Mauri Sariola

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mauri Sariola
1960-luvun taitteessa
1960-luvun taitteessa
Syntynyt 25. marraskuuta 1924
Hattula, Suomi
Kuollut 9. elokuuta 1985 (60 vuotta)
Helsinki, Suomi
Ammatit kirjailija
Kansalaisuus suomalainen
Pääteokset Susikoski-sarja
Tuotannon kieli suomi
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Mauri Aukusti Sariola (25. marraskuuta 1924 Hattula9. elokuuta 1985 Helsinki) oli suomalainen kirjailija, tunnettu erityisesti rikosromaaneistaan. Usean rikosromaanin sankarina on komisario, sittemmin rikostarkastaja, Olavi Susikoski.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mauri Sariola syntyi hattulalaiseen opettajaperheeseen. Hänen vanhempansa olivat kansakoulunopettaja Armas Elis (Eelis) Sariola ja Anna Lyydia o.s. Kylänpää (s. 1. huhtikuuta 1882)[1]. Perheessä oli Maurin lisäksi kaksi vanhempaa lasta: Lauri ja Kyllikki (myöh. Koskinen). Sarioloiden koti sijaitsi Hattulan Kosken koululla, jossa Armas Sariola toimi opettajana. Sariola kävi oppikoulunsa Hämeenlinnan lyseossa ja sittemmin Toijalan yhteiskoulussa perheen muutettua Sääksmäen Tarttilaan. Sariola julistettiin ylioppilaaksi jatkosodan aikana 1943 ilman varsinaisia ylioppilaskirjoituksia. Sotien jälkeen Sariola aloitti opinnot Helsingin yliopiston lakitieteellisessä tiedekunnassa, mutta ei saanut niitä päätökseen.

Sotavuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sariola kutsuttiin asepalvelukseen keväällä 1943 kesken lukion. Hän palveli ensin Santahaminaan sijoitetussa Radiopataljoonassa ja suoritti siellä aliupseerikoulun. Sen jälkeen hän palveli radistina Itä-Karjalassa, kunnes sai siirron Äänislinnaan. Upseerikoulun Sariola suoritti kurssilla 59 vuonna 1944 Kankaanpään Niinisalossa, jonne Reserviupseerikoulu oli sodan vuoksi siirretty. Hän kirjoitti myöhemmin Viiden tien risteys -nimisen kuvauksen ajastaan Niinisalossa. Kirja sai nimensä varuskunnan lähistöllä sijaitsevasta Viidentienristeyksestä. Reserviupseerikoulun jälkeen hän joutui vielä Lapin sotaan, jossa hän palveli edelleen viestitystehtävissä, kotiutuen upseerikokelaana keväällä 1945. Hän sai ylennyksen vänrikiksi 1948 ja luutnantiksi 1983.

Aika sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sariola palkattiin Helsingin Sanomien oikeussalitoimittajaksi alkuvuodesta 1956. Sitä ennen hän oli tehnyt sekalaisia töitä muun muassa tietyömaalla, tukkimetsässä, epäpätevänä kansakoulunopettajana Pohjois-Suomessa sekä pankissa ja vakuutusyhtiössä Helsingissä.[2] Vuosina 1954–1955 Sariola toimi opettajana Pudasjärven Pisteen koululla Simo-Auli Arran nimelle tekaistuin paperein, tarkoituksena tehdä lehtiartikkeli mahdollisuudesta päästä väärin paperein opettajaksi. Innoittajana tähän olivat lehtimiehet Matti Jämsä sekä Veikko Ennala. Käytetty tekonimi oli anagrammi hänen omasta nimestään. Sariola sai kiitettävää palautetta niin koululaisilta kuin heidän vanhemmiltaan. Sariola myös suomensi kymmenkunta englanninkielistä romaania, muun muassa Erle Stanley Gardnerin kirjat Vaaralliset Valokuvat (Gummerus 1959, Salama-sarja 64) ja Tyttö pelikasinolla (Gummerus 1962, Salama-sarja 102, kääntäjä ilmeisesti veroteknisistä syistä ”Anja Sariola”) sekä Quentin Patrickin kirjan Syyllisyyden varjo (Gummerus 1959, Salama-sarja 97).

