Suomi 1940-luvulla

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Rintamamiestyylisen talon rakentamista välirauhan aikana syyskuussa 1940.
Yhdysvaltain armeijan ylijäämätavaraan kuuluneita elintarvikepakkauksia lajitellaan kansanhuoltoministeriössä. Elokuu 1946.

Suomi 1940-luvulla oli vajaan neljän miljoonan asukkaan maatalousyhteiskunta, joka oli joutunut silloisen itänaapurinsa Neuvostoliiton kanssa sotaan. Sodat hallitsivat vuosikymmenen alkupuoliskoa, vuosikymmenen loppupuolisko oli sodan jälkipyykin pesemistä ja vaaran vuosien aikaa. Sotatila alkoi Suomessa 30. marraskuuta 1939 ja päättyi 26. syyskuuta 1947. Varsinaisten sotatoimien aika kesti Suomen osalta yhteensä noin kolme ja puoli vuotta: talvisota käytiin 30. marraskuuta 1939 – 13. maaliskuuta 1940 ja jatkosota 25. kesäkuuta 194119. syyskuuta 1944. Lisäksi Pohjois-Suomessa käytiin niin kutsuttu Lapin sota saksalaisia vastaan. Poliittiseen päätöksentekoon vaikutti Moskovan välirauhansopimuksen ehtojen toteutumista Suomessa vuosina 1944–1947 valvonut Liittoutuneiden valvontakomissio.

Neljännesvuosisadan kestänyt ensimmäisen tasavallan aika päättyi vuonna 1944. Seurannutta toisen tasavallan aikaa kesti 1990-luvun alkuun.[1]

Sota oli poikkeusaikaa myös sikäli, että korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin edustajat vetivät yhtä köyttä. Militarismi oli suomalaisessa taide-elämässä verraten vähäistä. Eniten sitä esiintyi keskinkertaisissa seikkailukirjoissa.[2] Kevyessä musiikissa sitä ilmensi esimerkiksi "Eldankajärven jää". Suomalaiset elokuvat olivat ajankohtaan nähden maltillisia, enimmäkseen tehtiin eskapistisia pukudraamoja ja komedioita. Myös musiikin alalla kartettiin militaristista rummutusta; sotavuosien kestävimpiä kevyen musiikin kappaleita on rauhaa hehkuva "Kodin kynttilät".[3]

Kulttuurituotteet olivat erittäin suosittuja sota-ajan Suomessa. Sodan päätyttyä ja elintason alkaessa pikkuhiljaa nousta äänilevyjen, kirjojen, elokuvien, teattereiden ja muun kulttuurin kulutus paradoksaalisesti kääntyi jyrkkään laskuun. Ravintolat ja tanssit nousivat suosioon.[4]

Politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tasavallan presidentti Risto Ryti ja ministeri J. W. Rangell.

1940-luvulla Suomen valtiollinen itsenäisyys oli vaarassa. Sotien seurauksena Suomi menetti suurimman osan Karjalasta sekä Sallan ja Petsamon. Levottoman vuosikymmenen aikana Suomen tasavallan presidenttinä toimi neljä henkilöä:

Äänioikeusikäraja oli 24 vuotta vuosina 1906–1944. Äänestämään pääsi, mikäli oli täyttänyt 24 vuotta ennen vaalivuoden alkua.[5] Ikäraja laskettiin 21 vuoteen vuonna 1944. Äänestysaktiivisuus 1940-luvun eduskuntavaaleissa oli huomattavasti korkeampi kuin edellisellä vuosikymmenellä, vuoden 1948 vaaleissa äänesti 78,2 % äänioikeutetuista.[6]

Heinäkuussa 1939 valittu eduskunta istui sotien takia peräti kuusi vuotta. Eduskuntavaalit Suomessa järjestettiin 1940-luvulla kahdesti, vuosina 1945 ja 1948.

Suurimpia puolueita olivat SDP, Suomen Kansan Demokraattinen Liitto ja Maalaisliitto. Äärivasemmiston puolueet sallittiin ensimmäisen kerran itsenäisen Suomen historiassa vuoden 1945 vaaleissa.

Kunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kemin kaupungintalo 10. lokakuuta 1944. Natsi-Saksan joukot olivat yrittäneet tuhota talon kolme vuorokautta aiemmin.

Vuonna 1936 valittujen kunnanvaltuutettujen toimikausi venähti yhdeksään vuoteen toisen maailmansodan takia. Suomessa järjestettiin 1940-luvulla kahdet kuntavaalit, vuosina 1945 ja 1947.

Kunnallisvaaleissa äänestysaktiivisuus oli alempi kuin eduskuntavaaleissa, mutta korkeampi kuin aiempien vuosikymmenien kunnallisvaaleissa. Kuntavaalien äänestysprosentti nousi ensimmäisen kerran yli 50:n vuonna 1945.[7]

Aluemuutokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi luovutti Neuvostoliitolle alueen, jonka maapinta-ala oli 42 934 km². Viipurin lääni menetti alueestaan lähes kolme neljäsosaa; läänin läntinen osa jäi Suomen puolelle ja se sai nimekseen Kymen lääni 1. maaliskuuta 1945. Kuopion lääni menetti laajoja alueita neljästä maalaiskunnasta ja Tohmajärveltä 50 hehtaaria. Pohjois-Suomesta luovutettiin Petsamo sekä suuret osat Sallasta ja Kuusamosta. Lisäksi Suomi vuokrasi Uudellamaalla sijaitsevan Porkkalan Neuvostoliitolle. Tämän 385 km²:n laajuisen alueen oli määrä olla vuokralla puoli vuosisataa, mutta Neuvostoliitto palautti sen Suomen haltuun vuonna 1956.[8] Suomen luovuttama alue vastasi laajuudeltaan esimerkiksi Tanskan ja Viron koko pinta-alaa.

Viipurin läänin kaupungeista Suomen valtiolliselle alueelle jäivät Hamina, Kotka ja Lappeenranta. Neuvostoliiton alueelle jäivät Käkisalmi, Sortavala ja Viipuri. Läänin kauppaloista suurin, Lauritsala, jäi Suomen alueelle; merenrantakauppala Koivisto ja Laatokan rannalla sijainnut Lahdenpohja jäivät Neuvostoliiton alueelle. Kokonaisuudessaan luovutettuja maalaiskuntia oli 40 ja osittain luovutettuja 27. Kuudesta maalaiskunnasta siirrettiin Neuvostoliiton puolelle pieni, asumaton osa.[9]

Luovutetuilla alueilla ja Porkkalassa asui yhdeksäsosa Suomen väestöstä ja niiden osuus maapinta-alasta oli kahdeksasosa.

