Siirry sisältöön

Harold Pinter

Wikipediasta
Harold Pinter
Harold Pinter vuonna 2005.
Harold Pinter vuonna 2005.
Henkilötiedot
Syntynyt10. lokakuuta 1930
Lontoo, Britannia
Kuollut24. joulukuuta 2008 (78 vuotta)
Lontoo
Kansalaisuus  Yhdistynyt kuningaskunta
Ammatti näytelmäkirjailija, teatteriohjaaja
Kirjailija
Palkinnot

Nobel-palkinto Nobelin kirjallisuuspalkinto (2005)

Aiheesta muualla
www.haroldpinter.org
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
Harold Pinter (1962)

Harold Pinter ['pɪntər] (10. lokakuuta 1930 Lontoo – 24. joulukuuta 2008 Lontoo), oli Nobel-palkittu englantilainen näytelmäkirjailija, käsikirjoittaja, näyttelijä, teatteriohjaaja, runoilija, poliittinen toimija ja Central School of Speech and Draman johtaja.[1][2]

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkaistuaan teini-iässä runoja ja näyteltyään koulunäytelmissä Pinter aloitti teatteriuransa 1950-luvun puolivälissä näyttelijänä nimellä David Baron. Hänen kirjailijanuransa kesti yli 50 vuotta. Ensimmäinen näytelmä oli Huone (1957), ja hän kirjoitti 29 näytelmää ja 26 käsikirjoitusta, sketsejä, radio- ja televisionäytelmiä, runoja novelleja, yhden romaanin, esseitä puheita ja kirjeitä.

Hän on ollut tunnetuin näytelmäkirjailijana ja käsikirjoittajana, ja niiden alojen merkittävimpiä teoksia ovat Syntymäpäiväjuhla (1957), Talonmies (1959), elokuvana Caretaker – kuokkavieras (1963), Kotiinpaluu (1964) ja Petos (1978), jotka kaikki on sovitettu elokuviksi, ja muiden teosten sovittamisesta käsikirjoituksiksi, kuten Palvelija (1963), The Go-Between – sanansaattaja (1970), Ranskalaisen luutnantin nainen (1981), Oikeusjuttu (1993) ja Pirullista peliä (2007). Hän ohjasi näyttämölle, televisiolle ja elokuvaksi lähes 50 teosta sekä omista että toisten teoksista.[3] Hänen terveytensä heikkeni vuodesta 2001, mutta hän jatkoi näyttelemistä sekä teatterissa että elokuvassa ja viimeinen esiintyminen oli kriitikkojen kiittämä lokakuussa 2006 valmistunut tuotanto Samuel Beckettin Viimeinen ääninauha, Royal Court Theatre 50-vuotisjuhlakaudella. Sen lisäksi, että hän jatkoi kirjoittamista, lähinnä runojen, antoi haastatteluja, puhui yhteiskunnallisista kysymyksistä ja oli läsnä omissa teatteri- ja elokuvaensi-illoissaan ja ynnä muissa, hän otti lokakuussa 2008 vastaan Central School of Speech and Draman johtotehtävän.[1][2]

Pinterin näytelmissä on usein ristiriitaisten luonteiden välisiä voimakkaita ristiriitoja. Taistelu käydään sanallisesta ja tilan hallinnasta ja siitä, miten kumpikin osapuoli muistaa menneet tapahtumat. Näytelmille ovat tyylillisesti ominaisia tauot ja hiljaisuus, komedian ajoitus, provokatiivinen kuvasto, nokkela dialogi, kaksimielisyys, iva ja uhka. Temaattisesti moniselitteisinä ne nostavat esiin monimutkaisia kysymyksiä ihmisen yksilöllisestä identiteetistä, jota tukahduttavat yhteiskunnalliset voimat, kielen valta ja muistin epätarkkuus.[4] Pinteriä on teostensa tavoin pidetty monimutkaisena ja ristiriitaisena [5]. Vaikka Pinter julkisesti karttoi käyttämästä omista teoksistaan käsitettä "poliittinen teatteri", hän alkoi 1980-luvun puolivälissä kirjoittaa avoimen poliittisia näytelmiä, jotka kuvastivat hänen omaa kasvavaa kiinnostustaan poliittisiin kysymyksiin ja hänen elämässään tapahtuneita muutoksia.[6] Tämä suuntaus hänen tuotannossaan ja hänen vasemmistolainen poliittinen toimintansa herättivät jossain määrin keskustelua.[6] Poliittinen suuntautuminen näkyi myös vuoden 2005 Nobel-puheessa, jossa Pinter hyökkäsi rajusti Yhdysvaltojen toisen maailmansodan jälkeen harjoittamaa ulkopolitiikkaa vastaan.[7]

