Tonaalisuus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
C-duuri kolmisointu
Osa artikkelisarjaa
Musiikki
Musical notes.svg

Musiikin tyylilajit
Taidemusiikki
Populaarimusiikki:
Pop | Rock | Iskelmä
Afroamerikkalainen musiikki
Kansanmusiikki
Maailmanmusiikki

Musiikinteoria
Nuottikirjoitus
Melodia
Harmonia
Tonaalisuus
Sävelasteikko
Sävellaji
Tahtilaji
Musiikkifilosofia
Musiikin vaikutukset

Musiikin tekeminen
Muusikko
Säveltäminen
Improvisointi
Soitin
Laulu
Konsertti
Äänen tallennus
Tekijänoikeus

Tämä artikkeli käsittelee musiikin tonaalisuutta. Tonaalisista kielistä kerrotaan artikkelissa tooni.

Tonaalisuus on musiikissa käytetty järjestelmä, joka määrittelee eri sävelkorkeuksien hierarkkiset suhteet johonkin keskeiseen säveleen eli toonikaan nähden. Tonaalisuuden vastakohta on atonaalisuus, jossa tonaalisista keskuksista on luovuttu.

Yleensä tonaalisuudella viitataan länsimaisessa musiikissa yleisimpiin duuri- ja molliasteikkoihin, joissa sävelet ovat tarkasti määritellyissä suhteissa toonikaan. Laajemmin tonaalisuudella voidaan tarkoittaa diatoniseen asteikkoon perustuvaa musiikkia yleensä.

Tonaalisuus on kuitenkin käsitteenä hyvin monitulkintainen. Kolmisointurakenteet eivät välttämättä luo tunnetta tonaalisesta keskuksesta ja toisaalta kolmisointuihin pohjaamattomat harmoniset funktiot voivat toimia kiintopisteenä – jopa dodekafoninen musiikki voi sisältää keskussäveliä.[1]

Eräs tapa määritellä tonaalisuus on puhua sävelten vakaudesta suhteessa toonikaan.

Koetinsäveltesteillä on tutkittu sävelten vakautta: käyttämällä tonaalisen kontekstin määrittävää sävelkuviota, esimerkiksi epätäydellistä diatonista asteikkoa tai harmonista kadenssia, minkä jälkeen koehenkilöille esitetään jokin kromaattisen asteikon sävel, jonka vakautta heidän on arvosteltava, voidaan luoda vakaushierarkia, jossa suhteessa toonikaan eri sävelet saavat erilaisia arvosteluita. Kaikkein vakaimpia ovat toonikakolmisoinnun sävelet. Sitten diatoniset sävelet ja vähiten vakaita diatonisen asteikon ulkopuoliset sävelet.[2]

Tonaalisten tehojen havaitsemissa tapahtuu eriytymistä. Nuorimmat kuuntelijat eivät erota kuin diatoniset sävelet ei-diatonisista. Seuraavaksi toonikakolmisointuun kuuluvat sävelet, mihin liittyy vielä pidemmälle menevää eriytymistä: esitettäessä kaksi säveltä osaavat pidemmällä enkulturaatiossa olevat sanomaan kumpi niistä ei kuulu toonikakolmisointuun.[2] Seitsemänvuotiaat pystyvät tunnistamaan mikäli sävel poikkeaa sävellajista ja melodian implikoimasta harmoniasta, mutta viisivuotiaat tunnistavat vain sävellajista poikkeavat sävelet.[3]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Perle, George: Serial composition and atonality. 1962, University of Califonia Press. 7
  2. a b Krumhansl, Keil: Acquisition of the hierarchy of tonal functions in music 1982. Memory & cognition, vol. 10 (3). 243 – 251
  3. Trainor, Laurel J. & Trehub, Sandra E.: Key membership and implied harmony in Wester tonal music: Developmental perspectives. Perception & Psychophysics, 1994 56 (2). 125 - 132
Tämä musiikkiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.