Taulukko: Luovutettujen alueiden ja Porkkalan väkiluvut 31. joulukuuta 1940[10][11]

Luovutetun alueen väkiluku Osuus läänin väkiluvusta Osuus Suomen väkiluvusta Osuus siirtoväestä Maapinta-ala (km²) Osuus läänin maa-alasta Osuus Suomen maa-alasta
Viipurin lääni 397 757 65,17 % 10,76 % 93,52 % 22 973,3 71,5 % 6,6 %
Kuopion lääni 9 050 2,32 % 0,24 % 2,13 % 2 007,6 5,3 % 0,6 %
Oulun lääni 1 904 0,63 % 0,05 % 0,45 % 1 638,1 2,8 % 0,5 %
Lapin lääni 8 663 6,32 % 0,23 % 2,04 % 16 314,9 14,8 % 4,7 %
Porkkalan vuokra-alue¹ 7 927 1,34 % 0,21 % 1,86 % 384,9 3,4 % 0,1 %
Yhteensä 425 301 - 11,51 % 100,00 % 43 318,8 - 12,4 %


¹Palautettiin Suomelle 26. tammikuuta 1956.

Demografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyneiden Paperitehtaiden mestaruusjalkapallo-ottelu Jämsänkosken tehtaan kentällä vuonna 1945.

Suomen väkilukua tilastoitiin 1940-luvulla sekä kirkonkirjojen ja väestörekisterin että henkikirjojen mukaan. Vuosikymmenen alkupuoliskolla väkiluku kasvoi sodasta huolimatta. toisen maailmansodan alla väkiluku oli noin 3,7 miljoonaa, kaudella 1940–1945 väkimäärä kasvoi noin prosentin, kaudella 1945–1950 syntyivät suuret ikäluokat ja väkimäärä kasvoi seitsemisen prosenttia muuttotappiosta huolimatta. 1940-luvun lopussa Suomen väkiluku oli 3 988 000.[12]

Kokonaishedelmällisyysluku ja sen mukana syntyvyys heilahtelivat voimakkaasti sotavuosina. Sotaväen kotiuttamiset ja rintamatilanne heijastuivat varsin suoraan syntyvyyteen. Huippuunsa hedelmällisyys kohosi vuosina 1947 ja 1948, jolloin se oli 3,47.[13] Imeväiskuolleisuuden lasku jatkui sotatilasta huolimatta, kaudella 1941–1945 luku oli 61,4 promillea, kun se 1930-luvulla oli ollut yli 70.[14]

Kuolleisuus ja siirtolaisuus pienensivät ikäluokkia nopeaan tahtiin. Vuosien 1906–1912 suurista ikäluokista eli 28–34-vuotiaista oli loppuvuonna 1940 jäljellä kaksi kolmasosaa. Yli satavuotiaita oli vain kuusi henkeä. Vertailu vuoden 2012 tilanteeseen kertoo yhteiskunnan muutoksesta muuttotaseen ja terveysolojen suhteen. Vuonna 1982 Suomessa tilastoitiin 66 106 elävänä syntynyttä, 30-vuotiaita vuonna 2012 oli 71 610. Vuonna 1910 tilastoitiin 92 984 elävänä syntynyttä, 30-vuotiaita vuonna 1940 oli 65 691. Vuonna 1962 tilastoitiin 81 454 elävänä syntynyttä, 50-vuotiaita vuonna 2012 oli 75 442. Vuonna 1890 tilastoitiin 77 860 elävänä syntynyttä, 50-vuotiaita vuonna 1940 oli 36 011.[15][16][17]

Suomen itsenäistymisvuonna 1917 ja sen jälkeen syntyneitä oli vuoden 1940 lopussa 1 590 077 eli noin 43 % väestöstä. 1940-luvulla Suomessa tilastoitiin 893 919 elävänä syntynyttä ja 549 541 kuollutta. Vuosina 1940, 1941 ja 1944 kuoli yli 70 000 suomalaista. Selvästi suurempia kuolleiden määriä oli tilastoitu ainoastaan kriisivuosina 1868 ja 1918.[16][18]

Taulukko: Suomalaisten ikäluokat 1836-1940 vuosien 1940 ja 2012 näkökulmista.

Synnyinvuosi Elävänä syntyneitä Ikäluokkaan kuuluvia
läsnä Suomessa vuonna 1940
¹
Läsnäolevat prosenttia syntyneistä Ikäluokkaan kuuluvia
Suomessa vuonna 2012
1940 65 849 62 860 95,5 % 41 425
1939 78 164 72 343 92,6 % 47 424
1938 76 695 71 054 92,6 % 45 118
1937 72 319 67 091 92,8 % 41 597
1936 68 895 64 609 93,8 % 38 543
1935 69 942 65 169 93,2 % 37 579
1934 67 713 62 850 92,8 % 34 663
1933 65 047 60 186 92,5 % 31 697
1932 69 352 63 432 91,5 % 31 899
1931 71 866 65 501 91,1 % 30 995
1930 75 236 69 116 91,9 % 29 961
1929 76 011 68 247 89,8 % 27 409
1928 77 523 68 929 88,9 % 24 939
1927 75 611 66 713 88,2 % 21 758
1926 76 875 67 499 87,8 % 19 382
1925 78 260 69 407 88,7 % 17 310
1924 78 057 67 932 87,0 % 14 236
1923 81 961 70 756 86,3 % 12 373
1922 80 140 68 189 85,1 % 9 806
1921 82 165 69 896 85,1 % 8 150
1920 84 714 71 378 84,3 % 6 322
1919 63 896 53 585 83,9 % 3 858
1918 79 494 61 901 77,9 % 3 228
1917 81 046 61 434 75,8 % 2 410
1916 79 653 59 014 74,1 % 1 623
1915 83 306 61 299 73,6 % 1 170
1914 87 577 63 897 73,0 % 762
1913 87 250 63 455 72,7 % 487
1912 92 275 66 210 71,8 % (709 yli 100-vuotiasta)
1911 91 238 65 614 71,9 %
1910 92 984 65 691 70,6 %
1909 95 005 65 951 69,4 %
1908 92 146 63 747 69,2 %
1907 92 457 63 725 68,9 %
1906 91 401 60 955 66,7 %
1905 87 841 57 216 65,1 %
1904 90 253 57 616 63,8 %
1903 85 120 53 752 63,1 % (Vanhin suomalainen 2012)
1902 87 082 53 147 61,0 %
1901 88 637 52 629 59,4 %
1900 86 339 50 063 58,0 %
1899 88 358 49 672 56,2 %
1898 89 106 48 710 54,7 %
1897 82 330 45 135 54,8 %
1896 81 656 44 108 54,0 %
1895 81 783 44 159 54,0 %
1894 76 206 40 436 53,0 %
1893 73 030 38 069 52,1 %
1892 76 433 38 091 49,8 %
1891 82 128 39 403 48,0 %
1890 77 860 36 011 46,3 %
1889 77 881 35 398 45,5 %
1888 80 172 36 066 45,0 %
1887 81 724 36 132 44,2 %
1886 78 576 34 332 43,7 %
1885 75 129 32 058 42,7 %
1884 78 147 32 247 41,3 %
1883 76 378 31 086 40,7 %
1882 76 053 30 110 39,6 %
1881 72 436 27 055 37,4 %
1880 74 784 27 362 36,6 %
1879 76 150 27 078 35,6 %
1878 70 275 24 763 35,2 %
1877 74 831 25 193 33,7 %
1876 70 759 22 974 32,5 %
1875 69 521 22 182 31,9 %
1874 70 898 21 859 30,8 %
1873 68 422 19 820 29,0 %
1872 66 189 18 720 28,3 %
1871 66 567 18 140 27,3 %
1870 63 748 17 374 27,3 %
1869 58 395 14 994 25,7 %
1868 43 757 9 535 21,8 %
1867 59 164 10 176 17,2 %
1866 58 853 9 743 16,6 %
1865 62 780 9 521 15,2 %
1864 71 307 10 081 14,1 %
1863 64 983 8 436 13,0 %
1862 66 328 7 272 11,0 %
1861 66 534 6 615 9,9 %
1860 63 183 5 669 9,0 %
1859 61 454 4 734 7,7 %
1858 62 070 4 080 6,6 %
1857 55 610 3 333 6,0 %
1856 61 319 2 755 4,5 %
1855 60 370 2 296 3,8 %
1854 62 949 2 070 3,3 %
1853 58 398 1 639 2,8 %
1852 58 069 1 249 2,2 %
1851 62 955 1 050 1,7 %
1850 58 269 757 1,3 %
1849 60 320 506 0,8 %
1848 58 021 407 0,7 %
1847 53 211 290 0,5 %
1846 51 604 239 0,5 %
1845 54 884 146 0,3 %
1844 53 124 92 0,2 %
1843 53 597 69 0,1 %
1842 54 806 31 0,1 %
1841 49 440 12 <0,1 %
1840 49 794 4 <0,1 %
1839 47 804 Ikäluokka kuollut 0 %
1838 44 652 1 <0,1 %
1837 44 080 Ikäluokka kuollut 0 %
1836 43 290 1 <0,1 %
Tuntematon - 13 -
Yhteensä 3 695 617