Sariola kuoli sappikivileikkauksen yhteydessä tulleeseen sairaalabakteeriin. Hänet on haudattu sukuhautaan Hattulan uuden kirkon hautausmaalle. Kuoleman jälkeen Reijo Ikävalko toimitti Sariolan päiväkirjoista kaksi kokoelmaa. Ritva Sarkola ja Raimo Jokisalmi julkaisivat vuonna 2005 Sariolasta romaanimuotoisen elämäkerran Mauri Sariola. Aika velikulta, joka ulottuu vuoteen 1968 asti. Elämäkerrassa on runsaasti päiväkirjojen tekstiä hieman muokattuna.

Harrastukset ja perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mauri Sariolan harrastuksiin kuuluivat muun muassa šakki, historia, tietokilpailut ja matkailu sekä intohimoihin uhkapelit, lotto, viski ja sähkeiden lähettäminen tunnetuille henkilöille. Sariola vietti mielellään aikaansa huvilallaan Sammatissa Enäjärven rannalla. Siellä hän kirjoitti monet kirjoistaankin, ja sinne sijoittuu muun muassa Ampiaiskesä (1968), parisuhderomaani, jonka tapahtumista osa on peräisin Sariolan omasta kokemuspiiristä.

Sariola oli naimisissa kahdesti. Vuonna 1956 Anja Karjalaisen (1932–1996) kanssa solmittu avioliitto päättyi eroon 1970. Sariolan kaikki kolme lasta ovat tästä avioliitosta: Jukka (1956), Merja (1959) ja Kaisa (1964). Vuonna 1970 Mauri Sariola solmi avioliiton tullivirkailija Tuula Korpelan (s. 1941) kanssa. Tuula Sariola julkaisi myöhemmin omalla nimellään 16 rikosromaania. Vuonna 2006 paljastui, että dekkarit kirjoittikin Tuula Sariolan pitkäaikainen ystävätär, toimittaja Ritva Sarkola.

Kirjailijakuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esikoisromaaninsa Laukausten hinta Sariola kirjoitti keväällä 1956. Hän kertoi saaneensa sysäyksen teoksen kirjoittamiseen sen aikaisten käännösdekkarien kehnosta tasosta. Siitä alkoi hänen lähes 30 vuotta kestänyt kirjailijan uransa. Hän jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 1965. Hänen pääasiallinen kustantajansa oli koko uran ajan Gummerus. Laukko-kirjat kustansi Weilin+Göös.

Perry Masonista Sariolan oletetaan saaneen inspiraation tuomari Matti Viimaan, joka esiintyi ensimmäisen kerran Sariolan tuotannossa romaanissa Lavean tien laki, joka ilmestyi vuonna 1961.kenen mukaan?

Romaanillaan Lavean tien laki (ranskaksi Un printemps Finlandais) Sariola sai vuonna 1969 merkittävän Prix du roman d’aventures -jännityskirjallisuuspalkinnon parhaasta ulkomaisesta käännösdekkarista. Hän kirjoitti myös salanimellä ”Esko Laukko” (kaikkiaan yhdeksän teosta). Tuotantoa on käännetty yli kymmenelle kielelle parissa kymmenessä maassa. Sariola kirjoitti myös muun muassa sotaromaaneja, esimerkkinä omiin armeijakokemuksiinsa perustuva, Niinisaloon sijoittuva Viiden tien risteys (1964), sekä historiallisia teoksia, esimerkkeinä Suomalainen ratsastaja (1977) ja Suomalainen kavaljeeri (1978), jotka kuvasivat Kustaa Mauri Armfeltin elämää.

Sariolan kirjallinen tuotanto on mittava. Romaanien lisäksi hän kirjoitti toistaiseksi tuntemattoman määrän jatkokertomuksia, novelleja, matkakertomuksia ja muita lehtijuttuja useisiin kymmeniin eri lehtiin. Kirjoitustensa julkaisemisen hän aloitti jo sota-aikana, todennäköisesti vuonna 1944. Lisäksi hän kirjoitti lukuisia radiokuunnelmia ja televisiokäsikirjoituksia.

