Technicolor

Kuva Aku Ankka -elokuvan alkuteksteistä jossa näkyy teksti In Technicolor.

Technicolor oli varhainen värielokuvajärjestelmä. Sen kehitti aviopari Herbert ja Natalie Kalmusin omistama Technicolor Corporation 1930-luvulla, ja sitä käytettiin aina 1970-luvulle asti. Technicolorille ominaista olivat hyvin rikkaat värit.

Historiaa

Technicolor Corporationin perustaminen

Tohtori Herbert Kalmus, Technicolorin tärkein kehittäjä, joutui ensimmäisen kerran tekemisiin värielokuvajärjestelmien kanssa työskennellessään tutkimusyhtiössä Kalmus, Comstock & Wescott. Vuoden 1912 loppupuolella lakimies ja sijoittaja William Coolidge lähestyi yhtiötä uudella elokuvaprojektorilla nimeltä Vanoscope, jonka käyttömahdollisuuksia hän pyysi tutkimaan. Vanoscopen oli tarkoitus korvata perinteiset projektorit, sillä se kykeni poistamaan välkkeen projisoidusta kuvasta, mutta mittavien testien jälkeen Kalmuksen yhtiö ei pitänyt projektoria käyttökelpoisena.

Herbert Kalmus ja hänen yhtiökumppaninsa tohtori Daniel Comstock ja W. Burton Wescott alkoivat kuitenkin kiinnostua elokuvateknologiasta ja ryhtyivät suunnittelemaan elokuvakameraa, jolla voisi kuvata värimateriaalia. Comstockin valmistaman prototyypin ja lyhyen testifilmin innoittamana William Coolidge antoi kolmikolle 10 000 dollaria keksinnön kehittämiseen vuonna 1915. Saman vuoden marraskuussa perustettiin Technicolor Corporation. Herbert Kalmus keksi nimen tehdäkseen kunniaa hänen ja Comstockin korkeakoululle: Massachusetts Institute of Technologyn vuoden 1904 vuosikirjan kannessa esiintyi sana technique, josta Kalmus johti nimen Technicolor.

Varhaiset Technicolor-järjestelmät

Ensimmäinen Technicolor-järjestelmä, nimeltään Technicolor Process Number One, saatettiin valmiiksi vuonna 1916. Tässä järjestelmässä kamera tallensi kaksi värikomponenttia (kuvaa, joka sisältää värikuvasta vain tietyn värispektrin alueen), punaisen ja sini-vihreän. Komponentit tallennettiin samalle mustavalkofilmille peräjälkeen: objektiivin takana oli prisma, joka jakaa kuvan peräkkäisille filmiruuduille siten, että edessä oli joko punainen tai sinivihreä värisuodatin. Filmi projisoitiin niin, että projektori näytti molemmat värikomponentit yhtä aikaa samalle kohdalle valkokangasta. Kun punaisen kuvaruudun eteen laitettiin punainen suodatin ja sinivihreän eteen omansa, syntyi vaikutelma värillisestä kuvasta. Ensimmäinen 2-komponenttijärjestelmä eli vain hetken: järjestelmällä tehtiin vain yksi elokuva, The Gulf Between (1917), ja kameroitakin valmistettiin vain yksi. Järjestelmä oli pahasti puutteellinen, ja Technicolor Corporation yritti Herbert Kalmusin käskystä kehittää parempaa värijärjestelmää.

Toinen Technicolor-järjestelmä, Technicolor Process Number Two, julkistettiin vuonna 1922. Uutta järjestelmää kehitettiin täysin alusta, ja vaikka se oli yhä 2-komponenttinen, siinä oli tärkeä ominaisuus, mikä teki siitä aikanaan edistyneimmän värielokuvajärjestelmän: subtraktiivinen värimaailma. Toisen 2-komponenttijärjestelmän valotus tapahtui samalla tavalla kun ensimmäisessäkin: molemmat värikomponentit valotetaan samalle filmille peräjälkeen objektiivin kuvan jakavalla prismalla. Kameran nopeus oli 32 kuvaruutua sekunnissa, eli se tallensi 16 kuvaparia sekuntia kohden. Uudessa järjestelmässä jälkituotanto oli kuitenkin poikkeuksellinen: kameranegatiivista tuotettiin matriisit, eli molemmista värikomponenteista tehtiin mustavalkoinen positiivikopio filmeille, joiden paksuus on puolet normaalista. Matriisifilmit värjättiin kemiallisesti: punainen matriisi värjättiin syaanin väriseksi, ja sini-vihreä matriisi magentaksi. Kun nämä filmit liitettiin päällekkäin, syaani ja magenta matriisi muodostivat yhdessä värikuvan. Tällöin filmin pystyi esittämään lähes millä tahansa projektorilla, joskin filmin paksuus ja liiman pettäminen aiheuttivat usein ongelmia.

