Mandoliini

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
F-mallin mandoliini

Mandoliini on Italiassa 1700-luvun alussa kehittynyt kielisoitin. Sen tyypillinen kielten määrä on vaihdellut eri aikoina. Nykyään yleisin mandoliini on napolilainen mandoliini, jossa on neljä kieliparia eli kahdeksan kieltä. Mandoliinissa voi myös olla kaksitoista tai jopa kuusitoista kieltä, joista kolme (12-kielisessä) ja neljä (16-kielisessä) on aina viritetty samaan vireeseen. Kahdeksankielisessä on kieliparit samassa vireessä. Mandoliinin viritys on samanlainen kuin viululla (G–D–A–E). Mandoliini kehittyi vanhemmasta mandora-soittimesta, jota oli käytetty noin 1500-luvulla. Mandora oli mandoliinia suurempi. Mandoliinin ääni ei ole kantava, ja jos sitä soitetaan samaan aikaan esimerkiksi viulun kanssa, ääni hukkuu lähes täysin. Mandoliinia soitetaan yleensä plektralla.

Tyypillisesti mandoliinilla soitetaan melodioita tai perusmelodian toista ääntä. Plektralla aikaansaadaan yhtenäinen tremolo-äänimatto, jonka syntyä parikielet auttavat. Soittajilla näyttää oikea käsi tärisevän sen heiluessa niin nopeasti ylös-alas ja sivulle. Mandoliini on myös erinomainen sointusäestyksessä, kitaran tai banjon tapaan, sen ääni soi kuuluvasti, soittimen pienestä koosta huolimatta. Tämä vaatii usein plektran käyttöä.

Mandoliinista on kehittynyt erilaisia versioita, kuten mandola, oktaavimandoliini ja mandosello. Mandola on isokokoisempi kuin mandoliini ja sen ääniala on hieman matalampi kuin tavallisen mandoliinin. Oktaavimandoliini eroaa tavallisesta mandoliinista suuremmalla koollaan ja oktaavin matalammalla äänialallaan. Mandosellon ääniala on vielä matalampi kuin oktaavimandoliinin. On olemassa myös sähkömandoliineja. Kontramando ei nimestään huolimatta ole mandoliinisoitin, vaan kitaran sukuinen matalan ääniskaalan instrumentti.

Mandoliinia on käytetty useissa erilaisissa musiikin tyylilajeissa. Tunnetuimpia mandoliinille säveltäneitä klassisia säveltäjiä ovat olleet Antonio Vivaldi (16781741), Johann Nepomuk Hummel (17781837) ja Raffaele Calace (18631934). Sergei Prokofjevin (18911953) baletin Romeo ja Julia osissa 25 ("Mandoliinitanssi") ja 48 ("Aamuserenadi") mandoliinilla on tärkeä osa. 1900-luvulla mandoliinia alettiin käyttää bluegrass- ja jazz-musiikissa. Suomalaisessa pelimannimusiikissa on mandoliinilla merkittävä osuus.

Populaarimusiikissa mandoliinia on käytetty muun muassa kappaleissa "Teuvo, Maanteiden kuningas" (ja useissa muissa Leevi and the Leavingsin kappaleissa), "Perutaan häät" (Anne Mattila), "Losing My Religion" (R.E.M., soittajana Peter Buck) ja "Battle of the Evermore" (Led Zeppelin).

Tunnettuja mandoliinivirtuooseja on nykyään vähän. Erityistä mainetta on saavuttanut Alison Stephens, joka on omistautunut nimenomaan klassiselle mandoliinille.

Useat viulistit oppivat helpommin soittamaan mandoliinia, johtuen kielten samoista sävelistä ja tutuista äänimaailmoista.kenen mukaan?

Mandoliini on myös ruoanlaiton ammattilaisten käyttämä nimi vihannesleikkurille (englanniksi 'mandoline').

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä musiikkiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.