Tämä on lupaava artikkeli.

François Truffaut

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
François Truffaut
Truffaut vuonna 1965.
Truffaut vuonna 1965.
Syntymäaika 6. helmikuuta 1932
Syntymäpaikka Pariisi, Ranska
Aktiivisena 1955–1983
Kuolinaika 21. lokakuuta 1984 (52 vuotta)
Kuolinpaikka Neuilly-sur-Seine, Hauts-de-Seine, Ranska
Oikea nimi François Roland Truffaut
Ammatti ohjaaja, käsikirjoittaja, näyttelijä, elokuvakriitikko
Puoliso Madeleine Morgenstern (1957–1965)
Tunnetuimmat ohjaukset 400 kepposta
Jules ja Jim
Varastettuja suudelmia
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

François Roland Truffaut [fʁɑ̃swa tʁyfo] (6. helmikuuta 1932 Pariisi21. lokakuuta 1984 Neuilly-sur-Seine) oli ranskalainen elokuvaohjaaja ja elokuvakriitikko. Hän oli Ranskan uuden aallon elokuvan keskeisiä tekijöitä.

François Truffaut kiinnostui elokuvista nuorena ja aloitti oman elokuvakerhonsa jo 16-vuotiaana. Kriitikko André Bazinin kautta hän pääsi Cahiers du cinéma -elokuvalehteen, johon hän kirjoitti muun muassa kriittisen arvion Ranskan elokuvan tilasta ja auteur-teoriasta. Truffaut’n ensimmäinen kokopitkä elokuva 400 kepposta on yksi uuden aallon keskeisempiä elokuvia. Muita hänen tunnetuja elokuviaan ovat Jules ja Jim, Amerikkalainen yö ja Viimeinen metro. Truffaut näytteli sekä monissa omissa elokuvissaan että Steven Spielbergin elokuvassa Kolmannen asteen yhteys.

Lapsuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

François Truffaut syntyi helmikuussa 1932. Hänen äitinsä oli naimaton Janine de Monferrand. François sai vasta 36-vuotiaana vuonna 1968 tietää, että hänen biologinen isänsä oli juutalainen hammaslääkäri Roland Lévy. Äiti Janine meni marraskuussa 1933 naimisiin Roland Truffaut’n kanssa, jolta François sai myös sukunimensä. François’ta hoiti aluksi imettäjä, kunnes poika muutti isoäitinsä luokse. Isoäidin kuoltua 1942 Roland ja Janine Truffaut ottivat François’n asumaan kotiinsa Pariisin Pigallen kaupunginosaan.[1]

Omasta elokuvakerhosta kriitikoksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Truffaut keskeytti useita kouluja, ja 14-vuotiaana hän päätti opiskella itsenäisesti elokuvantekoa. Hän pyrki katsomaan kolme elokuvaa päivittäin ja lukemaan kolme kirjaa viikossa. Hän osallistui säännöllisesti Techniciens du filmin tapaamisiin ja kävi Henri Langlois’n vuonna 1944 uudelleen avaaman elokuva-arkiston Cinémathèque françaisen esityksissä. Truffaut perusti lokakuussa 1948 oman elokuvakerhonsa nimeltä Cercle cinémanie.[2]

Cercle cinémanien esitykset osuivat päällekkäin kriitikko André Bazinin vetämän Travail et culture -yhdistyksen elokuvakerhon esitysten kanssa. Tästä syystä 16-vuotias Truffaut tapasi marraskuussa 1948 jo kuuluisan, 30-vuotiaan Bazinin ja pyysi tätä muuttamaan esitystensä aikataulua.[2] Bazinista tuli myöhemmin Truffaut’n mentori, kun tämä oli jäänyt kiinni kirjoituskoneen varastamisesta isänsä toimistolta. Roland pakotti poikansa kirjoittamaan tunnustuksen ja vei hänet poliisiasemalle. François Truffaut joutui viettämään kolme kuukautta nuorisokodissa Villejuifissa. Truffaut’n psykologi kirjoitti tämän puolesta Bazinille, joka suostui Truffaut’n takaajaksi ja etsimään tälle työn vapauttamisen jälkeen. Bazin antoi lopulta Truffaut’lle paikan henkilökohtaisena sihteerinään.[3]