Pinterille on myönnetty 19 arvonimeä ja lukuisia muita kunnianosoituksia ja palkintoja, kuten Nobelin kirjallisuuspalkinto ja Ranskan Kunnialegioonan jäsenyys. Hänen kunniakseen ovat oppilaitokset ja esittävien taiteiden organisaatiot nimenneet konferensseja ja juhlia. Nobelin palkintoa myöntäessään Ruotsin akatemia mainitsi, että häntä "pidetään yleisesti 1900-luvun jälkipuoliskon brittiläisen draaman merkittävimpänä edustajana".[8] Pinter ei päässyt henkilökohtaisesti Tukholmaan vastaanottamaan palkintoaan ollessaan sairaalahoidossa kurkkusyövän vuoksi. Videoyhteydellä pitämässään palkintoesitelmässä hän hyökkäsi voimakkaasti Yhdysvaltoja vastaan syyttäen sitä muun muassa ihmisoikeuksien polkemisesta, diktatuurien tukemisesta ja satojentuhansien ihmisten kuolemasta sekä vaati Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin ja Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerin Tony Blairin asettamista syytteeseen sotarikoksista Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa.[9] Pinter sai 19. kunnia-arvon Central School of Speech and Dramalta poissa olevana sairauden vuoksi 10. joulukuuta 2008.[10] 25. joulukuuta 2008 hänen vaimonsa Antonia Fraser ilmoitti hänen kuolleen syöpään edellisenä päivänä.[11]

Tuotantoa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näytelmät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • The Room (1957, Huone suom. Auli Tarkka)
  • The Birthday Party (1957, Syntymäpäivät, suom. Pentti Karhumaa, 1966; Syntymäpäiväjuhlat, suom. Terttu Savola, 1971)
  • The Dumb Waiter (1957, Mykkä tarjoilija, suom. Juha Siltanen, Ruokahissi, suom. Lauri Sipari, 1987)
  • A Slight Ache (1958, Lievää särkyä suom. Savola, Terttu (1963), Pientä kivistystä, suom. Piirola, Aino
  • The Hothouse (1958, Kasvihuone, suom. Liisa Ryömä ja Daniel Katz)
  • Last to Go, 1959, Viimeinen, suom. Terttu Savola, 1963
  • Request stop, 1959, Linja-autopysäkki, suom. Terttu Savola 1965
  • The Caretaker (1959, Talonmies, suom. Kurt Nuotio, 1963)
  • A Night Out (1959, Ilta ulkona, suom. Kaarina Naski, 1982)
  • Night School (1960)
  • The Dwarfs (1960)
  • The Collection (1961) (Muotinäytös, suom. Seppo Virtanen, 1964, suom. Juha Siltanen, 2004)
  • The Lover (1962, Rakastaja, suom. Juha Siltanen, 1991)
  • Black and White, 1959, Musta ja valkoinen, suom. Terttu Savola 1963
  • The Applicant, 1959, Paikanhakija, suom. Terttu Savola 1963
  • Tea Party (1964)
  • The Homecoming (1964, Kotiinpaluu, suom. Seppo Loponen, 1965)
  • The Basement (1966)
  • Landscape (1967)
  • Silence (1968)
  • Night, 1969, Yö, suom. Sipari, Lauri (1987)
  • Old Times (1970), Silloin ennen, suom. Liisa Ryömä 1971, suom. Juha Siltanen, 1997
  • Monologue (1972)
  • No Man's Land (1974, Ei kenenkään maa)
  • Betrayal (1978, Petos, suom. Lauri Sipari, 1990)
  • Family Voices (1980, Ääniä eräästä perheestä, suom. Juha Siltanen, 1986)
  • Other Places (1982)
  • A Kind of Alaska (1982, Vähän niin kuin Alaskassa, suom. Juha Siltanen, 1986)
  • Victoria Station (1982, Victoria Station, suom. Juha Siltanen, 1986)
  • One For The Road (1984, Toisellekin jalalle, suom. Juha Siltanen, Kerta kiellon päälle, suom. Lauri Sipari, 1897)
  • Mountain Language (1988), Vuoristokieli, suom. Baran, Michael (1993)
  • The New World Order (1991)
  • Party Time (1991)
  • Moonlight (1993, Kuun valo suom. Kristiina Lyytinen, 1994 )
  • Ashes to Ashes (1996)
  • Celebration (1999, Onnellisten illallinen)
  • Remembrance of Things Past (2000)
  • Voice, 2005 (kuunnelma)