¹Mukana myös Suomen ulkopuolella syntyneet.

Taulukko: Väkiluvut ja pinta-alat lääneittäin henkikirjojen mukaan vuosina 1930, 1940 ja 1950. [19][20][21]

1930 1940 1950 Muutos 1930–1940 Muutos 1940–1950
Uudenmaan lääni¹ 476 524 551 341 657 061 +15,7 % (+27,7 %)
Turun ja Porin lääni 492 538 497 858 627 556 +1,1 % +26,1 %
Hämeen lääni 373 021 393 351 546 796 +5,5 % +39,0 %
Viipurin lääni
Kymen lääni²
571 285 621 830 309 964 +8,8 % -
Mikkelin lääni 198 798 195 755 240 512 -1,5 % +22,9 %
Kuopion lääni 366 525 378 795 469 670 +3,3 % +24,0 %
Vaasan lääni 529 819 503 213 609 246 -5,0 % +21,1 %
Oulun lääni 371 013 290 767 356 980 (+13,7 %) +22,8 %
Lapin lääni - 131 224 166 336 - +26,8 %
Ahvenanmaa 23 296 21 265 22 961 -8,7 % +8,0 %
Suomi 3 402 819 3 586 399 4 007 082 +5,4 % +11,7 %


¹Anjala, Elimäki, Iitti, Jaala ja Kuusankoski siirrettiin Kymen lääniin vuonna 1949. Kuntien yhteenlaskettu väkiluku 1. tammikuuta 1949 oli 46 594 henkikirjojen mukaan ja 1. tammikuuta 1950 vastaavasti 47 202.[22] Uudenmaan läänin väestömuutos vuosina 1940–1950 laskettu vuoden 1940 alueen mukaan. ²Viipurin lääni vuosina 1930 ja 1940. Kymen lääni vuonna 1950.

Suomen laillinen väkiluku 31. joulukuuta 1940 oli 3 887 217. Siirtolaisista puhuttiin poissaolevana väestönä. Maassa asuvan väestön lukumääräksi arvioitiin 3 730 000 henkeä. Virallinen läsnäoleva väestömäärä oli 3 695 617 henkeä.[23]

Suomen maa-ala vuonna 1939 oli noin 348 477 km² ja vuonna 1949 noin 305 450 km², keskimäärin yhtä suomalaista kohden maata oli vuonna 1939 noin 9,42 hehtaaria, vuonna 1949 vastaavasti noin 7,66 hehtaaria.[24][25]

Avioliitot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avioliitot yleistyivät 1940-luvulla. Kaudella 1931–1940 solmittiin 7,9 avioliittoa tuhatta asukasta kohden, kaudella 1941–1950 puolestaan 9,8. Huippuvuonna 1946 Suomessa solmittiin lähes 50 000 liittoa. Samana vuonna tilastoitiin yli 12 000 avioliiton kuuden ensimmäisen kuukauden aikana syntynyttä lasta. Vuoteen 1950 mennessä lähes 40 % Suomen väestöstä oli avioliitossa, kaksi vuosikymmentä aiemmin luku oli ollut 32 %. Erityisen avioituneita olivat 40–49-vuotiaat miehet, joista 84,1 % oli aviossa vuonna 1950.[26]

Avioliittoon vihittyjen mediaani-ikä laski 1940-luvulla. Vuonna 1940 miesten mediaani-ikä avioliiton solmimishetkellä oli 28,2 vuotta, naisten puolestaan 24,8 vuotta. Vuonna 1950 vastaavat luvut olivat 26,5 ja 24,1.[26]

Toisen maailmansodan jälkeen myös avioerojen määrä kasvoi voimakkaasti. Kaupungeissa avioerointensiteetti oli moninkertainen maaseutuun verrattuna. Purkautuneet liitot olivat sangen tuoreita, sillä avioerointensiteetin kasvun myötä purkautuneiden liittojen kestämisajan mediaani laski useita vuosia. Osin tämä johtui siitä, että useita sota-ajan poikkeusoloissa solmituista liitoista ei saatu sovitetuiksi rauhanaikaiseen elämänmenoon, joten ne purettiin.[26]

Sotalesket ja -orvot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan seurauksena kuoli tai katosi 85 555 suomalaista. Noin 90 % kaatuneista ja kadonneista oli 20–40-vuotiaita miehiä. Talvisodan taisteluissa kuolleista noin puolet oli perheellisiä, jatkosodassa luku oli noin neljännes. Alle 45-vuotiaista suomalaisista aviovaimoista joka 17. oli toisen maailmansodan päättyessä leski. Sotalesket erottuivat muista leskistä, heitä on luonnehdittu ylistämällä alistetuiksi naisiksi, joiden ihmissuhteet olivat ympäristön tarkkailun ja arvioinnin kohde. Heidän toimeentulonsa oli heikkoa. Valtiolta saatu korvaus vastasi sataprosenttisen sotainvalidin saamaa korvausta.[27] Sodasta selvinneille miehille lesket olivat varteenotettava kumppanivaihtoehto. Kun sotaleski avioitui uudelleen, valtio maksoi hänen kolmen vuoden eläkkeensä ja lesken eläketurva päättyi.[28]

