja piti kaiken salassa. Vähitellen "suklaaprojekti" alkoi muotoutua, ja niin syntyi ooppera Otello William Shakespearen näytelmän pohjalta.

Verdin viimeinen ooppera, Falstaff, oli myös Boiton Shakespeare-librettoon sävelletty. Libretto perustui näytelmiin Windsorin iloiset rouvat, Henrik IV ja Henrik V. Falstaff oli Verdin ainoa onnistunut opera buffa, koominen ooppera. Otellossa ja Falstaffissa Verdi vei huippuunsa italialaisen oopperan. Ne eivät ole kuitenkaan erityisen suosittuja, sillä ne vaativat yleisöltään paljon. Niiden jälkeen Verdi aikoi lopulta toteuttaa pitkäikäisen unelmansa, säveltää Shakespearen Kuningas Lear, mutta hänen ikänsä ja terveytensä ei sitä sallinut.

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verdi perusti muusikkojen vanhainkodin, Casa Verdin, joka avattiin vasta vuosi hänen kuolemansa jälkeen.[2] Giuseppina Strepponi Verdi, Giuseppe Verdin vaimo, kuoli 1897. Verdi itse kuoli 27. tammikuuta 1901. Hänen hautajaisensa olivat vaatimattomat: yksi pappi, yksi risti, yksi kynttilä, ei musiikkia. Musiikkikiellosta huolimatta ihmismassat puhkesivat laulamaan Va pensieroa, kun Verdin arkku kuljetettiin hautausmaalle. "Hän kuoli uljaasti, kuin taistelija, äänettömästi", kirjoitti Arrigo Boito ystävälleen.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oopperat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verdi sävelsi lähes kolmekymmentä oopperaa.[3]


Verdin käyttämät äänet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kohtalon voima (ital. La forza del destino) on Giuseppe Verdin säveltämä ooppera vuodelta 1862 joka sai ensi-esityksensä Pietarissa. Kuva Metropolitan-oopperan esityksesta vuodelta 1918, Enrico Caruso ja Rosa Ponselle oopperan 4. näytöksessä.
Ääni määrä
Sopraano 40
Mezzosopraano 20
Altto 4
Tenori 64
Baritoni 30
Basso 66

Tärkeimmät soolo-osat yhteensä 224 [4]

Kuoroteokset ja uskonnolliset teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tantum Ergo tenorille ja orkesterille. Sävelletty 1836 L. Machiavellille.
  • Suona la tromba kolmiääniselle mieskuorolle ja orkesterille. Sävelletty kesällä 1849; sanat G. Mameli.
  • Inno delle nazioni tenorille, kuorolle ja orkesterille, sävelletty 1862 Lontoon maailmannäyttelyä varten, sanat A. Boito.
  • Libera me sopraanolle, kuorolle ja orkesterille. Sävelletty 1869 Rossinin muistolle sävellettyyn yhteisrequiemiin.
  • Messa da Requiem SATB-solisteille, kuorolle ja orkesterille. Sävelletty 1873–1874 A. Manzonin kuoleman yksivuotispäivän juhlistamiseksi.
  • Ave Maria sopraanolle ja jousiorkesterille. Sävelletty 1879–1880 hyväntekeväisyyskonserttia varten. Teksti mahdollisesti Danten käsialaa.
  • Pater Noster, viisiääniselle kuorolle a cappella. Sävelletty 1879–1880 hyväntekeväisyyskonserttia varten. Teksti mahdollisesti Danten käsialaa.
  • Pietà, Signore tenorille ja pianolle. Sävelletty 1894 ja julkaistu kausijulkaisussa Fata Morgana Sisilian ja Calabrian maanjäristysten uhrien hyväksi. Sanat A. Boiton De profundisin pohjalta.
  • Quattro pezzi sacri. Neljä kappaletta, julkaistu 1898:
    1. Ave Maria sulla scala enigmatica neliääniselle kuorolle a cappella. Sävelletty 1889.
    2. Stabat Mater kuorolle ja orkesterille. Sävelletty 1896–1897 (?).
    3. Laudi alla Vergine Maria neliääniselle naiskuorolle. Sävelletty 1887–1888. Sanat Danten Paradison viimeisestä laulusta.
    4. Te Deum kaksoiskuorolle ja orkesterille. Sävelletty 1895–1896.

Kamarimusiikkia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Giuseppe Verdin rintakuva Teatro Massimon edustalla, Palermossa.
  • Jousikvartetto e-molli. Sävelletty 1873, julkaistu 1876.
  • Sei Romanze (1838)
    1. Non t'accostar all'urna (Jacopo Vittorelli)
    2. More, Elisa, lo stanco poeta (Tommaso Bianchi)
    3. In solitaria stanza (Vittorelli)
    4. Nell' orror di note oscura (Carlo Angiolini)
    5. Perduta ho la pace
    6. Deh, pietoso, o addolorata
  • L'esule (1839) (Temistocle Solera)
  • La seduzione (1839) (Balestra)
  • Guarda che bianca luna: notturno (1839)
  • Album di Sei Romanze (1845)
    1. Il tramonto (Andrea Maffei)
    2. La zingara (S. Manfredo Maggioni)
    3. Ad una stella (Maffei)
    4. Lo Spazzocamino (Maggioni)
    5. Il Mistero (Felice Romani)
    6. Brindisi (Maffei)
  • Il poveretto (1847) (Maggioni)
  • L'Abandonée (1849) (Escudier?)
  • Stornello (1869) (annon.)
  • Pietà Signor (1894) (Verdi et Boito)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Antti-Juhani Kaijanaho: G. Verdi 1996.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Veijo Murtomäki: Giuseppe Verdi Sibelius Akatemia.
  2. Storia Della Casa Casa Verdi.
  3. List of Works (Oopperat ja niiden ensiesitykset)
  4. Danièle Pistone: Nineteenth-Century Italian opera s. 46

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Giuseppe Verdi.

Äänitteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]