Äänityyppi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Äänityyppi tarkoittaa ihmisen lauluäänelle määriteltyä tietyt ominaisuudet täyttävää tyyppiä. Ihmisten äänet vaihtelevat äänihuulten pituuden ja niiden massan mukaisesti. Lisäksi ihmisen ainutlaatuinen ääntöväylä muokkaa äänen sointiväriä.

Ennen murrosiässä koettavaa äänenmurrosta tyttöjen ja poikien äänet muistuttavat toisiaan ja ovat sopraano- tai alttoääniä. Miesten äänityypit tenori, baritoni ja basso tulevat mahdollisiksi murrosiän myötä, kun ääni putoaa noin oktaavilla. Tyttöjen ääni madaltuu murrosiässä vain hieman.

Äänityypin määritys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äänityypin määrityksessä käytetään useita tekijöitä. Näitä ovat ääniala, äänen raskaus, tessitura eli mukavuus- ja vahvuusalue äänialan sisällä, äänen sointiväri ja äänirekisterien siirtymäkohdat (passaggio). Äänityypin määrityksessä käytettäviä vihjeitä ovat lisäksi henkilön fyysiset ominaisuudet ja puheääni. Äänityypit jaetaan sukupuolen mukaan naisten ja miesten äänityyppeihin.

Raskaudeltaan kevyt ja sointiväriltään kirkas ääni kertoo korkeammasta äänityypistä; vastaavasti raskas ja sointiväriltään tumma ääni kertoo matalammasta äänityypistä. Korkeammat äänityypit ovat ketterämpiä ja kykenevät koloratuuriin, siinä missä matalammat äänityypit eivät ole yhtä taipuisia. Matalampi äänityyppi tuottaa pohjimmiltaan suuremman volyymin (desibeleissä) kuin korkeampi äänityyppi.

Äänirekisterin siirtymäkohdat (passaggio) ovat äänityypin määrityksessä keskeisiä, sillä rekisterisiirtymät johtuvat fyysisestä instrumentistä eivätkä ne vaihda paikkaansa. Harjaantuneelta laulajalla ja kevyellä äänellä siirtymäkohdat voivat kuitenkin olla niin huomaamattomia, että niitä ei tahdo löytyä.

Pelkkä ääniala on äänityypin määrittämisessä riittämätön. Henkilö saattaa osua huomattavan mataliin tai korkeisiin säveliin, mutta ne eivät kuulu tessituraan ja niiden laatu on heikko. Monet mezzosopraanot pystyvät laulamaan yhtä korkealle kuin sopraanot. Toisaalta harjaantumattoman sopraanon tekniikka korkeimpien sävelten saavuttamiseen voi olla heikko.

Sopraano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sopraano
Sopraanon ääni pianon koskettimistolla. Sävel keski-c (C4) merkitty pisteellä.

Ihmisen korkein äänityyppi. Kevein ja kirkkain äänityyppi. Tyypitetään väliksi C4-C6. Sopraano voi kyetä C6 korkeampiin ja C4 matalampiin säveliin.

Richard Millerin mukaan sopraanon ensimmäinen rekisterisiirtymä (primo passaggio) on E-flat4 ja toinen rekisterisiirtymä (secondo passaggio) F-sharp5.[1]

Sopraanon puheääni on keskimäärin sävelen B3 paikkeilla (246,9 Hz).[2]

Mezzosopraano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mezzosopraanon ääni pianon koskettimistolla. Sävel keski-c (C4) merkitty pisteellä.
Pääartikkeli: Mezzosopraano

Keskikorkea naisen äänityyppi. Naisen yleisin äänityyppi. Tyypitetään väliksi A3-A5. Mezzosopraano voi kyetä A3 matalampiin ja A5 korkeampiin säveliin. Ei yhtä kirkas ja kevyt ääni kuin sopraanolla, mutta ei myöskään yhtä tumma ja raskas ääni kuin kontra-altolla.

Richard Millerin mukaan mezzosopraanon ensimmäinen rekisterisiirtymä (primo passaggio) on E4 tai F4 ja toinen rekisterisiirtymä (secondo passaggio) E5 tai F5.[1]

Mezzosopraanon puheääni on keskimäärin sävelen G3 paikkeilla (196,0 Hz).[2]

Kontra-altto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kontra-altto
Kontra-alton ääni pianon koskettimistolla. Sävel keski-c (C4) merkitty pisteellä.

Matalin naisen äänityyppi. Samalla myös tummin ja raskain naisen äänityyppi. Tyypitetään väliksi F3-F5. Kontra-altto voi kyetä F3 matalampiin ja F5 korkeampiin säveliin.

Richard Millerin mukaan kontra-alton ensimmäinen rekisterisiirtymä (primo passaggio) on G4 tai A-flat4 ja toinen rekisterisiirtymä (secondo passaggio) D5.[1]

Kontra-alton puheääni on keskimäärin sävelen F3 paikkeilla (174,6 Hz).[2]

Harvinaisin naisen äänityyppi. Kontra-altoiksi luetaan myös erittäin harvinaiset naisäänet jotka vastaavat tenoria tai kykenevät jopa yhtä mataliin säveliin kuin baritonit.