Sotaorvoiksi jäi Suomessa tilastojen mukaan 50343 lasta. Tilastojen ulkopuolelle jäivät ne, joiden isän kuolintapaa ei pidetty statukseen oikeuttavana; itsemurhan tehneiden ja sotilaskarkureiden sekä onnettomuuksissa kotirintamalla kuolleiden isien lapsia ei pidetty sotaorpoina.[29]

Talouselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Se joka omisti keskeltä kuluneita lakanoita saattoi uusia ja korjata kulumisen viat kuupeloimalla eli leikkaamalla lakanan poikki ja ompelemalla päät keskeltä yhteen.”

– Lainaus Anna-Liisa Haavikon toimittamasta kirjasta Täysiä vuosia - vuoden 1949 muotokuva[30]

Heinäntekoa kesällä 1942.

Toisen maailmansodan aikana Suomi eli valtiojohtoisessa sotataloudessa. Sodan pitkittyessä lähes kaikki tuotteet pantiin kortille, sodan jälkeen säännöstely purettiin asteittain siten, että viimeiset tuotteet vapautettiin 1950-luvulla. Suomen sosiaaliturvaa alettiin kehittää voimakkaasti 1940-luvulla.[31]

Ensimmäinen sodanjälkeinen kahvilasti saapui Suomeen 24. helmikuuta 1946 S/s Herakleen mukana, kahvin säännöstely loppui 1954. Sokeri vapautui kortilta 1949 ja sen kulutus nousi yli kaksinkertaiseksi sotaa edeltäneisiin vuosiin verrattuna.[32] Säännöstelyaikaa olivat leimanneet erilaiset korviketuotteet sekä Ruotsista tapahtunut säännöstelytavaran, kuten kahvin ja sakariinin salakuljetus.

Suomen markka menetti 1940-luvulla suurimman osan arvostaan. Markan arvo laski niin paljon, että vuoden 1950 elinkustannusindeksi oli runsaat 900 % vuoden 1939 indeksistä. Siihen, mihin vuonna 1939 riitti sata markkaa, tarvittiin vuonna 1950 yli 900 markkaa.

Taulukko: Suomen markan inflaatioprosentit vuosina 1939–1950:[33]

1939 1940 1941 1942 1943 1944 1945 1946 1947 1948 1949 1950
Inflaatioprosentti 1,76 19,05 18,08 17,69 13,07 6,36 40,22 59,30 29,93 34,64 1,67 13,95


Vuonna 1946 Suomen valtio otti kansalaisilta pakkolainan, tehtiin niin sanottu setelien leikkaus. Sotakorvaukset Neuvostoliittoon rasittivat taloutta, mutta toisaalta pakottivat kehittämään teollisuustuotantoa.

Suomen vienti romahti vuonna 1940, jolloin sen reaaliarvo oli 30 % edellisvuoden arvosta. Jatkosodan aikana vienti piristyi, mutta jäi selvästi pienemmäksi kuin 1930-luvulla. Koko kauppavaihto oli pienimmillään vuonna 1945, jolloin se oli vain 18,3 % vuoden 1935 tasosta. Vuonna 1946 kauppavaihto laajeni 2,7-kertaiseksi vuodesta 1945; vienti elpyi tuontia hitaammin, joten kauppataseen vajeesta muodostui krooninen ongelma. Ulkomaankauppa Neuvostoliittoon ja Britanniaan tyrehtyi sotavuosina, Saksan osuus Suomen kauppavaihdosta puolestaan oli 54 % kaudella 1941–1945. Sodan jälkeen vienti Britanniaan elpyi nopeasti, kauppasuhteet Saksaan sen sijaan olivat jonkin aikaa poikki. Ulkomaankauppa Ruotsin kanssa pysyi vakaana sodasta huolimatta. Kaupankäynti Yhdysvaltoihin ja muihin Euroopan ulkopuolisiin maihin oli vähäistä sotavuosina.[34]

Liikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raitiovaunuja Viipurissa. Maaliskuu 1940. Viipuri oli yksi kolmesta Suomen raitiovaunukaupungista.

Sota johti polttoainepulaan, joka puolestaan johti rautatieliikenteen lisääntymiseen. Valtionrautateiden vuoden 1940 matkustajaennätys rikottiin vasta seuraavan vuosisadan alussa.[35] Yksityisautoilun kehitys pysähtyi sotavuosina, sillä autoja tarvittiin rintamalla. Autojen keskeiseksi voimanlähteeksi tuli puukaasutin eli häkäpönttö. Kaikkiaan Suomessa valmistettiin 43 028 puukaasutinta vuosina 1939–1944.[36]

Kuorma-autojen ja linja-autojen tuonti alkoi uudelleen 1946, henkilöautoja tuotiin säännöstellen, sillä valtio halusi panostaa tuotannon tarpeisiin.[37] Liikenneverkko oli heikossa kunnossa jo ennen sotia. Valtionrautatiet oli tehnyt 1930-luvulla enemmän poistoja kuin investointeja.[38] Sodan takia uudistuksia siirrettiin hamaan tulevaisuuteen.

Meriliikennettä haittasivat vielä vuosia sodan jälkeen sodan aikaisista tappiosta sekä sotakorvausluovutuksista syntynyt laivakapasiteetin vajaus sekä merimiinat, joiden systemaattinen raivaustyö jatkui Suomenlahdella vuoteen 1950 ja jälkiraivauksena vuoteen 1965 asti.[39]

Arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lastenlinna valmistui Helsingin Taka-Töölöön vuonna 1948.

