Luigi Pirandello

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Luigi Pirandello
Luigi Pirandello 1932
Luigi Pirandello 1932
Syntynyt 28. kesäkuuta 1867
Agrigento, Sisilia
Kuollut 10. joulukuuta 1936 (69 vuotta)
Rooma
Ammatit kirjailija
Kansalaisuus Italia
Tyylilajit romantiikka, verismi
Tunnustukset Nobel-palkinto Nobelin kirjallisuuspalkinto 1934
Allekirjoitus Allekirjoitus
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
Pirandellon rintakuva palermolaisessa puistossa

Luigi Pirandello (28. kesäkuuta 1867 Agrigento, Sisilia10. joulukuuta 1936 Rooma) oli italialainen kirjailija jolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto 1934.[1] Pirandello tunnetaan lähinnä näytelmistään, mutta hän kirjoitti myös romaaneja ja novelleja. Teostensa aiheet Pirandello otti kotiseutunsa Sisilian sosiaalisista olosuhteista, kuten köyhyydestä ja sen aiheuttamista jännitteistä. Hän pitää niitä kuitenkin enemmän yksilöllisinä kuin yhteiskunnallisina onnettomuuksina.[2] [3]

Pirandellon menestyneimmät näytelmät ovat Kuusi roolia etsii tekijää ja Henrik IV. Näytelmänsä Kuusi roolia etsii tekijää perusajatuksen Pirandello sai filosofi Arthur Schopenhauerin ideasta, että "maailma on mielteeni" eikä objektiivista todellisuutta ole näin olemassakaan.[4] Hän perusti oman teatteriryhmän, joka esitti niitä maailmankiertueella 1925–1928.[5] Pirandello ennakoi 1900-luvun jälkipuoliskon absurdia teatteria.

Elämänvaiheita ja ajatuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luigi Pirandello syntyi Agrigenton laitamilla sijaitsevassa kylässä, jonka nimi on Càvasu, (suom. Kaaos). Hänen isänsä Stefano oli varakas ja myös äiti Caterina Ricci Gramito oli varakkaasta perheestä. Vanhemmat olivat Italian yhdistymisen (Il Risorgimento) kannattajia ja isä oli ollut Giuseppe Garibaldin joukoissa. Uuden Italian valtion kehitykseen vanhemmat tosin pettyivät.

Pirandello oli jo lapsena kiinnostunut tarinoista ja legendoista ja kirjoitti ensimmäisen näytelmänsä 12- vuotiaana. Hän oli jo nuorena intohimoinen lukija ja luki erityisesti runoutta. Vuonna 1880 perhe muutti Palermoon, missä Pirandello kävi koulunsa loppuun. Siellä Pirandello rakastui serkkuunsa, mutta suhteesta ei kuitenkaan tullut mitään. 1886 hän kirjautui Palermon yliopistoon. Seuraavana vuonna hän muutti Roomaan opiskellakseen filologiaa. Väitöskirjansa, joka käsitteli Agrigenton murretta hän julkaisi vuonna 1891. Hän ensimmäinen runoteoksensa Mai Gioconda ilmestyi vuonna 1889.

Vuonna 1894 Pirandello solmi avioliiton isänsä suositteleman nuoren naisen Antonietta Portulanon kanssa. Antonietta oli ujo ja hiljainen ja varakkaan perheen tytär. Vuosi 1903 oli Pirandellolle katastrofaalinen. Hän isänsä oli sijoittanut omansa ja Antoniettan varat kaivokseen Aragonassa. Tulva tuhosi kaivoksen ja perhe menetti varansa. Antonietta ei kestänyt tietoa, vaan sairastui psyykkisesti. Pirandello joutui hankkimaan lisätöitä toimeentulon varmistamiseksi ja hoitamaan iltaisin öisin sairasta vaimoaan. Vaikeasta elämäntilanteesta huolimatta hän sai kirjoitetuksi vuonna 1904 omaelämänkerrallisen romaanin Il Fu Mattia Pascal joka oli suurmenestys. Seuraava romaani L´eclusa ilmestyi 1908. Samana vuonna häneltä ilmestyi myös esseekokoelma Arte e Scienza. Kokelmaan kuului myös essee L ´umorismo. Eseen vuoksi Pirandello äityi väittelyyn Benedetto Crocen kanssa. Väittelyn vuoksi miesten välit katkesivat vuosikausiksi.

