Mezzosopraano

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ääniala
Naiset
sopraano
mezzosopraano
altto
kontra-altto

Miehet

sopranista
kontratenori
tenori
baritoni
bassobaritoni
basso

Mezzosopraano [metso-] (suom. puoli-) on ääniala sopraanon ja kontra-alton välissä. Mezzosopraano on naisten keskikorkea ääni ja yleisin naisten äänityyppi. Noin kaksi kolmasosaa naisista on mezzosopraanoja. Mezzosopraanon sävelalue ulottuu pienestä a:sta kaksiviivaiseen a:han tai b:hen, mutta äänenväri on yleensä tummempi, alttomaisempi. Kuoroissa mezzosopraanot laulavatkin usein ylempää alttostemmaa, jotta kutsutaan ykkösaltoksi. Korkeaäänisemmälle mezzosopraanolle on kuorossa kakkossopraanon stemma.

Ääniala[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mezzosopraanon ääniala on matalampi kuin sopraanolla. Mezzosopraano laulaa säveliä A3-A5 jotka kuuluvat äänityypin vahvuusalueeseen. Kuorossa korkein mezzosopraanon sävel on usein F5. Mezzosopraanolla on enemmän matalia säveliä kuin sopraanolla ja matalat sävelet onnistuvat tyypillisesti paremmin kuin sopraanolta. Mezzosopraano kykenee laulamaan 3. oktaavissa rintaäänellä. Mezzosopraanon äänen sointiväri on tummempi ja rikkaampi kuin sopraanolla, sillä yläsävelsarja on runsas. Mezzosopraanot kykenevät usein laulamaan samoja säveliä kuin sopraano eli A5 ei ole mezzosopraanon korkein sävel, vaan myös B5 ja C6 tyypillisesti onnistuvat harjaantuneilta mezzosopraanoilta. Mezzosopraano voi siis kyetä laulamaan yhtä korkealta kuin sopraano, mutta ei kuitenkaan viihdy korkealla kuten sopraano vaan väsyy korkealla laulamiseen.

Musikaaleissa ja musiikkiteatterissa mezzosopraanon tulisi olla kykenevä laulamaan vahva G5-sävel, joka kuuluu Nettien rooliin Carousel-musikaalissa. Mezzosopraanon belttausväli alkaa sävelestä F4/G4 ja ulottuu C5:een tai D5:een. Mezzosopraanon belttausääni on tummempi ja paksumpi kuin sopraanolla.[1]

Tunnettuja mezzosopraanoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Gillyanne Kayes, Keith Johnstone, Jeremy Fisher. Impro: Improvisation and the Theatre. s. 27-28.
Tämä musiikkiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.