Eräs suomalaisen sota-ajan arkkitehtuurin merkkiteos oli vänrikki ja sisustusarkkitehti Ilmari Tapiovaaran suunnittelema miehistöpirtti (korsu) AutoK/Karhussa Uutujärvellä. Ankeista oloista ja resurssien niukkuudesta huolimatta esteettisten ja funktionaalisten ihanteiden suhteen oltiin peräänantamattomia. Kyseisestä korsusta, kuten myös erinäisistä muista vastaavista, ilmeni hyvän suunnittelun ohella suomalaisten sotamiesten, "jermujen", vankka käsityötaito.[40]

Jälleenrakennuskausi alkoi talvisodan jälkeen ja jatkui 1950-luvun puolelle. Asuntotuotanto painottui pientalorakentamiseen, sillä suurin osa suomalaisista asui maaseudulla. Arkkitehdit kehittivät lukuisia tyyppitalomalleja ja Rakennustieto-kortiston, jossa julkaistiin piirustuksia ja yksittäisiä standardeja.[41]

Sodan jälkeen suomalaisten kaupunkien liepeille metsiin alettiin rakentaa niin kutsuttuja metsälähiöitä. Funktionalismille ominainen avoimuutta korostava ja ilmansuunnat huomioon ottava tyyli yhdistettiin lähiörakentamiseen. Energiasta ja lasista oli pulaa, joten pula-ajan kerrostaloihin rakennettiin verraten pieniä ikkunoita. Ulkoseinissä suosittiin rappausta - paitsi sileää, myös roiskerappausta sekä harjattua tai kammattua rappausta. Huoneistokohtaiset parvekkeet alkoivat yleistyä. Pinnakaiteet värikkäine markiisikankaineen antoivat parvekkeille kevyen korimaisen vaikutelman.[42]

Ajanjakson romanttisen suunnan selväpiirteisimpiä edustajia on Erik Bryggmanin suunnittelema, rinteen mukaan porrastettu Villa Nuuttila (1949) Kuusistossa.[43][44]

Suomi menetti Karjalan myötä merkittäviä historiallisia arkkitehtonisia kokonaisuuksia, kuten Viipurin linnan ja Valamon luostarin. Neuvostoliittolaiset tuhosivat Eliel Saarisen suunnitteleman Viipurin rautatieaseman vuonna 1941.[45] Viipurissa oli myös merkittävää funktionalistisen kauden arkkitehtuuria, kuten Viipurin kaupunginkirjasto.

Muotoilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan aikana suomalainen muotoilu oli pitkälti naisten varassa. Nuorena kuollut Gunnel Nyman oli eräs aikakauden keskeisistä muotoilijoista. Hänen suunnittelemansa Morsiushuntu-maljakko (1947–1948) enteili suomalaisen muotoilun kultakautta, joka koettiin 1950-luvulla. Suomalaisen taideteollisuuden ulkomaiset kontaktit rajoittuivat sota-aikana lähinnä muihin Pohjoismaihin ja Saksaan. Ruotsissa suomalaisten kekseliäisyys herätti erityistä mielenkiintoa.[40]

1940-luvulla suosittiin luonnollisia materiaaleja enemmän kuin edellisellä vuosikymmenellä. Muotia olivat rottinkihuonekalut ja isolehtiset kasvit. Julkisten tilojen valaisinmuotoilijana kunnostautunut Paavo Tynell mukaili suunnittelemissaan valaisimissa luonnonmuotoja.[46]

Asuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaiset menettivät sotien seurauksena noin 125 000 asuntoa. Siten 1940-luvulla Suomessa vallitsi ennennäkemätön asuntopula, jonka johdosta asuntoja alkoivat yksityisten lisäksi rakennuttaa kunnat ja aatteelliset tahot. Valtion asuntotuotantotoimikunta eli Arava perustettiin 1949 rahoittamaan asuntorakentamista halpakorkoisin lainoin. Rakennetut asunnot olivat pieniä, mutta niiden varustetaso pyrittiin saamaan mahdollisimman korkeaksi. Astiankuivauskaappien teollinen tuotanto aloitettiin 1948.[42]

Aikakauden pääsääntoiseksi pientalotyypiksi muodostui puolitoistakerroksinen harjakattoinen ja lautaverhoiltu tyyppitalo, jota alettiin kutsua rintamamiestaloksi. Talotyyppi oli erittäin suosittu sekä esikaupunkialueilla että maaseudulla.[41]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Olemme kuin Golgatalla, jonne on pystytetty monta huojuvaa ristiä...”

– Lainaus Eino Hosian romaanista Tuliholvin alla[47]

Toisen maailmansodan aikana elämä oli hyvin rajattua, moni asia oli kielletty tai niistä oli pula. Vastapainoksi suomalaisen taiteen merkitys korostui.[48] Välittömästi sodan jälkeisinä vuosina Suomen taide-elämä oli konservatiivista, uudet tuulet alkoivat puhaltaa hiljalleen 1950-luvun alussa.[49] Uusia kustantamoita perustettiin vuonna 1945 poikkeuksellisen paljon, samaten uusia kirjoja julkaistiin runsaasti enemmän kuin sotaa edeltävänä aikana. Suomessa aiemmin heikosti tunnettua maailmankirjallisuutta alettiin kääntää suomen kielelle.[50]

Kirjamarkkinat olivat tarjontalähtöiset: kirjakauppiaille saneltiin, kuinka monta kappaletta kutakin teosta he saivat ostaa. Painokset myytiin nopeasti loppuun. Normaaliin, kysyntälähtöiseen tilanteeseen palattiin 1950-luvun alussa, kun säännöstely oli hellittänyt, ja muitakin tuotteita alkoi saada kortitta.[51]

Sota-ajan kuuluisimpia kirjallisia teoksia on Yrjö Jylhän talvisota-aiheinen runokokoelma Kiirastuli. Pentti Haanpään romaani Korpisotaa on niin ikään aikakautensa mestariteoksia. Erkki Palolammen avainromaani Kollaa kestää summasi sota-ajan tuntoja, ja sen nimestä on tullut sanonta.[52]

Viljo Sarajan Lunastettu maa voitti välirauhan aikana järjestetyn kilpailun parhaasta talvisotaa kuvaavasta romaanista. Teos kiellettiin 1944, kielto poistettiin 1958.[53] Haanpään Korpisotaa voitti samaisessa kilpailussa kolmannen palkinnon. Toiseksi tuli Eino Hosian Tuliholvin alla, joka kuvasi "sodan uutta todellisuutta", jossa määräävät aivan toiset lait kuin menneessä rauhanajan maailmassa.[54] Kesällä 1944 ilmestynyt Yrjö Kokon Pessi ja Illusia oli eräs aikakauden menestyskirjoja.[55]

Olavi Paavolaisen 1946 julkaistu sotapäiväkirja Synkkä yksinpuhelu otettiin kriittisesti vastaan. Paavolaisen epäiltiin väärentäneen sotapäiväkirjamerkintöjään; myöhemmin hänen teoksensa autenttisuutta ei kiistetty, ja hän sai Eino Leinon palkinnon vuonna 1960. Brita Polttilan mukaan eräs syy Paavolaisen kokemaan syrjintään saattoi olla se, että häntä pidettiin vasemmistolaisena. Polttila mainitsee myös Paavolaisen ja Hertta Kuusisen rakkaussuhteen erääksi antipatioita herättäneeksi tekijäksi.[56]

1940-luvun jälkipuoliskon keskeisiä esikoiskirjailijoita oli Aila Meriluoto, jonka Lasimaalaus (1946) sai harvinaisen lämpimän vastaanoton sekä yleisöltä että kriitikoilta. Sirkka Seljan naivistinen ja vapaarytminen läpimurtoteos Taman lauluja julkaistiin 1945. Aaro Hellaakoski ja P. Mustapää tekivät paluun suomalaisen runouden huipulle sodan jälkeen. P. Mustapään (oik. tutkija Martti Haavio) keskeinen runokokoelma Jäähyväiset Arkadialle ilmestyi 1945.[57] Runoilijoista Elvi Sinervo ja Arvo Turtiainen loivat parhaat teoksensa sodan jälkeen.[49]

Eino Leinon Seura perustettiin 1947.