Sariola oli nopea kirjoittaja, vaikka käyttikin vanhaa matkakirjoituskonetta ja kaksisormijärjestelmää. Esimerkiksi palkittu Lavean tien laki syntyi parin viikon intensiivisen työn tuloksena. Hän ei hukannut aikaa tekstin muokkaamiseen vaan piti kiinni siitä periaatteesta, että kirja on kirjoitettava kerralla valmiiksi. Hän ei kovinkaan tarkkaan suunnitellut kaikkia teoksiaan, vaan yksinkertaisesti alkoi kirjoittaa, ja loppuratkaisu oli usein yllätys hänelle itselleenkin. Hänellä oli tapana sanoa, että jos hän onnistuu saamaan 111 liuskaa kasaan, loppu sujuu jo itsestään.[3]

Ehkä mainituista syistä johtuen Sariolan tuotannon laadussa on kirjavuutta, ja etenkin uransa loppupuolella hän alkoi toistaa itseään. Hän poimi vaikutteita myös muiden teksteistä. Hän joutui maksamaan vuonna 1969 vahingonkorvauksia Esko Laukon nimellä kirjoittamastaan Sen yli käy vain tuuli viheltäin -nimisestä romaanista, jonka todettiin olevan plagiaatti Bill S. Ballingerin teoksesta Kynsi ja hammas (The Tooth and the Nail, 1955). Myös lääkäriromaanista Ei loitsu eikä rukous (1959) eräät kriitikot löysivät viitteitä plagioinnista. Romaania vertailtiin André Soubiranin teokseen Valkeat miehet (1955).

Sariolan tuotannon pohjalta on tehty kolme pitkää elokuvaa:

Sariolan kirjoja on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta. Kriitikot kuitenkin suhtautuivat niihin pääosin nihkeästi. Erityisen tunnetuiksi tulivat Helsingin Sanomien Pekka Tarkan tuomiot. Sariola alkoi saada tunnustusta kulttuurivaikuttajilta vasta historiallisista teoksistaan 1970-luvun lopulla. Hänelle myönnettiin valtion yksivuotinen taiteilija-apuraha 1979 ja taiteilijaeläke vain hieman ennen kuolemaa vuonna 1985. Ensimmäisten joukossa Sariolan tuotantoa on vakavasti analysoinut kirjailija Eila Pennanen muutamassa esseessään muun muassa Parnasso-lehdessä. Maailmankatsomukseltaan Sariola oli oikeistolainen, eikä ole salannut asennoitumistaan tuotannossaankaan.[4]

Huomionosoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan muistomitali, Panssaridivisioonan muistoristi, Sininen risti, Eljas Erkon stipendi ja opintomatka Englantiin 1959. Suomen Rikospoliisien Liiton tunnustuspalkinto 1961, Gummerus Kustannus Oy:n tunnustuspalkinto poliisiromaanituotannosta 1961, Suomen Kulttuurirahaston apuraha 1960, Gummerus Kustannus Oy:n apuraha 1961, K. J. Gummerus Oy:n erikoispalkinto 1964, (Grand) Prix du roman d’Adventures, Ranska, teoksen ”Lavean tien laki” ranskankielisestä versiosta 1969, Wihurin säätiön apuraha 1975, Gummeruksen Kaarlen päivän palkinto tammikuussa 1979, Uuden Kirjakerhon tunnustuspalkinto keväällä 1979, Valtion yksivuotinen apuraha, ensi kertaa viihdekirjailijalle 1979. Opetusministeriön myöntämä Valtion taiteilijaosaeläke tunnustuksena taiteellisista ansioista kesällä 1985.