Bazin esitteli Truffaut’n elokuvakerho Objectif ’49:n jäsenille. He vierailivat usein Éric Rohmerin elokuvakerhossa, jonka lehteen Truffaut kirjoitti ensimmäisen artikkelinsa, kritiikin Jean Renoirin elokuvasta Pelin säännöt. Truffaut aloitti huhtikuussa 1950 Ellen toimittajana ja kirjoitti myös muihin lehtiin.[2] Saman vuoden lokakuussa hän värväytyi armeijaan, mutta katui päätöstään hyvin pian.[1] Hän pyrki seuraavien kahden vuoden ajan pääsemaan pois armeijasta ja istui myös vankilassa karkaamisyrityksen takia. Bazinin ja joidenkin poliittisten yhteyksien ansiosta Truffaut vapautettiin asepalveluksesta helmikuussa 1952.[2]

Bazinin avustuksella Truffaut’sta tuli pian tunnettu kriitikko, joka kirjoitti Cahiers du cinémaan ja Arts-Lettres-Spectaclesiin. Hänen tunnetuin artikkelinsa on Cahiers du cinémassa tammikuussa 1954 julkaistu ”Une Certaine tendance du cinéma française”, jossa hän hyökkäsi vanhan linjan ranskalaisia elokuvaohjaajia ja käsikirjoittajia vastaan. Samoihin aikoihin Truffaut esitteli auteur-teoriansa, jossa hän painotti ohjaajan asemaa elokuvan taiteellisen ilmeen takana.[1]

Ura elokuvantekijänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lyhytelokuvista läpimurtoelokuviin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Truffaut Suomen-vierailullaan vuonna 1964.

Truffaut’n ensimmäinen ohjaustyö oli lyhytelokuva Une visite (1955), mutta hänen taiteellinen läpimurtonsa oli Vintiöt (1957), joka oli myös hänen oman tuotantoyhtiönsä Les Films du Carossen ensimmäinen elokuva.[1]

Ranskalaisen elokuvan uuden aallon huippuaikana 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa Truffaut teki useita merkittäviä elokuvia. Hänen ensimmäinen kokopitkä elokuvansa oli 400 kepposta (1959). Siitä tuli sensaatio Cannesin elokuvajuhlilla, jossa Truffaut voitti parhaan ohjaajan palkinnon. Elokuvan pääosassa on Jean-Pierre Léaud, joka esittää Antoine Doinelin hahmoa.[1] Léaud’n ja Truffaut’n ammatillinen suhde oli poikkeuksellinen, ja Truffaut toimi käytännössä Léaud’n sijaisisänsä samaan tapaan kuin Bazin oli toiminut Truffaut’n kanssa.[4]

Truffaut’n toinen pitkä elokuva oli David Goodisin rikosromaanista sovitettu Ampukaa pianistia (1960).[1] Se oli hänen kokeellisin elokuvansa, ja siinä hän pyrki häivyttämään gangsterielokuvasta sen genrekonventioita. Elokuvassa sen tahti ja tunnelma muuttuvat moneen kertaan. Katsojille vaikeasti avautuva elokuva ei pärjännyt teattereissa.[3] Truffaut oli pitkään suunnitellut elokuvaa Henri-Pierre Rochén romaanista Jules ja Jim. Samanniminen elokuva valmistui 1962. Samana vuonna Truffaut ohjasi Antoine Doinel -osion antologiaelokuvaan Rakkautta 20-vuotiaana.[1]