Mika Waltari kirjoitti sotavuosina peräti yhdeksän kirjaa. Talvisotaa käsittelevä Antero ei enää palaa (1940) oli yksi merkittävimmistä Waltarin sota-ajan romaaneista.[58] Muista hänen sota-ajan teoksistaan mainittakoon historialliset romaanit Kaarina Maununtytär (1942) ja Tanssi yli hautojen (1944). Viimeksi mainitun nimi voitiin nähdä viittauksena siihen, että sotaoloissa tanssimista pidettiin paljolti sopimattomana 'tanssina yli hautojen' miesten kaatuessa taisteluissa ja surun kohdatessa omaisia kotirintamalla. Suomessa sovellettiin sota-aikana julkisten tanssien kieltoa, jota toisaalta rikottiin elvyttämällä historiallinen nurkkatanssiperinne.[59][60]

Sodan jälkeisen ajan ja koko suomalaisen kirjallisuuden kestävimpiä teoksia on Waltarin Sinuhe egyptiläinen, joka tapahtumapaikoistaan ja -ajastaan huolimatta on yhteenveto sotavuosien Suomesta ja Suomen tilasta hävittyjen sotien jälkeen.[49] Sinuhe oli myös kansainvälinen menestys, eritoten Yhdysvalloissa.[61] 1940-luvun lopulla ilmestyivät Waltarin järkälemäiset historialliset romaanit Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim.

Ajattomiksi osoittautuneet Muumit marssivat estradille sodan jälkeen.

Satukirjailija ja taidemaalari Tove Janssonin Muumit näkivät päivänvalon sodan jälkeen. Muumipeikko ja pyrstötähti, Vaarallinen juhannus, Taikatalvi sekä Muumipappa ja meri julkaistiin 1946–1970. Muumiperheen sanomana oli "lempeä vapaus" ja "erilaisuuden kunnioittaminen".[62]

Teatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan aikana teatteritoiminta oli pysähdyksissä. Jatkosodan aikana Puolustusvoimain viihdytysosasto järjesti lukuisia kiertueita. Tavallisimpia olivat viidestä seitsemään hengen kiertueet, joilla oli mukana muusikoiden ja lausujien lisäksi taikureita ja voimistelijoita. Tunnetuimpia hahmoja olivat Aku Korhosen Lapatossu ja Einari Ketolan Korpaali Möttönen. Esiintymiset järjestettiin kesäaikaan ulkosalla, muulloin niin kutsutuissa valistusparakeissa. Tunnetut näyttelijät, kuten Ansa Ikonen, Emmi Jurkka ja Tauno Palo kiertelivät rintamalla.[63] Sotateatteri kukoisti jatkosodan aikana.

Suomen Kansallisteatteri ja muut teatterit suosivat ohjelmistoissaan näytelmiä, joissa oli pääasiassa naisrooleja, sillä miesnäyttelijät olivat rintamalla. Sodan jälkeen Kansallisteatterin riippumattomuutta uhkasi Valtion teatterikomitea, joka pyrki perustamaan valtionteatterin.[64]

Radio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisten sananvapaus oli radiotoiminnan osalta tarkkaan rajoitettua niin sotavuosina kuin myös niiden jälkeen. Vain Yleisradio sai lähettää radio-ohjelmia, ja nekin olivat luvanvaraisia. Vuonna 1945 Suomessa oli puoli miljoonaa radiolupaa.[65]

Valtioneuvosto määräsi Hella Wuolijoen Yleisradion pääjohtajaksi huhtikuussa 1945, muodollisesti päätöksen teki Yleisradion hallintoneuvosto. Wuolijoki muutti radiotoimintaa sivistyksen ja kansanvalistuksen suuntaan, aloitettiin muun muassa Maamiehen tunti, Työmiehen tunti ja Pienoisparlamentti. Suomisen perhe sai kilpailijakseen Työmiehen perheen. Radioteatteri perustettiin Wuolijoen kaudella; kuunnelmat olivat Pienoisparlamentin lailla radion suosituinta ohjelmistoa. Wuolijoen aikana aloitettiin neuvostodiktatuuria kritiikittömästi ihannoivien ohjelmien esittäminen. Hänen kautensa Yleisradion johtajana päättyi kesäkuussa 1949.[66]

Radiovastaanottimia ei Suomessa toisen maailmansodan aikana valmistettu. Materiaalipulasta huolimatta tuotanto käynnistettiin uudelleen välittömästi sodan jälkeen. Vastaanottimien valmistuksessa käytettiin runsaasti kierrätysmateriaaleja. Maaseudun sähköistämättömissä talouksissa radiota kuunneltiin usein anodijännitekojeen voimalla.[67]

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säveltaiteilija Henry Theel kohosi 1940-luvulla suursuosioon.

Taidemusiikin ja viihdemusiikin väliset arvotuserot katosivat sodan aikana. Kansakunnan piti olla joka saralla mahdollisimman yhtenäinen, jotta sodasta olisi selvitty. Jyrkkään kahtiajakoon palattiin pian sodan päätyttyä. [68] Sotavuosina Suomessa oli tanssikielto. Sodan jälkeen tanssilavat nousivat suosioon ja saivat suorastaan taianomaisen merkityksen. Musiikkilajeista erityisen suosittua oli tango; sävellettiin suomalaisia tangoja ja sanoitettiin suomeksi ulkomaisia tangoja, kuten La Cumparsita, joka muualla maailmassa oli ollut soittotango.

