François Truffaut

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
François Truffaut
Truffaut vuonna 1965.
Truffaut vuonna 1965.
Syntymäaika 6. helmikuuta 1932
Syntymäpaikka Pariisi, Ranska
Aktiivisena 1955–1983
Kuolinaika 21. lokakuuta 1984 (52 vuotta)
Kuolinpaikka Neuilly-sur-Seine, Hauts-de-Seine, Ranska
Oikea nimi François Roland Truffaut
Ammatti ohjaaja, käsikirjoittaja, näyttelijä, elokuvakriitikko
Puoliso Madeleine Morgenstern (1957–1965)
Tunnetuimmat ohjaukset 400 kepposta
Jules ja Jim
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

François Roland Truffaut (6. helmikuuta 1932 Pariisi21. lokakuuta 1984) oli ranskalainen elokuvaohjaaja ja elokuvakriitikko. Hän oli Ranskan uuden aallon elokuvan keskeisiä tekijöitä. Truffaut kiinnostui elokuvista nuorena ja aloitti oman elokuvakerhonsa jo 16-vuotiaana. Kriitikko Andrei Bazinin kautta hän pääsi Cahiers du cinéma -elokuvalehteen, johon hän kirjoitti muun muassa kriittisen arvion Ranskan elokuvan tilasta ja auteur-teoriasta. Truffaut’n ensimmäinen kokopitkä elokuva 400 kepposta on yksi uuden aallon keskeisempiä elokuvia. Muita hänen tunnetuja elokuviaan ovat Jules ja Jim, Amerikkalainen yö ja Viimeinen metro. Truffaut näytteli sekä monissa omissa elokuvissaan että Steven Spielbergin elokuvassa Kolmannen asteen yhteys.

Lapsuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

François Truffaut syntyi helmikuussa 1932. Hänen äitinsä oli naimaton Janine de Monferrand. François sai vasta 26-vuotiaana vuonna 1968 tietää, että hänen biologinen isänsä oli juutalainen hammaslääkäri Roland Lévy. Äiti Janine meni marraskuussa 1933 naimisiin Roland Truffaut’n kanssa, jolta François sai myös sukunimensä. François’ta hoiti aluksi imettäjä, kunnes poika muutti isoäitinsä luokse. Isoäidin kuoltua 1942 Roland ja Janine Truffaut ottivat François’n asumaan kotiinsa Pariisin Pigallen kaupunginosaan.[1]

Omasta elokuvakerhosta kriitikoksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Truffaut keskeytti useita kouluja, ja 14-vuotiaana hän päätti opiskella itsenäisesti elokuvantekoa. Hän pyrki katsomaan kolme elokuvaa päivittäin ja lukemaan kolme kirjaa viikossa. Hän osallistui säännöllisesti Techniciens du filmin tapaamisiin ja kävi Henri Langlois’n vuonna 1944 uudelleen avaaman elokuva-arkiston Cinémathèque françaisen esityksissä. Truffaut perusti lokakuussa 1948 oman elokuvakerhonsa nimeltä Cercle cinémanie.[2]

Cercle cinémanien esitykset osuivat päällekkäin kriitikko André Bazinin vetämän Travail et culture -yhdistyksen elokuvakerhon esitysten kanssa. Tästä syystä 16-vuotias Truffaut tapasi marraskuussa 1948 jo kuuluisan, 30-vuotiaan Bazinin ja pyysi tätä muuttamaan esitystensä aikataulua.[2] Bazinista tuli myöhemmin Truffaut’n mentori, kun tämä oli jäänyt kiinni kirjoituskoneen varastamisesta isänsä toimistolta. Roland pakotti poikansa kirjoittamaan tunnustuksen ja vei hänet poliisiasemalle. François Truffaut joutui viettämään kolme kuukautta nuorisokodissa Villejuifissa. Truffaut’n psykologi kirjoitti tämän puolesta Bazinille, joka suostui Truffaut’n takaajaksi ja etsimään tälle työn vapauttamisen jälkeen. Bazin antoi lopulta Truffaut’lle paikan henkilökohtaisena sihteerinään.[3]