Kontratenori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kontratenori
Kontratenorin ääni pianon koskettimistolla. Sävel keski-c (C4) merkitty pisteellä.

Korkein miehen äänityyppi. Tyypitetään väliksi E3-E5, mutta voi olla korkeampikin ja vastata naisen kontra-alttoa (F3-F5) tai mezzosopraanoa (A3-A5).

Hyvin harvinainen äänityyppi. Korkea ääni johtuu fysiologisesta poikkeavuudesta ja instrumentti muistuttaa enemmän lapsen kuin aikuisen miehen instrumenttia. Kontratenori kykenee laulamaan naisten kappaleita.

Tenori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Tenori
Tenorin ääni pianon koskettimistolla. Sävel keski-c (C4) merkitty pisteellä.

Miehen äänityyppi. Tyypitetään väliksi C3-C5. Tenori voi kyetä C3 matalampiin ja C5 korkeampiin säveliin. Kirkaampi ja kevyempi ääni kuin baritonilla. Tenorille on tyypillistä äänen kirkas "ping" jollaista ei baritonilla ole.

Tenorin puheääni on keskimäärin sävelen E3 paikkeilla (164,8 Hz).[2]

Baritoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Baritoni
Baritonin ääni pianon koskettimistolla. Sävel keski-c (C4) merkitty pisteellä.

Miehen äänityyppi. Miehen yleisin äänityyppi. Tyypitetään väliksi A2-A4. Baritoni voi kyetä A2 matalampiin ja A4 korkeampiin säveliin. Ei yhtä tumma sointiväri kuin bassolla, mutta ei myöskään yhtä kirkas sointiväri kuin tenorilla. Kevyempi ääni kuin bassolla ja raskaampi kuin tenorilla.

Baritonin puheääni on keskimäärin sävelen B2 paikkeilla (123,5 Hz).[2]


Basso-baritoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Basso-baritoni

Basso-baritoni on korkealla oleva basso tai matalalla "klassinen" baritoni äänityyppi, joka jakaa tiettyjä ominaisuuksia todellisen baritoniäänen kanssa. Termi syntyi 1800-luvun lopulla kuvaamaan erityistä äänityyppiä, jota tarvittiin kolmen Wagnerin roolin laulamiseen: hollantilainen Der fliegende Holländerissä, Wotan / Der Wanderer rengasjaksossa ja Hans Sachs Die Meistersinger von Nürnbergissä. Wagner merkitsi nämä roolit nimellä Hoher Bass ("korkea basso").

Basso-baritoni-ääni erottuu kahdella ominaisuudella. Ensinnäkin, sen on kyettävä laulamaan mukavasti baritonaalisessa tessiturassa. Toiseksi sillä on kuitenkin oltava kypsän resonanssin alempi alue, joka tyypillisesti liittyy bassoääneen. Esimerkiksi Wotanin rooli Die Walküre -alueella kattaa alueen F2 (bassoavaimen alaosassa oleva F) ja F♯4 (keskimmäisen C: n yläpuolella oleva F♯), mutta laskeutuu vain harvoin C3: n (C C). Bassobaritonit jaetaan tyypillisesti kahteen erilliseen luokkaan: lyyrinen basso-baritoni ja dramaattinen basso-baritoni.

Basso-baritoneja ei pidä sekoittaa heidän ääniserkkoonsa, niin sanottuun Verdi-baritoniin. Tämän tyyppisellä italialaisella baritoniäänellä on kirkkaampi sävyväri ja se laulaa hieman korkeammalla tessituralla kuin basso-baritonilla. Giuseppe Verdin oopperoiden lisäksi sen luonnollinen koti löytyy oopperamusiikista, jonka Donizetti, Ponchielli, Massenet, Puccini ja verismo-säveltäjät ovat säveltäneet noin vuoden 1830 jälkeen.

Termi basso-baritoni on suunnilleen synonyymi italialaisen basso cantante -laululuokituksen kanssa; Esimerkiksi Verdian ohjelmistossa Philip II Don Carlosissa on usein basso-baritoni, kun taas Il trovatore -elokuvan Ferrandoa laulaa todellinen basso - vaikka molempien roolien alueet ovat hyvin samanlaisia.

Basson puheääni on keskimäärin sävelen G2 paikkeilla (98,0 Hz).[2]

Basso[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Basso
Basson ääni pianon koskettimistolla. Sävel keski-c (C4) merkitty pisteellä.

Ihmisen matalin äänityyppi. Raskain ja tummin äänityyppi. Miehen äänityyppi. Basso tyypitetään väliksi E2-E4. Basso voi kyetä E2 matalampiin ja E4 korkeampiin säveliin. Syvä basso saavuttaa sävelen C2 tai matalamman.

Basson puheääni on keskimäärin sävelen G2 paikkeilla (98,0 Hz).[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Richard Miller, The Structure of Singing: System and Art in Vocal Technique (New York: Schirmer Books: A Division of Macmillan, Inc., 1986) 134-135.
  2. a b c d e f g Titze, Ingo R. 1994. Principles of Voice Production. Englewood Cliffs, NJ: Prentice Hall, Inc., s. 188.