Anna May Wong ja Beatrice Bentley elokuvassa Toll of the Sea (1922)

Toinen Technicolor-järjestelmä oli ensimmäistä hieman suositumpi. Ensimmäisen sillä kuvattu elokuva Toll of the Sea (1922) menestyi kaupallisesti hyvin ja se sai kriitikoilta positiivisen vastaanoton. Technicolor Corporationin perustettua laboratorion Hollywoodiin vuonna 1923 Technicoloria käytettiin myös monissa Hollywood-elokuvissa muutamien yksittäisten kohtausten kuvaamiseen. Tällaisia olivat King Vidorin Suuri paraati (The Big Parade, 1925), Suuren oopperan kummitus (The Phantom of the Opera, 1925) ja Ben-Hur (1925). Ainoat pitkät Hollywood-elokuvat, jotka kuvattiin kokonaan tällä järjestelmällä olivat lännenelokuva Wanderer of the Wasteland (1924) ja Douglas Fairbanksin tähdittämä Musta merirosvo (The Black Pirate, 1926). Toll of the Sean tavoin molemmat elokuvat olivat aikanaan suosittuja, mutta Hollywoodin studiot tai edes Herbert Kalmus itse eivät olleet täysin tyytyväisiä uuteenkaan 2-komponenttijärjestelmään: vaikka uudessa Technicolorissa olikin subtraktiiviset värit, oli kaksi värikomponenttia liian vähän kattamaan koko värimaailman; erityisesti sininen toistui huonosti.

Subtraktiivista 2-komponenttijärjestelmää kehitettiin vielä 1920-luvun lopussa: vuonna 1927 julkaistiin Technicolor Process Number Three, joka sisälsi uuden jälkituotantojärjestelmän (kamera toimi vielä samalla periaatteella) ja jossa käytettiin uutta värjäysmenetelmää; tämä oli sittemmin olennainen osa myös tulevaa 3-komponenttijärjestelmää. Vuonna 1928 Technicolor mahdollisti myös optisen ääniraidan käytön värijärjestelmissään, joka lisäsi yllättäen Technicolorin tarvetta: ensimmäisen Technicolor-äänielokuvan, On with the Show'n (1929) julkaisun jälkeen Technicolor Corporation sai sopimuksen lähes 36 pitkän elokuvan kuvaamiseen. Vuonna 1931 laman iskettyä ja yleisön kyllästyttyä rajalliseen värientoistoon Technicolor-järjestelmän käyttö laski kuitenkin olemattomiin. Viimeinen 2-komponenttijärjestelmällä tuotettu värielokuva oli Mystery of the Wax Museum (1933).

3-komponenttijärjestelmä

3-komponenttikamera 1930-luvulta

Technicolor on niin sanottu 3-komponenttijärjestelmä: väri-informaatio tallennetaan kolmelle mustavalkonegatiiville, joista jokainen sisältää joko punaisen, vihreän tai sinisen värikomponentin. Technicolor Company aloitti työn uuden järjestelmän löytämiseksi 1930-luvun alussa J. A. Ballin johdolla. Ensimmäinen 3-komponenttikamera saatiin valmiiksi vuonna 1932, mikä oli onneksi Herbert Kalmusin yhtiölle, koska Technicolor Corporation oli juuri ennen sitä taloudellisissa vaikeuksissa.

Koska Technicolorin maine oli kärsinyt huonolaatuisten 2-komponenttijärjestelmällä tuotettujen elokuvien takia, etsi Herbert Kalmus yhteistyökumppaneita animaatiostudioista. Ainoastaan Walt Disney oli lopulta kiinnostunut 3-komponenttijärjestelmästä. Herbert Kalmus tarjosi Walt Disney Productionsille viiden vuoden yksinoikeuden järjestelmän käyttöön, joskin Technicolor Corporation joutui myöhemmin lyhentämään sopimuksen vuoteen muiden elokuvastudioiden painostuksen takia. Disneyn ensimmäinen värielokuva uudella Technicolor-järjestelmällä oli kahdeksanminuuttinen Flowers and Trees (1932), jolla Disney voitti ensimmäisen Oscar-palkintonsa. Elokuvaa oli jo ehditty tehdä pitkälle mustavalkoisena, mutta uuden väritekniikan valloittamana Walt Disney päätti aloittaa sen tekemisen uudestaan värillisenä.