Bazin esitteli Truffaut’n elokuvakerho Objectif ’49:n jäsenille. He vierailivat usein Éric Rohmerin elokuvakerhossa, jonka lehteen Truffaut kirjoitti ensimmäisen artikkelinsa, kritiikin Jean Renoirin elokuvasta Pelin säännöt. Truffaut aloitti huhtikuussa 1950 Ellen toimittajana ja kirjoitti myös muihin lehtiin.[2] Saman vuoden lokakuussa hän listautui armeijaan, mutta katui päätöstään hyvin pian.[1] Hän pyrki seuraavien kahden vuoden ajan pääsemaan pois armeijasta ja istui myös vankilassa karkaamisyrityksen takia. Bazinin ja eräiden poliittisten yhteyksien ansiosta Truffaut vapautettiin asepalveluksesta helmikuussa 1952.[2]

Bazinin avustuksella Truffaut’sta tuli pian tunnettu kriitikko, joka kirjoitti Cahiers du cinémaan ja Arts-Lettres-Spectaclesiin. Hänen tunnetuin artikkelinsa on Cahiers du cinémassa tammikuussa 1954 julkaistu ”Une Certaine tendance du cinéma française”, jossa hän hyökkäsi vanhan linjan ranskalaisia elokuvaohjaajia ja käsikirjoittajia vastaan. Samoihin aikoihin Truffaut esitteli auteur-teoriansa, jossa hän painotti ohjaajan asemaa elokuvan taiteellisen ilmeen takana.[1]

Ura elokuvantekijänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lyhytelokuvista läpimurtoelokuviin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Truffaut’n ensimmäinen ohjaustyö oli lyhytelokuva Une visite (1955), mutta hänen taiteellinen läpimurtonsa oli Vintiöt (1957), joka oli myös hänen oman tuotantoyhtiönsä Les Films du Carossen ensimmäinen elokuva.[1]

Ranskalaisen elokuvan uuden aallon huippuaikana 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa Truffaut teki useita merkittäviä elokuvia. Hänen ensimmäinen kokopitkä elokuvansa oli 400 kepposta (1959). Siitä tuli sensaatio Cannesin elokuvajuhlilla, jossa Truffaut voitti parhaan ohjaajan palkinnon. Elokuvan pääosassa on Jean-Pierre Léaud, joka esittää Antoine Doinelin hahmoa.[1]

Truffaut’n toinen pitkä elokuva oli David Goodisin rikosromaanista sovitettu Ampukaa pianistia (1960).[1] Se oli hänen kokeellisin elokuvansa, ja siinä oli jatkuvia tunnetilan muutoksia. Katsojille vaikeasti avautuva elokuva ei pärjännyt teattereissa.[3] Truffaut oli pitkään suunnitellut elokuvaa Henri-Pierre Rochén romaanista Jules ja Jim. Samanniminen elokuva valmistui 1962. Samana vuonna Truffaut ohjasi Antoine Doinel -osion antologiaelokuvaan Rakkautta 20-vuotiaana.[1]

Uskottomuudesta kertonutta Pehmeää ihoa (1964) pidettiin aikanaan epäonnistuneena, mutta sen arvostus on noussut 2000-luvulla tehdyn restauroinnin jälkeen.[1] Ray Bradburyn romaaniin perustunut englanninkielinen Fahrenheit 451 (1966) ajautui vaikeaan ja pitkittyneeseen tuotantoprosessiin. Samana vuonna 1966 ilmestyi Truffaut’n tekemä kirja Hitchcock, joka perustui hänen vuonna 1962 tekemäänsä pitkään Alfred Hitchcock -haastatteluun. Kirja ja Truffaut’n aiemmat artikkelit Hitchcockista olivat vaikuttamassa brittiohjaajan maailmanlaajuiseen maineeseen auteurina. Samoihin aikoihin Truffaut viimeisteli seuraavaa Antoine Doinel -elokuvaa Varastettuja suudelmia (1968).[1] Yksi elokuvan kohtauksista kuvattiin Cinémathèque françaisen suljettujen ovien edessä, ja se oli omistettu Henri Langlois’lle. Elokuvan kuvauksien aikana Truffaut oli kampanjoinut Langlois’n ja elokuva-arkiston puolesta, kun hallituksen ministerit olivat korvaamassa Langlois’n valitsemallaan ehdokkaalla.[3]