Harmony Sisters oli eräs sota-ajan suosikkikokoonpanoja; aikakauden menestyksekkäimpiä musiikkikappaleita oli trion tulkitsema Kodin kynttilät.[3] Mieslaulajista suosittu oli Georg Malmstén, joka esitti toisaalta Reino Palmrothin (Pallen) propagandistisia kappaleita, toisaalta taiteellisesti korkeatasoista lyyristä tuotantoa, jonka kirkkain ilmenemismuoto oli George de Godzinskyn Äänisen aallot.[69]

Harmony Sistersin kolme sisarusta muutti Ruotsiin 1947. Vuosina 1946–1949 Suomea kiersi Sävel-Siskot Dallapén, Alvi Palhon yhtyeen ja Sävelpoikien mukana. Kodin kynttilät kuului myös Sävel-Siskojen suosikkinumeroihin, lisäksi heidän bravuureitaan olivat Mustat silmät ja Mexicana-rumba.[70] Suomalaislaulajista eniten levytyksiä 1940-luvun aikana teki nuori tenori Henry Theel, joka oli tehnyt läpimurron Helsingin Messuhallissa järjestetyssä aseveli-illassa. Vuonna 1945 hän levytti Toivo Kärjen säveltämän Liljankukan, josta tuli ikivihreä. Yleisradio aloitti iskelmäaiheiset kilpailunsa 1940-luvun lopulla: ensimmäinen iskelmäsävellyskilpailu julistettiin 1949. Voiton vei Kullervo Linnan sittemmin klassikoksi yltänyt valssi Kultainen nuoruus.[71][72]

Tapio Rautavaara esitti uudenvuoden vastaanottajaisissa 31. joulukuuta 1949 erään päättyvän vuoden menestysiskelmistä, Kulkurin ja joutsenen. Seuranaan hänellä oli Ture Ara, Reino Helismaa, Birgit Kronström ja Nokipojat.[73]

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Voi myös huomata, miten merkitsevä kaiku jo elokuvan nimellä [Minä elän] on ollut vuosina, jolloin kansakunta sodan vaarallisten loppuhetkien jälkeen saattoi todeta olevansa yhä selkeästi olemassa.”

Minä elän -elokuvasta sanottua[74]

Matti Ranin ja Eeva-Kaarina Volanen epookkikomediassa Katupeilin takana (1949).

Sota-aikana elokuvateattereissa käytiin tiuhaan, ja lähes jokainen elokuva sai vähintään 400 000 katsojaa. Todellisuuspakoiset epookkituotannot keräsivät salit pullolleen: Kulkurin valssi sai ensi-iltansa välirauhan aikana tammikuussa 1941 ja keräsi miljoonayleisön; Kaivopuiston kaunis Regina (1941), Katariina ja Munkkiniemen kreivi sekä Valkoiset ruusut (1943) olivat niin ikään sotavuosien suosikkeja ja myöhempien vuosikymmenten ja -satojen ikivihreitä. Ajanjakson menestyselokuvat tapahtuvat menneisyydessä, 1800-luvun jälkipuoliskolla tai 1900-luvun alussa, niissä on pukuloistoa ja romantiikkaa jopa siirappimaisuuteen asti.

Sota-ajan elokuvien juoni rakentui usein väärille henkilöllisyyksille. Kaava oli tuttu jo 1930-luvun elokuvista: varakas mies esittää työmiestä, joka rakastuu yläluokkaiseen naiseen, seuraa sarja luokkaerojen ryydittämiä ongelmia, minkä jälkeen todelliset henkilöllisyydet paljastetaan ja päästään onnelliseen loppuun, joka usein ennakoi avioliittoa. Eräs muunnelma kaavasta on yläluokkainen nainen, joka syystä tai toisesta esittää piikaa. Elokuvassa Täysosuma (1941) kuvio käännettiin siten, että köyhä konekirjoittajatar esitti hienostonaista.

Aikalaiskuvauksista suosittuja olivat Suomisen perhe -elokuvat, joissa kuvataan eräänlaisen keskiluokkaisen malliperheen elämää. Viittaukset meneillään olevaan suursotaan ovat vähäisiä, kuten useimmissa ajan elokuvissa. Sota-ajan henkeen kuuluivat isänmaallispaatokselliset elokuvat, kuten Oi, kallis Suomenmaa (1940). Sodan jälkeen puolestaan tehtiin useita sukupuolitaudeista varoittavia "kuppaelokuvia".[75] 1940-luvun jälkipuoliskon taiteellisesti vahvoihin suomalaiselokuviin lukeutuvat muun muassa Ilmari Unhon ”Minä elän” (1946), Teuvo Tulion Rakkauden risti (1946) ja Valentin Vaalan Ihmiset suviyössä (1948).[76]

Kielenkääntäjä Lea Joutsenosta tuli 1940-luvun suosittu komedienne. Hän aloitti elokuvien sivuosissa 1930-luvun lopulla, näytteli sanavalmiita, itsenäisiä naishahmoja useissa elokuvissa 1940-luvulla ja lopetti valkokangasuransa vuosikymmenen lopussa. Leif Wager aloitti menestyksekkään uransa sota-aikana elokuvien ensirakastajana. Lasse Pöysti aloitti lapsinäyttelijänä Suomisen perhe -elokuvissa ja löi itsensä läpi. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla elokuvan tähtitaivaalle nousivat muun muassa Martti Katajisto, Hillevi Lagerstam, Matti Ranin ja Eeva-Kaarina Volanen. Urheilijana ja laulajana kunnostautuneesta Tapio Rautavaarasta leivottiin ajan tavan mukaan myös filmitähti.[75] Regina Linnanheimo alkoi näytellä sodan jälkeen hyveellisten naisten sijasta paheellisia, kieroutuneita naishahmoja. Helena Kara ja Hilkka Helinä olivat Linnanheimon ohella sotavuosien ”elämää suurempia” elokuvakaunottaria.[75] Kestosuosikkeihin lukeutuivat myös Ansa Ikonen ja Tauno Palo, yhdessä ja erikseen, sekä Siiri Angerkoski ja Aku Korhonen.

Ilmasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1940-luvun kolme ensimmäistä vuotta olivat verraten kylmiä, etenkin suhteessa edellisen vuosikymmenen tavanomaista korkeampiin keskilämpötiloihin. Erityisen kylmä oli vuosi 1941. Tuolloin Helsingin Kaisaniemen keskilämpötilaksi mitattiin 2,8 °C, mikä on 1900-luvun toiseksi alhaisin lukema. Myös Sodankylässä 1941 lukeutuu vuosisadan kylmimpiin. Tampereen keskilämpötila samana vuonna oli 1,0 °C. Tammikuussa 1941 Sodankylän keskilämpötila oli -20,5 °C; samaisen vuoden heinäkuu oli sitä vastoin lämmin: Sodankylän keskilämpö oli 18,0 °C, Helsingin, Tampereen ja Oulun yli 20 °C.[77] Vuosien 1943–1944 sekä 1948–1949 keskilämpötilat olivat pitkäaikaisten keskiarvojen yläpuolella, vuodet 1945–1947 olivat keskilämpötiloiltaan lähellä tavanomaisia. Vuoden 1947 kevättalvi oli poikkeuksellisen kylmä, toukokuusta syyskuuhun oli sitä vastoin tavanomaista lämpimämpää. Myös talvi 1949 oli leuto. Vuosikymmen päättyi leutoon syksyyn 1949.[78]

Vuodet 1941 ja 1942 olivat vähäsateisia, vuodet 1943 ja 1944 puolestaan niin runsassateisia, että ne korjasivat Suomen vesivarastotilanteen lopullisesti.[79]