Runot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Poems (1971)
  • I Know the Place (1977)
  • Poems and Prose 1949–1977 (1978)
  • Ten Early Poems (1990)
  • 100 Poems by 100 Poets (1992)
  • Collected Poems and Prose (1995)
  • "The Disappeared" and Other Poems (2002)
  • War (2003)

Proosa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kullus (1949)
  • The Dwarfs (1952–1956)
  • Latest Reports from the Stock Exchange (1953)
  • The Black and White (1954–55)
  • The Examination (1955)
  • Tea Party (1963)
  • The Coast (1975)
  • Problem (1976)
  • Lola (1977)
  • Short Story (1995)
  • Girls (1995)
  • Sorry About This (1999)
  • God's District (1997)
  • Tess (2000)
  • Voices in the Tunnel (2001)

Elokuvakäsikirjoitukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvaohjaukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Party Time, 1992 (tv)
  • The Hothouse, 1982 (tv)
  • The Rear Column, 1980 (tv)
  • Butley, 1974

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Central Announces New President 9.10. 2008. Central School of Speech and Drama, University of London. Arkistoitu 28.12.2008. Viitattu 26.12.2008. (englanniksi)
  2. ↑ a b Alistair Smith: Pinter Replaces Mandelson as Central President The Stage. 14.10.2008. thestage.co.uk. Viitattu 26.12.2008. (englanniksi)
  3. ↑ "Acting" and "Directing" sections of HaroldPinter.org, compiled by Mark Batty (Mark Taylor-Batty).
  4. ↑ Billington, Johdanto, "Pinter: Passion, Poetry and Politics", Europe Theatre Prize, X Edition, Torino, 10.–12.3.2006. (Nimeke korjattu.)
  5. ↑ (Billington, Harold Pinter, s. 388)
  6. ↑ a b Merritt, Pinter in Play, s. xixv, 170–209; Billington, Harold Pinter s. 286–338; Grimes 19.
  7. ↑ Voima.fi - Pinterin puhe: Taide, totuus ja politiikka (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 7.7.2009
  8. ↑ "Biobibliographical Notes", Ruotsin akatemian kokoamassa tiedostossa on teksti kokonaisuudessaan sekä muuta tietoa.
  9. ↑ Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 2007, s. 52–53. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-21080-7
  10. ↑ Degree Honour for Playwright Pinter 11.12.2008. Press Association. Viitattu 11.12.2008. (englanniksi)
  11. ↑ Theatreland Mourning Nobel Prize Winning Playwright Harold Pinter Dies Aged 78 The Daily Mail. 25.12.2008. Viitattu 25.12.2008. (englanniksi)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Harold_Pinter&oldid=23761489”