Uskottomuudesta kertonutta Pehmeää ihoa (1964) pidettiin aikanaan epäonnistuneena, mutta sen arvostus on noussut 2000-luvulla tehdyn restauroinnin jälkeen.[1] Ray Bradburyn romaaniin perustunut englanninkielinen Fahrenheit 451 (1966) ajautui vaikeaan ja pitkittyneeseen tuotantoprosessiin. Samana vuonna 1966 ilmestyi Truffaut’n tekemä kirja Hitchcock, joka perustui hänen vuonna 1962 tekemäänsä pitkään Alfred Hitchcock -haastatteluun. Kirja ja Truffaut’n aiemmat artikkelit Hitchcockista olivat vaikuttamassa brittiohjaajan maailmanlaajuiseen maineeseen auteurina. Samoihin aikoihin Truffaut viimeisteli seuraavaa Antoine Doinel -elokuvaa Varastettuja suudelmia (1968).[1] Tässä elokuvassa elokuvaketju on Jean-Pierre Léaudin kumppanina naispuolinen näyttelijä: Claude Jade on nyt Léaudin kumppanina Christine Darbonin roolissa. Hänestä tuli myöhemmin Doinelin vaimo: Varastettuja suudelmia (1968), Nuori pari (1970), Rakkaus karkuteillä (1979).

Vuoden 1968 huhtikuussa hän juhli kihlausta Claude Jaden kanssa. Truffaut erosi 16 vuotta nuoremmasta Claude Jadesta juuri ennen hääpäivää kesäkuussa. Yksi Varastettuja suudelmia -elokuvan kohtauksista kuvattiin Cinémathèque françaisen suljettujen ovien edessä, ja se oli omistettu Henri Langlois’lle. Elokuvan kuvauksien aikana Truffaut oli kampanjoinut Langlois’n ja elokuva-arkiston puolesta, kun hallituksen ministerit olivat korvaamassa Langlois’ta valitsemallaan ehdokkaalla.[3]

Kiireinen 1960- ja 1970-lukujen vaihde[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varastettuja suudelmia -elokuvan menestyksen ansiosta Truffaut pystyi seuraavaksi ohjaamaan tuotannollisesti vaativamman elokuvan. Mississipin velho (1969) perustui Cornell Woolrichin romaaniin, jonka tapahtumat Truffaut siirsi New Orleansista Réunionin saarelle. Kun elokuvan heikot katsojaluvut tulivat selviksi, Truffaut oli jo kuvaamassa tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa Kesytön (1970) Aveyronin susilapsesta. Sen rahoittaminen osoittautui vaikeaksi, mutta lopulta United Artists lähti tukemaan projektia. Truffaut päätti itse näytellä Jean Itardia. Elokuva oli Truffaut’n ja elokuvaaja Néstor Almendrosin ensimmäinen yhteinen tuotanto.[3]

Truffaut jatkoi Kesyttömän jälkeen kiireisenä, sillä hän oli kuvaamassa jo Pariisissa seuraavaa elokuvaansa, vaikka Kesytöntä ei oltu edes vielä julkaistu. Nuori pari (1970) oli kolmas Antoine Doinel -elokuva: Antoine (Jean-Pierre Léaud) ja Christine (Claude Jade) ovat nyt pari. Truffaut oli kuvannut neljä elokuvaa hieman yli kahdessa vuodessa, ja hän alkoi olla henkisesti ja fyysisesti uupunut. Lisäksi hänen suhteensa Catherine Deneuveen päättyi syksyllä 1970, mikä johti vakavaan masennukseen ja uniongelmiin. Truffaut löysi lohdutusta Henri-Pierre Rochén romaanista Les Deux Anglaises et le Continent. Hän päätti kuvata siitä elokuvan ja jättää väliin suunnitelmat sapattivuodesta. Kuvaukset alkoivat keväällä 1971, ja Englantilaiset naiset oli valmis marraskuussa. Truffaut jatkoi lähes välittömästi seuraavaan elokuvaansa, komediaan Isin tyttö (1972).[3]

Amerikkalaisen yön menestyksestä 1970-luvun lopulle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ollessaan leikkaamassa elokuvaansa Englantilaiset naiset Truffaut huomasi isot lavasteet, jotka oli pystytetty pari vuotta aiemmin. Hän oli jo pitkään halunnut tehdä elokuvan elokuvantekemisestä ja uskoi nyt löytäneensä sopivan paikan. Hän oli aloittanut kesällä 1971 käsikirjoituksen työstämisen Jean-Louis Richardin kanssa ja palasi sen pariin Isin tytön jälkeen. Amerikkalainen yö (1973), joka on saanut nimensä elokuvatekniikasta, jolla voidaan yökohtauksia kuvata päivänvalossa, oli suurmenestys, ja se voitti 1974 muun muassa parhaan elokuvan Baftan ja parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin.[3]