Kotiseutunsa Sisilian takapajuisuus ja taloudellinen kehittymättömyys oli Pirandellolle koko aikuisiän jatkuva huolen aihe. Hän vaati kehityksen ja hyvinvoinnin jakamista myös kotiseudulleen. Tästä huolimatta hän oli erittäin skeptinen kehitysuskoa julistaneen muotifilosofin Auguste Comten ajatuksille. [6]

Vuonna 1909 Pirandello julkaisi ensimmäisen osan romaanistaan I vecchi e I giovani, joka kertoo Sisilian sorretuista työläisistä. Samana vuonna alkoi myös yhteistyö arvostetun sanomalehden, Corriere della Seran kanssa. Nimimerkkinsä Paulo Post suojissa hän kirjoitti Italian tarvitsevan suuren kapteenin tulevaa sotaa ja nykyistä rauhaa varten. Tällaisen hän kuvitteli myöhemmin löytäneensä Mussolinissa. [7] Kotielämässä tilanne huononi Antoniettan sairauden muuttuessa entistä pahemmaksi. Antonietta oli vainoharhainen ja reagoi usein väkivaltaisesti. Vuonna 1919 Antonietta oli pakko lähettää mielisairaalaan, missä hän joutui viettämään loppuelämänsä. Pirandello uskoi ja toivoi loppuun asti, että puoliso palaisi terveenä kotiin.

Vuonna 1915 Pirandello tuomitsi ankarasti parhaillaan käynnissä olleen ensimmäisen maailmansodan. Se oli osa hänen epäluuloaan nykyaikaa ja teknologiaa kohtaan. Tuhoavan sodan taustalla olivat hänen mukaansa myös kapitalistisen ahneuden motiivit jotka hänen mukaansa ovat luoneet ihmisiä kitaansa ahmivia koneita. [8] Kirjoituksen taustana on nähtävä Pirandellon huoli pojastaan Stefanosta, joka oli mennyt sotaan vapaaehtoisena ja joutunut Itävalta- Unkarin sotavangiksi.

Italian parlamenttiin pettynyt Pirandello kirjoitti siitä vuonna 1918 groteskin satiirin. Siinä hän esittää parlamentaarikot moraalittomina oppoturnisteina joilta puuttuu kaikki kyky tehdä päätöksiä. Hän piti parlamentaarikkoja orankeina ja simpansseina, jotka matkivat toisiaan. Lopuksi hän toteaa kyvyttömän parlamentin johtavan ihmiset kaipaamaan maalle päättäväistä ja autoritääristä johtajaa. [9]

Pirandello oli uskonnollinen, mutta antiklerikaari. Hän piti elämää mysteerinä. Hän uskoi Jumalaan, mutta ei sellaiseen joka on kaukana taivaassa. Jumala oli hänelle Henki, joka asuu meissä ihmisissä. Hän uskoikin näkevänsä ympärillään Hengen luomuksia, ei materiaa. Uskonnollinen tunne oli hänelle elämän laki, missä mielessä hän muistutti venäläisiä kirjailijoita Tolstoita ja Dostojevskiä. Hänen uskonsa oli dogmeista piittaamatonta uskoa elämään ja ihmisyyteen. [10] Aikansa tieteisoptimismiin hän suhtautui skeptisesti. Hänen mukaansa nykyaikainen filosofia ja tiede vaativat elämän mysteeristä luopumista. [11]

Italian fasistidiktaattorin, Benito Mussolinin politiikka oli Pirandellosta väline jähmettyneen todellisuuden murskaamiseen. Mussolini puolestaan kehui Pirandellon tehneen aina fasistista teatteria. Kun sosialistiministeri Matteotti murhattiin vuonna 1924, Pirandello ilmaisi sille tukensa liittymällä fasistipuolueeseen. Fasismin vastustajia hän hämmensi antamallaan lehtihaastattelulla, jossa vaati kansanedustajakamarin lakkauttamista ja sen korvaamista teknisistä asiantuntijoista ja virkamiehistä koostuvalla neuvostolla. Lisäksi lehdistöä pitäisi sensuroida ja politiikka puhdistettava turhasta puheesta. Jouduttuaan vastalauseiden kohteeksi Pirandello pyörsi puheitaan ja sanoi halunneensa estää turhan vihan lietsonnan. [12]