Lumikki ja seitsemän kääpiötä

Disneyn sopimuksen rauettua Technicoloria alettiin ottaa hitaasti käyttöön näytelmäelokuvissa. Ensimmäinen lyhytelokuva oli La Cucaracha (1934), joka voitti Oscarin parhaasta lyhytelokuvasta. Elämän uhkapeli (Becky Sharp 1935), ensimmäinen pitkä elokuva uudella Technicolor-järjestelmällä, ei kuitenkaan syntynyt yhtä ongelmattomasti: lukuisten tuotanto-ongelmien (mm. alkuperäinen ohjaaja kuoli kesken tuotannon) lisäksi elokuvan värien käyttö oli ontuvaa, ja kriitikot ottivat elokuvan huonosti vastaan, vaikka sitä pidettiinkin merkkipaaluna. Takaiskusta huolimatta vuonna 1936 Technicolor Corporation laajensi toimintaansa avaamalla laboratorion Englannissa, missä seuraavana vuonna julkaistiin ensimmäinen englantilainen Technicolor-elokuva Wings of the Morning (1937). Samana vuonna Disney julkaisi myös ensimmäisen pitkän Technicolor-elokuvansa Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs, 1937), jonka suosio auttoi purkamaan Becky Sharpin aiheuttamaan skeptismiä. 1940-luvun alussa Technicolor oli jo niin suosittu, että pelkkä "In Technicolor" -lause elokuvan mainoksessa riitti vetämään yleisöä yhtä lailla kuin aikansa suurimmat tähdet.

Muut innovaatiot

Vaikka 3-komponenttijärjestelmä löikin erinomaisesti läpi, jatkoi Technicolor Corporation uusien innovaatioiden kehittämistä. Vuonna 1941 se toi markkinoille Monopack-filmin, joka kykeni tallentamaan värit yhdelle filmille, joten sitä voitiin käyttää lähes missä tahansa kamerassa. Monopack, joka oli käytännössä sama tuote kuin Kodakin aiemmin julkaisema Kodachrome, oli kuitenkin laadultaan huomattavasti heikompi kuin Technicolorin 3-komponenttijärjestelmä, joten siitä ei ollut korvaamaan Technicolor Corporationin pääartikkelia. Monopackia käytettiin kuitenkin monissa elokuvissa sellaisissa kohtauksissa, joissa valtava 3-komponenttikamera olisi ollut epäkäytännöllinen: esimerkiksi elokuvassa Dive Bomber (1941) Monopackia käytettiin lentokohtausten kuvaamiseen. Vuoteen 1944 mennessä Monopackia oli kuitenkin saatu kehitettyä siihen pisteeseen, että sitä voitiin käyttää vaikka koko elokuvan kuvaamiseen; Thunderland, Son of Ficka (1944) oli ensimmäinen tällainen elokuva.

Technicolorin loppu

Technicolorin alamäki alkoi 1950-luvun alussa, kun Kodak julkisti Eastman-komposiittivärinegatiivin, jossa väri-informaatio oli yhdellä filmillä, niin että värielokuvan kuvaamisesta tuli huomattavasti halvempaa ja helpompaa: nyt voitiin käyttää lähes mitä tahansa mustavalkofilmikameraa. Pahempi isku Technicolorille oli kuitenkin Kodakin keksimä menetelmä, jolla myös esityskopiot voitiin tuottaa perinteisellä menetelmällä mustavalkofilmien tapaan. Technicolorin värjäysprosessille ei enää löytynyt yhtä paljon kysyntää. Technicolorin jälkituotantotekniikka oli Kodakin vastaavaa halvempi, kun esityskopioita täytyi tuottaa runsaasti, mutta yleensä Kodak tuli elokuvantekijöille taloudellisemmaksi. Myös Technicolorin tuottamat värit olivat yhä ylivoimaiset, mutta fotokemikaalisella prosessilla tuotetut esityskopiot voittivat kuvan resoluutiossa. Tämä ahdisti edelleen Technicolorin asemaa, koska 1950-luvulla koettiin suurten valkokankaiden ja Cinemascopen aikaa. Vuonna 1955 Technicolor sai kuitenkin julkaistua parannetun version jälkituotantojärjestelmästään, nimeltään Technicolor Process Number Five, joka tuotti tarkempia esityskopioita.