Kiireinen 1960- ja 1970-lukujen vaihde[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varastettuja suudelmia -elokuvan menestyksen ansiosta Truffaut pystyi seuraavaksi ohjaamaan suurisuuntaisemman elokuvan. Mississippin velho (1969) perustui Cornell Woolrichin romaaniin, jonka tapahtumat Truffaut siirsi New Orleansista Réunionin saarelle. Kun elokuvan heikot katsojaluvut tulivat selviksi, Truffaut oli jo kuvaamassa tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa Kesytön (1970) Aveyronin susilapsesta. Sen rahoittaminen osoittautui vaikeaksi, mutta lopulta United Artists lähti tukemaan projektia. Truffaut päätti itse näytellä Jean Itardia. Elokuva oli Truffaut’n ja elokuvaaja Néstor Almendrosin ensimmäinen yhteinen tuotanto.[3]

Truffaut jatkoi Kesyttömän jälkeen kiireisenä, sillä hän oli kuvaamassa jo Pariisissa seuraavaa elokuvaansa, vaikka Kesytöntä ei oltu edes vielä julkaistu. Nuori pari (1970) oli kolmas Antoine Doinel -elokuva. Truffaut oli kuvannut neljä elokuvaa hieman yli kahdessa vuodessa, ja hän alkoi olla henkisestä ja fyysisesti uupunut. Lisäksi hänen suhteensa Catherine Deneuveen päättyi syksyllä 1970, mikä johti vakavaan masennukseen ja uniongelmiin. Truffaut löysi lohdutusta Henri-Pierre Rochén romaanista Les Deux Anglaises et le Continent. Hän päätti kuvata siitä elokuvan ja jättää väliin suunnitelmat sapattivuodesta. Kuvaukset alkoivat keväällä 1971, ja Englantilaiset naiset oli valmis marraskuussa. Truffaut jatkoi lähes välittömästi seuraavaan elokuvaansa, komediaan Isin tyttö (1972).[3]

Amerikkalaisen yön menestyksestä 1970-luvun lopulle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ollessaan leikkaamassa elokuvaansa Englantilaiset naiset Truffaut oli kiinnostunut isoista lavasteista, jotka oli pystytetty pari vuotta aiemmin. Hän oli jo pitkään halunnut tehdä elokuvan elokuvantekemisestä ja uskoi nyt löytäneensä sopivan paikan. Hän oli aloittanut kesällä 1971 käsikirjoituksen työstämisen Jean-Louis Richardin kanssa ja palasi sen pariin Isin tytön jälkeen. Elokuvatekniikan, jolla voidaan yökohtauksia kuvata päivänvalossa, mukaan nimetty Amerikkalainen yö (1973) oli suurmenestys, ja se voitti 1974 muun muassa parhaan elokuvan Baftan ja parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin.[3]

Amerikalaisen yön menestyksen jälkeen Truffaut pystyi pitämään jonkun aikaa vapaata elokuva-alalta. Kahden vuoden poissaolonsa aikana hän muun muassa vietti enemmän aikaa kahden tyttärensä kanssa. Truffaut päätti vuoden 1974 lopulla, että hänen seuraava elokuvansa olisi sovitus Victor Hugon tyttären Adèlen elämäkerrasta. Adelen tarinan (1975) jälkeen hän alkoi välittömästi kuvata elokuvaa Taskurahat (1976). Lääkäri määräsi elokuvan valmistumisen jälkeen Truffaut’n lepäämään, mutta Steven Spielberg halusi hänet näyttelemään seuraavaan elokuvaansa Kolmannen asteen yhteys.[3]

Yhdysvalloissa Truffaut käsikirjoitti kuvausten välissä seuraavaa omaa elokuvaansa Mies joka rakasti naisia (1977), joka perustui osittain hänen ja vanhan ystävänsä Michel Fermaud’n kokemuksiin. Truffaut siirtyi elokuvan jälkeen käsittelemään kuolemaa Vihreässä huoneessa (1978). Se perustui Henry Jamesin novelleihin ja kertoi miehestä, joka ei pystynyt unohtamaan kuolleita. Syksyllä 1977 tuotetun elokuvan useat sisäotokset kuvattiin kynttilänvalossa.[3]

Vihreä huone ei menestynyt, ja samoihin aikoihin hänen terveytensä reistaili ja tuotantoyhtiönsä varat olivat loppumassa. Truffaut tarvitsi hittielokuvan, ja hän kääntyikin Antoine Doinel -teeman ympärille. Nopealla aikataululla ja pienellä budjetilla kuvattu Rakkaus karkuteillä (1979) toi toivottua menestystä lippuluukuilla. Truffaut itse ei kuitenkaan ollut tyytyväinen elokuvaan.[3]

Viimeiset elokuvat 1980-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Truffaut’n hauta.