Amerikalaisen yön menestyksen jälkeen Truffaut pystyi pitämään jonkun aikaa vapaata elokuva-alalta. Kahden vuoden poissaolonsa aikana hän muun muassa vietti enemmän aikaa kahden tyttärensä kanssa. Truffaut päätti vuoden 1974 lopulla, että hänen seuraava elokuvansa olisi sovitus Victor Hugon tyttären Adèlen elämäkerrasta. Adelen tarinan (1975) jälkeen hän alkoi välittömästi kuvata elokuvaa Taskurahat (1976). Lääkäri määräsi elokuvan valmistumisen jälkeen Truffaut’n lepäämään, mutta Steven Spielberg halusi hänet näyttelemään seuraavaan elokuvaansa Kolmannen asteen yhteys.[3]

Yhdysvalloissa Truffaut käsikirjoitti kuvausten välissä seuraavaa omaa elokuvaansa Mies joka rakasti naisia (1977), joka perustui osittain hänen ja vanhan ystävänsä Michel Fermaud’n kokemuksiin. Truffaut siirtyi elokuvan jälkeen käsittelemään kuolemaa Vihreässä huoneessa (1978). Se perustui Henry Jamesin novelleihin ja kertoi miehestä, joka ei pystynyt unohtamaan kuolleita. Syksyllä 1977 tuotetun elokuvan useat sisäotokset kuvattiin kynttilänvalossa.[3]

Vihreä huone ei menestynyt, ja samoihin aikoihin Truffaut’n terveys reistaili ja hänen tuotantoyhtiönsä varat olivat loppumassa. Hän tarvitsi hittielokuvan ja palasi Antoine Doinel -teemaan. Nopealla aikataululla ja pienellä budjetilla kuvattu Rakkaus karkuteillä (1979) toi toivottua menestystä lippuluukuilla: tarinassa Antoine Doinel (Jean-Pierre Léaud) on jättämässä vaimonsa Christinen (Claude Jade) ja heidän yhteisen poikansa. Truffaut itse ei kuitenkaan ollut tyytyväinen elokuvaan.[3]

Viimeiset elokuvat 1980-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Truffaut’n hauta.

Viimeinen metro -elokuvan (1980) tuotanto alkoi tammikuussa 1980. Sitä varten Truffaut ja Suzanne Schiffman olivat käyneet läpi arkistoja ja historiakirjoja sekä muita historiallisia lähteitä. Elokuva sijoittuu toiseen maailmansotaan ja Pariisiin, jossa ulkonaliikkumiskiellon takia viimeisestä metrosta ei kannattanut myöhästyä.[3] Viimeinen metro oli Truffaut’n omalle tuotantoyhtiölle kallis elokuva. Sen budjetti oli lähes kaksinkertainen muihin hänen tuotantoihinsa verrattuna. Elokuva ajautui vaikeuksiin kun saksalaiset osatuottajat vetivät siltä tukensa. Truffaut sai lopulta tukea elokuvan levittäjältä Gaumontilta, tuotantojärjestö SFP:ltä ja televisiokanava TF1:ltä.[5] Yli miljoona ihmistä näki sen pelkästään Pariisissa, ja se sai kymmenen ranskalaista César-palkintoa (muun muassa paras elokuva ja ohjaus).[3]

Viimeisestä metrosta poiketen Kohtalokas nainen (1981) kuvattiin nopeasti ja pienellä budjetilla. Se oli saanut inspiraationsa Truffaut’n suhteesta Catherine Deneuveen. Truffaut’n helpotukseksi elokuva menestyi hyvin, minkä ansiosta hän pystyi pitämään taukoa ennen seuraavaa elokuvaansa, joka oli elokuussa 1983 ensi-iltansa saanut Pitkä viikonloppu.[3]