Pirandello matkusti vuonna 1924 Yhdysvaltoihin esitelmöimään. Esitelmissään hän kumosi toistuvasti yhdysvaltalaisen yleisön mielipiteitä Mussolinista. Hänen mielestään Mussolini ja fasismi vei Italian työläiset kansallisen ja yhteiskunnallisen kehityksen tielle. [13] Vierailu Yhdysvaltoihin ei saanut jo entisestään omaan aikaansa skeptisesti suhtautunutta kirjailijaa vakuuttuneeksi modernisaation siunauksista. Hänen mukaansa automatisaatio on työntänyt ihmiset syrjään ja tehnyt ihmisistä kollektiivisen mentaliteetin orjia. [14]

Fasismin ideologia ei kuitenkaan lopulta sopinut Pirandellolle. Hän oli siihen aivan liian yksilökeskeinen. Hänen kuvaamansa tragediat ovat aina yksilön tragedioita. Hän oli vakuuttunut ajatuksestaan, että myös kollektiiviset kapinat ovat yksilön murhenäytelmän peittely-yrityksiä,[15] Hän alkoi olla jatkuvissa riidoissa fasistipuolueen johdon kanssa ja vuonna 1927 hän repi fasistipuolueen jäsenkirjan hämmentyneen puoluesihteerin edessä. Tämän jälkeen fasistisen Italian salainen poliisi OVRA valvoi Pirandelloa tämän kuolemaan saakka.

Vuonna 1929 Pirandello nimitettiin Italian akatemian jäseneksi ja Nobelin kirjallisuuden palkinto hänelle myönnettiin vuonna 1934.

"Niin on jos siltä näyttää" on Pirandellon näytelmän nimi, jota esimerkiksi Urho Kekkonen siteerasi.[16]

Suomennettuja teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Niin on jos siltä näyttää, 1917 (Così è (se vi pare))
  • Kuusi roolia etsii tekijää, 1921 (Sei personaggi in cerca d'autore)
  • Keskenjäänyt uni
  • Kärpänen
  • Mennyttä miestä. (Il fu Mattia Pascal, 1904.) Suomentanut Liisa Ryömä. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1992. ISBN 951-0-17540-4.
  • Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja. Suomentanut Leena Rantanen. Helsinki: Like, 2007. ISBN 978-952-471-915-5.
  • Ahdas frakki ja muita novelleja. Suomentanut Leena Rantanen. Helsinki: Like, 2009. ISBN 978-952-01-0289-0.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. The Nobel Prize in Literature 1934. (elämänkerta, julkaisuluettelo ja palkinnon myöntämispuhe) The Official Web Site of the Nobel Foundation. Viitattu 23.9.2009. (englanniksi)
  2. Frenz, Horst (toim.): Nobel Lectures, Literature 1901–1967. Elsevier Publishing Company, 1967. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  3. Kunnas, T.: Fasismin lumous, 68, 2014
  4. Kunnas, T: Fasismin lumous, 68, 2014
  5. Luigi Pirandello. Encyclopedia Britannica. Viitattu 28.5.2013.
  6. Kunnas, T.: Fasismin lumous, 198,2014
  7. Kunnas, T.: Fasismin lumous, 518,2014
  8. Kunnas, T.: Fasismin lumous 281, 2014
  9. Kunnas, T.: Fasismin lumous, 482,2014
  10. Kunnas, T.: Fasismin lumous, 315, 2014
  11. Kunnas,T.: Fasismin lumous, 170, 2014
  12. Kunnas, T. : Fasismin lumous, 68-69,2014
  13. Kunnas, T.: Fasismin lumous, 540, 2014
  14. Kunnas, T.: Fasismin lumous, 218,2014
  15. Kunnas, T.: Fasismin lumous,176, 499,2014
  16. Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja. (Kustantajan esittely.) LIKE. Viitattu 28.5.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Luigi Pirandello Petri Liukkonen (author) & Ari Pesonen. Kuusankosken kaupunginkirjasto 2008
Tämä kirjailijaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.