Mauri Sariolan tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Laukausten hinta (Salama 25) (1956)
  • Rotat pois laivasta! (Salama 29) (1956)
  • Joka tuulen kylvää (1957)
  • Revontulet eivät kerro (Salama 40) (1957)
  • Leivätön pöytä on katettu (Salama 46) (1958)
  • Isänmaan parturit (1958)
  • Susikoski ottaa omansa (Salama 58) (1959)
  • Ei loitsu eikä rukous (1959)
  • Kohtalokas Itämeren risteily (Salama 69) (1959)
  • Totuus on armoton (1960)
  • Sumua Susikosken yllä (Salama 89) (1961)
  • Maailman pitkä sivu (1961)
  • Lavean tien laki (1961)
  • Hurjan pojan koti (1962)
  • Punainen laituri (1962)
  • Minä, Olavi Susikoski (1963)
  • Punaisen kukon laulu (1963)
  • Pitkä matka Liverpooliin (1963)
  • Aina roiskuu kun rapataan (1964)
  • Viiman pitkä siima (1964)
  • Viiden tien risteys (1964)
  • Niin syvä on kuin pitkäkin (1965)
  • Pyykki on pantu ja pysyy (1965)
  • Vetämätön värisuora (1965)
  • Elomme merta laiva purjehtii (1966)
  • Ukkotuomarin viimeinen juttu (1966)
  • Aamu Heinjoen tiellä (1966)
  • Budapestin uni (1967)
  • Susikosken vaikein juttu (1967)
  • Onnensoturit (1967)
  • Sumusta nousee risti (1968)
  • Älä kaikista ruusuista huoli (1968)
  • Ampiaiskesä (1968)
  • Marskin ritarit (1968)
  • Susikosken elämän kevät (1969)
  • Veljensä vartijat (1969)
  • Näin tekivät ritarit (1969)
  • Susikoski virittää ansan (1970)
  • Napapiirin prinsessa (1970)
  • Armeija piikkilankojen takana (1970)
  • Kolmen valtakunnan vainaja (1971)
  • Näin lentää outo lintu (1971)
  • Viimeksi poistuu kapteeni (1972)
  • Kolmannen valtakunnan kuningatar (1972)
  • Surma surutalossa (1973)
  • Ja sitten oli kohiseva koski (1973)
  • Susikosken ajojahti (1974)
  • Koltan uni (1975)
  • Enkeli lumessa (1975)
  • Taivas yksin tietää (1975)
  • Karoliinin kuolinkello (1976)
  • Suruton Sariola (1976)
  • Onko teillä ruiskukkia? (1977)
  • Suomalainen ratsastaja (1977)
  • Sininen lyhty (1978)
  • Suomalainen kavaljeeri (1978)
  • Seidan silmä (1978)
  • Susikoski ahtojäissä (1979)
  • Susikosken omatunto (1979)
  • Talvisodan vänrikki (1979)
  • Susikoski päiväntasaajalla (1980)
  • Petroskoin keltainen kissa (1980)
  • Jatkosodan kapteeni (1980)
  • Ison kalan katiska (1981)
  • Pieni anoo, iso sanoo (1981)
  • Jälleenrakennettu maa (1981)
  • Susikosken tulikoe (1982)
  • Susikoski sulhaspoikana (1982)
  • Elämän makeus (1982)
  • Ne viulut vasta maksoi (1983)
  • Viimeiset ritarit (1983)
  • Susikoski ja kolmen naisen talo (1984)
  • Nuoruuden komentosilta (1985) (postuumi)


Päiväkirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Parempi kertarutina kuin ainainen kitinä (1986)
  • Hyvästi, Sammatin kuu (1987)

Esko Laukon nimellä ilmestyneet romaanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tohtori Viitasen tapaus (1966)
  • Herrasmiesten oikotie (1966)
  • Keltainen kummitus (1967)
  • Insinööri Forssin tapaus (1968)
  • Sen yli käy vain tuuli viheltäin (1969)
  • Taivas kuin kerjäläisnuttu (1970)
  • Mene toiselle tähdelle rakastamaan (1971)
  • Surmansyöksy Caprilla (1972)
  • Kuolemanlotossa kuusi oikein (1974)

Kirjana julkaistut alun perin lehdissä ilmestyneet jatkokertomukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kutsukaa rikostarkastaja Susikoski (1981)
  • Kutsuvieraana kuolema (1982)
  • Rommelin poikien hauta (1982)
  • Marita Eisenin tapaus (1983)
  • Susikosken kuuma loma (1983)
  • Kalliit katkerat muistot (1984)
  • Susikoski puuttuu peliin (1984)
  • Susikosken palapeli (1985)
  • Viides vieras (1988)
  • Laulujen lunnaat (1990)
  • Simo Hurtta ja kultainen pikari (2002)
  • Seitsemän kertaa Susikoski (2003)
  • Rikoksen jäljillä (2006)

Kokoomateokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ssamaan niteeseen kootut kolmesta viiteen aiemmin ilmestynyttä romaania:

  • Susikoski, rikostarkastaja 1988 (sisältää romaanit Susikosken vaikein juttu, Susikosken elämän kevät, Susikoski virittää ansan ja Susikosken ajojahti)
  • Susikoski Suomesta 2000 (sisältää romaanit Kolmen valtakunnan vainaja, Onko teillä ruiskukkia?, Susikoski ahtojäissä, Petroskoin keltainen kissa)
  • Susikoski ratkaisee 2001 (sisältää romaanit Minä, Olavi Susikoski, Pyykki on pantu ja pysyy, Sininen lyhty ja Ison kalan katiska)
  • Kutsutaan Susikoski 2005 (sisältää romaanit Rotat pois laivasta, Leivätön pöytä on katettu, Aina roiskuu kun rapataan ja Koltan uni)

Mauri Sariola -seura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sariolan perinnettä pitää yllä Mauri Sariola -seura, joka on perustettu marraskuussa 1995. Yhdistyksen tarkoituksena on vaalia kirjailijan perinnettä ja tehdä häntä monipuolisesti tunnetuksi. Yhdistys pitää yllä Sariola-arkistoa Hattulan Juteini-talossa. Siellä on myös pysyvä Mauri Sariola -näyttely.

Mauri Sariola -seuran tunnustuspalkinto on saanut nimensä kirjailijan tunnetuimman hahmon, Susikosken, mukaan. Vuoden Susikoski -palkinto on myönnetty vuodesta 2000 lähtien henkilölle tai taholle, joka on ”edistänyt sariolalaista perintöä”.

Vuoden Susikoski -palkinnon ovat saaneet seuraavat henkilöt:[5][6]

  • 2000 – asessori Martti Salander
  • 2001 – lainopin kandidaatti Usko Santavuori
  • 2002 – professori Åke Lindman (näytteli Susikoskea elokuvassa Tuntematon ystävä)
  • 2003 – talousjohtaja Kari Piitulainen
  • 2004 – kirjailija, uutispäällikkö Hannes Markkula
  • 2005 – kustantaja Pekka Salojärvi
  • 2006 – oikeustieteen kandidaatti Ritva Santavuori
  • 2007 – kauppatieteiden maisteri Asko Saviaho
  • 2008 – kirjailija, muusikko Raimo Jokisalmi
  • 2009 – hallituksen puheenjohtaja Matti Nummenpää
  • 2010 – valtioneuvos Harri Holkeri
  • 2011 – toimittaja Antti Eerola
  • 2012 – restonomi Seppo Simola
  • 2013 – valtioneuvos Riitta Uosukainen
  • 2014 – ei nimetty
  • 2015 – Tuula Sariola

Seuran jäsenlehti Mauri Sariolan seurassa (aikaisemmin Ampiaiskesä) ilmestyy kerran vuodessa.

Plagiointia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sariolan teoksista jaksoja ottanut ja niitä omissa nimissään julkaissut mies tuomittiin Pirkanmaan käräjäoikeudessa maksamaan sakkoja ja korvauksia. Mies on julkaissut omakustanteena teoksen Vain taivas tietää, jossa on kopioita kuudesta Sariolan teoksesta.[7]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Sariola, Mauri: Hyvästi Sammatin kuu, s. 193. päiväkirja. Jyväskylä: Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2918-9.
  2. Parempi kertarutina 1986, s. 86
  3. Ks. esim. Parempi kertarutina 1986, s.263: ”Maaginen 111:s liuska on ajat sitten ylitetty.”
  4. Rankka työ, rankat huvit. Apu, 2007, nro 29, s. 15. A-lehdet.
  5. Vuoden Susikoski Mauri Sariola -seura. Viitattu 28.10.2012.
  6. Riitta Uosukainen on Vuoden Susikoski Helsingin Sanomat. 28.10.2012. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Viitattu 28.10.2012.
  7. Omakustannekirjailija tuomittiin Mauri Sariolan plagioinnista Helsingin Sanomat. Helsinki: Sanoma News Oy. Viitattu 30.8.2011.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]