Truffaut oli 12. elokuuta 1983 työskentelemässä käsikirjoittaja Claude de Givrayn kanssa, kun sai sairauskohtauksen. Lääkärit löysivät aivokasvaimen, joka leikattiin onnistuneesti seuraavassa kuussa. Truffaut jatkoi vuoden 1984 aikana muutamien elokuvaprojektien suunnittelua. Hänen tilansa kuitenkin heikkeni, ja hänet otettiin uudestaan sairaalaan, jossa hän kuoli 21. lokakuuta 1984.[3]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Truffaut oli naimisissa vuosina 1957–1965 Madeleine Morgensternin kanssa. He saivat kaksi lasta Lauran ja Evan. Tytöt olivat saaneet nimensä Otto Premingerin elokuvan Laura ja Joseph Loseyn elokuvan Eeva mukaan.[6]. Vunna 1968 hän juhli huhtikuussa sitoutumista nuori näyttelijä Claude Jade (Varastettuja suudelmia, Nuori pari, Rakkaus karkuteillä). Hän kuitenkin erosi Jadesta jo ennen hääpäivää kesäkuussa. Myöhemmin Truffaut ja Claude Jade ovat läheisiä ystäviä. Hän kutsui 16 vuotta itseään nuorempaa Claude Jadea rakastavasti "kolmanneksi tyttärekseen".

Truffaut sai kolmannen lapsensa näyttelijä Fanny Ardantin kanssa. Josephine syntyi vain vuosi ennen Truffaut’n kuolemaa.[7]

Tyyli ja merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

François Truffaut oli yksi tärkeimpiä taustavaikuttajia niin sanotun ranskalaisen uuden aallon syntymisessä:[8] Hän otti elokuvateoreettiset ideansa käytäntöön esikoiselokuvassa 400 kepposta, kirjoitti Jean-Luc Godardin elokuvan Viimeiseen hengenvetoon tarinan ja tuotti Jacques Rivetten elokuvan Pariisi kuuluu meille.[4] Useat ohjaajat ovat kertoneet saaneensa inspiraationsa Truffaut’lta. Woody Allen ja Wes Anderson ovat kertoneet hänen olleen uransa tärkein vaikuttaja. Jonathan Demme on sanonut elokuvan Ampukaa pianistia näyttäneen hänelle aivan uudenlaisen elokuvallisen ulottuvuuden. Demmen mukaan hän päätti ryhtyä elokuvaohjaaksi tavattuaan vuonna 1967 Truffaut’n.[9]

Truffaut oli ohjaajana perinteinen, toisin kuin esimerkiksi jatkuvassa muutoksessa oleva Godard.[10] Truffaut kertoi tarinaa, kun taas Godard käytti tarinaa vain tekosyynä. Ohjaajien väliset näkemyserot aiheuttivat lopulta myös ristiriitoja heidän välille. He olivat pitkään olleet ystäviä, mutta heidän ystävyytensä katkesi, kun Godard hyökkäsi Amerikkalainen yö -elokuvaa vastaan.[9] He vaihtoivat useita kirjeitä, joissa maolaisuutta kannattanut Godard väitti Truffaut’n hukanneen taiteellisen rehellisyytensä. Godardin mielestä elokuvan piti palvella vallankumousta, mutta Truffaut’n humanistinen sanoma oli täysin ristiriidassa poliittisen militarismin kanssa. Truffaut puolestaan syytti pitkässä vastineessa Godardia tekopyhyydestä ja itsekkyydestä.[11]

Truffaut’n tuotanto oli monipuolista. Tuotannon runkona ovat omaelämäkerrallisia aineksia sisältävät Antoine Doinel -elokuvat.[10] Elokuvissa ilmenee vaikutteita erityisesti Jean Renoirin impressionismista ja Alfred Hitchcockilta.[10] Renoirin lämminhenkinen humanismi näkyy esimerkiksi elokuvissa Jules ja Jim, Kesytön ja Viimeinen metro. Hitchockin elokuville ominaisimmat vaikutteet näkyvät muun muassa elokuvissa Ampukaa pianistia, Morsian pukeutui mustaan ja Pitkä viikonloppu. Pehmeässä ihossa on esillä vaikutteita kummaltakin esikuvalta. Leikkauksessa ja musiikissa on yhtäläispiirteitä Hitchcockin elokuviin, mutta teemassa on monia Renoirin humanististia piirteitä.[4]