Viimeinen 3-komponenttisella Technicolor-kameralla kuvattu merkittävä elokuva oli The Ladykillers (1955), mutta Technicolorin jälkituotantomenetelmää käytettiin vielä 1970-luvun loppuun saakka. Monet elokuvaajat ja elokuvaohjaajat (mm. Francis Ford Coppola) pitivät Technicolorin värientoistoa parempana kuin Eastmania, minkä takia sillä oli monesti esteettistä merkitystä elokuvatuotannossa. Myös Technicolor-separaation arkistoitavuus piti Technicoloria elossa, ja esimerkiksi monien James Bond -elokuvien esityskopiot tuotettiin Technicolor-järjestelmällä niiden suurten lukumäärien takia. Technicolorin Yhdysvaltain-tehtaat kuitenkin suljettiin vuonna 1975. Kolme vuotta myöhemmin myös Italian Technicolor lopetti toimintansa, ja Englannin-tehtaat myytiin Kiinaan. Technicolor-prosessia käytettiin sen jälkeen moniin kiinalaisiin ja hongkongilaisiin elokuviin, ja myös muutamaan länsimaalaiseen elokuvaan käytettiin Kiinan Technicolor-tehtaiden palveluita. Kiinassa Technicolor-värjäysprosessi lopetettiin lopullisesti vuonna 1993.

Technicolor Corporation on pysynyt elossa jatkamalla muilla elokuvatuotannon aloilla, kuten CD- ja DVD-levyjen sarjatuotannossa, ja filmien kehittämisessä ja esityskopioiden tuottamisessa. Yhtiö toi myös värjäysprosessinsa hetkellisesti takaisin markkinoille vuonna 1997, jonka jälkeen sitä käytettiin vanhojen Technicolor-elokuvien restauroinnissa, ja joissakin uusissa elokuvissa, kuten Pearl Harbourissa (2001) ja Toy Storyssa (1995). Technicolorin värjäystekniikalle syntynyt kysyntä oli kuitenkin tässä vaiheessa hyvin marginaalista, koska esimerkiksi Kodakin Vision2-sarjan elokuvafilmien väritoisto vastasi hyvin Technicolorin värjäysprosessia. Thomson Multimedian ostettua Technicolor Corporationin vuonna 2001 värjäysprosessi lakkautettiin. Nykyään Technicolor Corporation on maailman suurin itsenäinen DVD-levyjen valmistaja ja elokuvafilmin kehittäjä.

3-komponenttijärjestelmän tekninen toiminta

3-komponenttisen Technicolor-kameran tärkein osa on prisma, jonka avulla objektiivin läpi tuleva kuva saadaan jokaiselle filmille. Prisman sisällä on puoliläpäisevä peili, joka jakaa kuvan kuution muotoisen elementin kahdelle puolelle. Toisella puolella on vihreän komponentin filmi. Filmin edessä on suodatin, joka päästää läpi vain vihreän valon. Vihreän komponentin mustavalkofilmi on pankromaattinen, eli se pystyy tarvittaessa rekisteröimään spektrin kaikki värit. Prisman toisella laidalla on magentan värinen suodatin, joka päästää läpi kaiken muun paitsi vihreän värin. Suodattimen takana on sekä sinisen että punaisen komponentin mustavalkofilmit: edessä on ortokromaattinen, läpäisevä mustavalkofilmi joka rekisteröi vain sinisen värin, ja takana oleva filmi puolestaan vain punaisen värin.

Jälkituotannossa filmeistä tuotettiin matriisit kopiointia varten. Jokainen matriisi oli gelatiinipintainen reliefi, joka värjättiin: punainen komponentti syaaniksi, vihreä magentaksi ja sininen keltaiseksi. Tulostaessa esityskopiota jokainen komponentti käy kosketuksessa tulostettavan positiivifilmin kanssa ja värjää sen omalla värillään. Kun esityskopio on värjätty jokaisella komponentilla, tuloksena on kokovärikuva. Joskus pohjana käytetty positiivifilmi oli mustavalkoversio kameranegatiiveista optisella ääniraidalla, jolloin kuvan tummat alueet olivat vahvempia. Vuonna 1946 matriisitfilmit paranivat kuitenkin niin, että tähän ei ollut tarvetta ja pohjana käytettiin pelkästään tyhjää positiivifilmiä.

