Taide-elokuva
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: lähteetön. Olematon sisältö/määritelmä fiilispohjalta raapaistu. |
Tämä artikkeli tai sen osa sisältää päällekkäistä tietoa artikkelin Elokuvataide kanssa. Yhdistämisestä saatetaan keskustella artikkelin keskustelusivulla. |
Taide-elokuvat (myös art house) ovat elokuvia, joiden tarkoituksena on olla taiteellisesti korkealaatuisia, eikä välttämättä saavuttaa suuren yleisön suosiota tai olla viihdyttäviä.
Varhainen taide-elokuva kehittyi sitä mukaa kun elokuvaohjaajat oivalsivat elokuvan ilmaisumahdollisuudet. Yhdysvalloissa ohjaajat David Wark Griffith ja Mack Sennett tekivät ennen ensimmäistä maailmansotaa kunnianhimoisia mykkäfilmejä. Eri tyylilajeista nousi ensin vahvimmaksi komedia, kärkinimenä Charles Chaplin. 1920-luvulla alkanut äänielokuvien tuotanto loi draamalle entistä vahvemmat mahdollisuudet.[1]
Selvä jakautuminen taide-elokuviin ja viihde-elokuviin syntyi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ankean todellisuuden keskellä elävät ihmiset olivat halukkaita katsomaan viihdettä, mutta elokuvaohjaajilla oli tarve tehdä realistista kuvausta todellisuudesta. Yhdysvalloissa taide-elokuvan kärkinimiä olivat Orson Welles, John Ford ja John Huston, Euroopassa Roberto Rossellini, Carol Reed, Robert Bresson ja Ingmar Bergman. Uuden sävyn elokuvataide sai 1950-luvun vapautunut ilmaisutapa (uusi aalto) erityisesti Ranskassa, johtotähtenään anarkistinen Jean-Luc Godard.[1]
Yhdysvaltojen elokuvataide oli pitkään suurten filmiyhtiöiden hallitsemaa, mutta 1960-luvun lopussa uusi ohjaajapolvi astui esille. Uudessa tyylissä esimerkiksi Francis Ford Coppola ja Arthur Penn kuvasivat elämää, jossa hyvä ja paha olivat vaikeammin erottuvia kuin perinteisessä tyylissä ja jossa kuvastui yhteiskunnan yleinen vapautuminen.