Omiin aiheisiinsa perustuvien teosten lisäksi Truffaut ohjasi myös useita niin sanottuja genre-elokuvia, kuten tieteiselokuvan Fahrenheit 451 ja jännityselokuvan Morsian pukeutui mustaan.[12] Truffaut kritisoi kirjoituksissaan muiden tekemiä elokuvasovituksia. Hän itse sovitti elokuvaksi William Irishin, Henri de la Rochen, Ray Bradburyn, David Goodisin ja Henry Jamesin romaanit. Hän kehitti oman sovitustyylinsä, jossa hän Peter von Baghin mukaan onnistui sovittamaan teokset samaan aikaan väljästi mutta toisaalta täysin kirjailijan sanaa heijastaviksi elokuviksi.[13]

Truffaut’n mieshahmot ovat usein jääneet keskenkasvuisiksi. He suuntaavat nuoruuden energiansa ja päättäväisyytensä seksin etsimiseen. Naishahmot ovat puolestaan usein voimakastahtoisia ja eräänlaiselle jalustalle nostettuja. Naiset saavat Truffaut’n elokuvissa miehet toimimaan. Truffaut’n ainoat lapsia käsitelleet elokuvat olivat 400 kepposta, Kesytön ja Taskurahat.[4] Hän kuitenkin kertoi nauttivansa lasten kuvaamisesta. Truffaut’n mukaan ”lapsuuden kannalta ei ole olemassa pieniä asioita”.[13]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filmografia (ohjaajana)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Suomenkielinen nimi Alkuperäinen nimi Pääosat Huomioita
1958 Vintiöt Les mistons Gérard Blain, Bernadette Lafont lyhytelokuva
1959 400 kepposta Les quatre cents coups Jean-Pierre Léaud, Claire Maurier
1960 Ampukaa pianistia Tirez sur le pianiste Charles Aznavour, Marie Dubois
1962 Rakkautta 20-vuotiaana L’amour à vingt ans Jean-Pierre Léaud, Marie-France Pisier osa ”Antoine et Colette”
1962 Jules ja Jim Jules et Jim Jeanne Moreau, Oskar Werner, Henri Serre
1963 Pehmeä iho La peau douce Jean Desailly, Françoise Dorléac, Nelly Benedetti
1966 Fahrenheit 451 Farenheit 451 Oskar Werner, Julie Christie
1968 Varastettuja suudelmia Baisers volés Jean-Pierre Léaud, Claude Jade
1968 Morsian pukeutui mustaan La mariée était en noir Jeanne Moreau, Charles Denner, J.C.Brialy
1969 Mississipin velho La sirène du Mississipi Jean-Paul Belmondo, Catherine Deneuve
1970 Nuori pari Domicile conjugal Jean-Pierre Léaud, Claude Jade
1970 Kesytön L’enfant sauvage Jean-Pierre Cargol, François Truffaut
1971 Englantilaiset naiset Les deux anglaises et le continent Léaud, Kika Markham, Stacey Tendeter
1972 Isin tyttö Une belle fille comme moi Bernadette Lafont, André Dussolier
1973 Amerikkalainen yö La nuit américaine Jean-Pierre Léaud, Jacqueline Bisset
1975 Adelen tarina L’historie d’Adèle H. Isabelle Adjani, Bruce Robinson
1976 Taskurahat L’argent de poche Jean-François Stévenin
1977 Mies joka rakasti naisia L’homme qui aimant les femmes Charles Denner, Brigitte Fossey
1978 Vihreä huone La chambre verte François Truffaut, Nathalie Baye
1979 Rakkaus karkuteillä L’amour en fuite Jean-Pierre Léaud, Claude Jade
1980 Viimeinen metro Le dernier metro Catherine Deneuve, Gérard Depardieu
1981 Kohtalokas nainen La femme d’à côté Gérard Depardieu, Fanny Ardant
1983 Pitkä viikonloppu Vivement dimanche! Fanny Ardant, Jean-Louis Trintignant

Suomennetut kirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Elämäni elokuvat. Suomentanut Eija Pokkinen ja Sakari Toiviainen. Helsinki: Love-kirjat, 1982. ISBN 951-835-059-0.
  • Hitchcock. Suomentanut Markku Koski. Helsinki: Love-kirjat, 1983. ISBN 951-835-078-7.