Viimeinen metro -elokuvan (1980) tuotanto alkoi tammikuussa 1980. Sitä varten Truffaut ja Suzanne Schiffman olivat käyneet läpi arkistoja ja historiakirjoja sekä muita historiallisia lähteitä. Elokuva sijoittuu toiseen maailmansotaan ja Pariisiin, jossa ulkonaliikkumiskiellon takia viimeisestä metrosta ei kannattanut myöhästyä. Useat levittäjät hylkäsivät käsikirjoituksen, mutta elokuvasta tuli silti menestys. Yli miljoona ihmistä näki sen pelkästään Pariisissa, ja se sai kymmenen ranskalaista César-palkintoa (mm. paras elokuva ja ohjaus).[3]

Viimeisestä metrosta poiketen Kohtalokas nainen (1981) kuvattiin nopeasti ja pienellä budjetilla. Se oli saanut inspiraationsa Truffaut’n suhteesta Catherine Deneuveen. Truffaut’n helpotukseksi elokuva menestyi hyvin, minkä ansiosta hän pystyi pitämään taukoa ennen seuraavaa elokuvaansa, joka oli elokuussa 1983 ensi-iltansa saanut Pitkä viikonloppu.[3]

Truffaut oli 12. elokuuta 1983 työskentelemässä käsikirjoittaja Claude de Givrayn kanssa, kun sai sairaskohtauksen. Lääkärit löysivät aivokasvaimen, joka leikattiin onnistuneesti seuraavassa kuussa. Truffaut jatkoi vuoden 1984 aikana muutamien elokuvaprojektien suunnittelua. Hänen tilansa kuitenkin paheni, ja hänet otettiin uudestaan sairaalaan, jossa hän kuoli 21. lokakuuta 1984.[3]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filmografia (ohjaajana)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Suomenkielinen nimi Alkuperäinen nimi Huomioita
1958 Vintiöt Les mistons lyhytelokuva
1959 400 kepposta Les quatre cents coups
1960 Ampukaa pianistia Tirez sur le pianiste
1962 Rakkautta 20-vuotiaana L'amour à vingt ans osa "Antoine et Colette"
1962 Jules ja Jim Jules et Jim
1963 Pehmeä iho La peau douce
1966 Fahrenheit 451 Farenheit 451
1968 Varastettuja suudelmia Baisers volés
1968 Morsian pukeutui mustaan La mariée était en noir
1969 Mississipin velho La sirène du Mississipi
1970 Nuori pari Domicile conjugal
1970 Kesytön L'enfant sauvage
1971 Englantilaiset naiset Les deux anglaises et le continent
1972 Isin tyttö Une belle fille comme moi
1973 Amerikkalainen yö La nuit américaine
1975 Adelen tarina L'historie d'Adèle H.
1976 Taskurahat L'argent de poche
1977 Mies joka rakasti naisia L'homme qui aimant les femmes
1978 Vihreä huone La chambre verte
1979 Rakkaus karkuteillä L'amour en fuite
1980 Viimeinen metro Le dernier metro
1981 Kohtalokas nainen La femme d'à côté
1983 Pitkä viikonloppu Vivement dimanche!

Suomennetut kirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Elämäni elokuvat. Suom. Eija Pokkinen ja Sakari Toiviainen. Helsinki: Love-kirjat, 1982. ISBN 951-835-059-0.
  • Hitchcock. Suom. Markku Koski. Helsinki: Love-kirjat, 1983. ISBN 951-835-078-7.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Steffen, James: Francois Truffaut Profile TCM.com. Turner Entertainment Networks, Inc. Viitattu 19.6.2015. (englanniksi)
  2. a b c d Gonzáles A, Juan Carlos: François Truffaut. Senses of Cinema, 7/2003, nro 27. Senses of Cinema Inc. Artikkelin verkkoversio Viitattu 19.6.2015. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i j k l Francois Truffaut Profile New Wave Film Encyclopedia. newwavefilm.com. Viitattu 3.7.2015. (englanniksi)lähde tarkemmin?

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]