Animaatiotuotannossa ei yleensä käytetty omaa filmiä jokaiselle värikomponentille, vaan jokaisesta ruudusta valotettiin peräkkäin kolme ruutua (kuten Technicolorin ensimmäisissä värijärjestelmissä), joista jokainen toistaa vain punaisen, vihreän tai sinisen sävyt. Jälkituotanto toteutettiin kuitenkin samalla tavalla: yhden filmin komponentit jaettiin kolmelle filmille, josta tehtiin esityskopiot samalla tekniikalla.

Edut ja haitat

Monet elokuvaohjaajat ja kuvaajat arvostivat Technicolor-tekniikkaa aikanaan sen värientoiston takia, johon järjestelmän jälkituotantotekniikka auttoi huomattavasti. Technicolorin suurimmaksi eduksi on ajan mittaan tullut kuitenkin sen arkistoitavuus. Siinä missä asetaattipohjaisten komposiittivärifilmien sävyt haalistuvat ajan mittaan, Technicolorin käyttämät mustavalkofilmit ja värjäystekniikalla tuotetut esityskopiot säilyttävät värit hyvin. Esimerkkinä tästä käyköön elokuvan Tähtien sota (1977) restaurointi 1990-luvulla: elokuvan kaikkien komposiittivärikopioiden kerrotaan olleen niin haalistuneita, että värimäärittelyyn voitiin käyttää vain ohjaaja George Lucasin omistamaa Technicolor-värjättyä filmiä, jonka oli vielä hyvässä terässä.

Aikanaan Technicolorin käyttö oli kuitenkin hankalaa: värisuodattimien ja prismojen takia valoa hävisi huomattavasti matkalla filmille. 1940-luvulla filmit olivat muutenkin valoherkkyydeltään puutteellisia, joten Technicolorin käyttöön sisätiloissa vaadittiin kohtuuttoman paljon valaistusta. Tämä nosti studioiden lämpötilaa, mikä aiheutti monesti ongelmia, erityisesti näyttelijöille.

Technicolor Corporation otti myös monopoliaseman Technicolor-tekniikassa: yhtiö ei myynyt kameroitaan vaan vuokrasi niitä, ja antoi vain oman henkilökuntansa käyttää laitteitaan. Erityisesti Technicolor-kuvausryhmän värikorjaajana toimineen Natalie Kalmusin takia tästä aiheutui ongelmia: hän sekaantui usein elokuvien taiteelliseen puoleen värien osalta, minkä takia hän sai kohtuuttoman huonon maineen ja joskus myös porttikiellon kuvauspaikoille. Elokuvien jälkituotannossakin elokuvastudiot olivat riippuvaisia Technicolor Corporationista, mikä osaltaan lisäsi Kodakin Eastman-värifilmien suosiota, koska niitä voitiin käsitellä missä laboratoriossa tahansa.

Lähteet

• Widescreen Museum: History of Technicolor
• Glorious Technicolor: An Illustrious Legacy (Arkistoitu – Internet Archive) (pdf-dokumentti)
• The Permancence and Care of Color Photographs: The Extraordinarily Stable Technicolor Dye-Imbibition Motion Picture Color Print Process (Arkistoitu – Internet Archive) (pdf-dokumentti)

Kirjallisuutta

• Basten, Fred E.: Glorious Technicolor: The Movies’ Magic Rainbow. Easton Studio Press, 2005. ISBN 0-9647065-0-4.
• Layton, James – Pierce, David: The Dawn of Technicolor, 1915–1935. Rochester (N.Y.): George Eastman House, 2015. ISBN 978-0-93539-828-1.
• Haines, Richard W.: Technicolor Movies: The History of Dye Transfer Printing. McFarland & Company, 2003. ISBN 0-7864-1809-5.
• Tuliara, Pekka: ”Tuhat ja yksi lumoavaa hetkeä Technicolorin kuninkaan ja kuningattaren seurassa”, Filmihullu 2/2009.

Aiheesta muualla

• Technicolor Corporationin kotisivut