Palkinnot ja ehdokkuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Elokuva Kategoria Voitto/Ehdokkuus
Bafta[14]
1961 400 kepposta paras elokuva Ehdokkuus
1974 Amerikkalainen yö paras ohjaus Voitto
1979 Kolmannen asteen yhteys paras miessivuosa Ehdokkuus
1984 Pitkä viikonloppu paras vieraskielinen elokuva Ehdokkuus
Cannesin elokuvajuhlat[15]
1959 400 kepposta paras ohjaaja Voitto
César-palkinto[16]
1976 Adelen tarina paras ohjaaja Ehdokkuus
1981 Viimeinen metro paras elokuva Voitto
paras ohjaaja Voitto
paras käsikirjoitus Voitto
1984 Pitkä viikonloppu paras ohjaaja Ehdokkuus
Oscar-palkinto[17]
1959 400 kepposta paras alkuperäinen käsikirjoitus Ehdokkuus
1974 Amerikkalainen yö paras ohjaus Ehdokkuus
paras alkuperäinen käsikirjoitus Ehdokkuus

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Armstrong, Richard & Charity, Tom & Hughes, Lloyd & Winter, Jessica: The Rough Guide to Film. London: Rough Guides, 2007. ISBN 978-1-84353-408-2.
  • Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-14868-0.
  • Gonzáles A, Juan Carlos: François Truffaut. Senses of Cinema, 7/2003, nro 27. Senses of Cinema Inc. Artikkelin verkkoversio Viitattu 19.6.2015. (englanniksi)
  • Steffen, James: Francois Truffaut Profile TCM.com. Turner Entertainment Networks, Inc. Viitattu 19.6.2015. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Steffen: ”Francois Truffaut Profile”.
  2. a b c d Gonzáles: ”François Truffaut”
  3. a b c d e f g h i j k l m Francois Truffaut Profile New Wave Film Encyclopedia. newwavefilm.com. Viitattu 3.7.2015. (englanniksi)
  4. a b c d Armstrong et al., s. 563.
  5. Lorraine LoBianco: The Last Metro TCM.com. Turner Classic Movies, Inc. Viitattu 16.7.2017. (englanniksi)
  6. Ronald Bergan: ”Introduction”. Teoksessa Ronald Bergan (toim.): François Truffaut: Interviews, s. IX. University Press of Mississippi/Jackson, 2008. Google-kirjat (viitattu 3.5.2017). (englanniksi)
  7. Caryn James: FILM; Truffaut's Ex-Wife Guards the Legacy He Left Behind NYTimes.com. 17.10.1993. The New York Times Company. Viitattu 3.5.2017. (englanniksi)
  8. François Truffaut Encyclopædia Britannica. 2017. (englanniksi)
  9. a b Richard Brody: Auteur Wars The New Yorker. 7.4.2008. Condé Nast. Viitattu 16.7.2017. (englanniksi)
  10. a b c Bagh, s. 425.
  11. Thomas Dawson: How they did love: Emmanuel Laurent on Godard and Truffaut 3.3.2014. British Film Institute. Viitattu 16.7.2017. (englanniksi)
  12. Alanen, Antti: Elokuvantekijät, s. 691. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-20533-3.
  13. a b Bagh, s. 426.
  14. BAFTA Awards Search British Academy of Film and Television Arts. Viitattu 15.7.2017. (englanniksi)
  15. François Truffaut Festival de Cannes. Viitattu 15.7.2017. (englanniksi)
  16. François Truffaut AlloCiné. Viitattu 15.7.2017. (ranskaksi)
  17. Search Results Academy of Motion Picture Arts and Sciences. Viitattu 15.7.2017. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]