Taulukossa on mainittu kolmen suomalaispaikkakunnan vuotuinen keskilämpötila 1940–1949:[77]

1940 1941 1942 1943 1944 1945 1946 1947 1948 1949
Helsinki 3,6 2,8 3,1 6,7 6,1 5,0 5,3 4,4 5,8 6,9
Tampere 2,1 1,0 1,8 4,5 4,0 3,4 4,7 5,7
Sodankylä -1,7 -2,9 -2,3 1,0 0,5 -1,2 -0,1 -1,1 0,3 0,8

Jatkosodan kuukausittaiset keskilämpötilat Helsingissä, Tampereella ja Sodankylässä:[77][80]

Kesä 1941 Heinä 1941 Elo 1941 Syys 1941 Loka 1941 Marras 1941 Joulu 1941 Tammi 1942 Helmi 1942 Maalis 1942 Huhti 1942 Touko 1942 Kesä 1942 Heinä 1942 Elo 1942 Syys 1942 Loka 1942 Marras 1942 Joulu 1942
Helsinki 13,3 20,5 16,3 9,9 2,4 -2,1 -9,8 -15,9 -12,1 -8,8 2,2 7,7 13,5 15,9 16,1 11,6 7,7 0,7 -2,0
Tampere 12,9 20,2 14,3 8,4 0,5 -4,5 -13,0 -18,1 -12,9 -10,1 2,1 7,5 12,6 15,0 14,6 10,0 5,8 -1,4 -4,0
Sodankylä 9,4 18,0 11,0 4,7 -4,5 -6,6 -18,6 -20,6 -15,5 -14,2 -3,2 3,0 10,2 14,0 11,5 5,9 -1,2 -6,1 -11,9
Tammi 1943 Helmi 1943 Maalis 1943 Huhti 1943 Touko 1943 Kesä 1943 Heinä 1943 Elo 1943 Syys 1943 Loka 1943 Marras 1943 Joulu 1943 Tammi 1944 Helmi 1944 Maalis 1944 Huhti 1944 Touko 1944 Kesä 1944 Heinä 1944 Elo 1944 Syys 1944
Helsinki -7,3 -0,1 0,5 4,1 9,7 15,7 16,9 15,4 12,2 8,7 3,3 0,8 -2,3 -3,6 -1,9 1,5 8,0 12,9 18,7 17,4 11,8
Tampere -4,5 -5,4 -3,5 0,0 6,9 12,0 17,4 15,9 9,8
Sodankylä -17,0 -7,2 -4,4 -1,8 5,6 13,0 14,6 11,4 5,9 0,1 -2,9 -5,8 -11,2 -8,8 -7,3 -4,9 3,0 10,2 14,0 11,0 6,6

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bagh, Peter von: Sininen laulu - Itsenäisen Suomen taiteiden tarina. WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-32895-8. (suomeksi)
  • Haavikko, Anna-Liisa: Täysiä vuosia - vuoden 1949 muotokuva. Art House Oy. ISBN 951-884-248-5. (suomeksi)
  • Keskinen, Jarkko, Seppälä, Suvianna & Teräs, Kari (toim.): ”Kiellettyjen tanssien hurmaa - jatkosodan tanssikielto ja nurkkatanssikulttuuri (kirj. Merita Suikkanen)”, Häkäpöntöistä nurkkatansseihin: arjen ilmiöitä sota-aikana, s. 58-110. Turku: Turun yliopisto, 2012. ISBN 978-951-29-4983-0. (suomeksi)
  • Linnilä, Kai & Utrio, Meri: Suomi silloin kerran - Näin elettiin vuosina 1944–1956,. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1992. ISBN 951-30-9675-0. (suomeksi)
  • Näre, Sari & Kirves, Jenni & Siltala, Juha (toim.): ”Sotaorpojen mykkä ikävä (kirj. Sari Näre)”, Sodan kasvattamat, s. 123-148. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-36733-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Yle.fi/opintoradio
  2. Sininen laulu, s. 177
  3. a b Sininen laulu, s. 201
  4. Täysiä vuosia: vuoden 1949 muotokuva, s. 82 ja 83
  5. Eduskunta.fi
  6. Stat.fi
  7. http://web.archive.org/web/20061231045353/http://www.vaalit.fi/uploads/3kmnryp.pdf
  8. http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/69295/vara101_1940_1945.pdf?sequence=1
  9. http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/69295/vara101_1940_1945.pdf?sequence=1
  10. Doria.fi
  11. Doria.fi
  12. http://tilastokeskus.fi/til/synt/tau.html
  13. http://tilastokeskus.fi/til/synt/tau.html
  14. Doria.fi, s. 74/337
  15. Doria.fi 75/121
  16. a b http://tilastokeskus.fi/til/synt/tau.html
  17. http://tilastokeskus.fi/til/vaerak/tau.html
  18. http://tilastokeskus.fi/til/kuol/tau.html
  19. Doria.fi
  20. Doria.fi
  21. Doria.fi
  22. Doria.fi
  23. Doria.fi 10–13/121, 69/121
  24. Doria.fi, s. 33/341
  25. Doria.fi, s. 23/345
  26. a b c Doria.fi
  27. Jatkosodan pikkujättiläinen 2007, 467
  28. Suomi silloin kerran, s. 25, 30, 32 ja 34
  29. Näre, Sari 2010: Sotaorpojen mykkä ikävä, teoksessa:Sodan kasvattamat, s. 124
  30. Täysiä vuosia - vuoden 1949 muotokuva, s. 172
  31. http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/9historia/sosiaaliturva/toisen_maailmansodan
  32. Suomi silloin kerran, s. 187 ja 190
  33. http://www.rahamuseo.fi/arvo_laskuri/laskuri_base.html
  34. Doria.fi
  35. Vr-konserni.fi
  36. Kaleva.fi
  37. Suomi silloin kerran, s. 360
  38. Suomi silloin kerran, s. 358
  39. Mattila, Tapani 1968. Merivoimiemme sodanjälkeinen miinanraivaustyö. Teoksessa: Suomen laivasto 1918-1968. Helsinki: Otava.
  40. a b Sininen laulu, s. 210
  41. a b http://www.mfa.fi/jalleenrakennuska
  42. a b Rakennusperinto.fi
  43. Täysiä vuosia: vuoden 1949 muotokuva, s. 111
  44. http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=2661
  45. http://www.joet.info/viipurin_rautatieasema.html
  46. Täysiä vuosia: vuoden 1949 muotokuva, s. 119
  47. Sininen laulu, s. 178.
  48. Sininen laulu, s. 178.
  49. a b c Sininen laulu, s. 219
  50. Sininen laulu, s. 220.
  51. Sininen laulu, s. 221.
  52. Sininen laulu, s. 177.
  53. http://www.akiranta.com/31
  54. Sininen laulu, s. 178.
  55. Sininen laulu, s. 213
  56. Sininen laulu, s. 224 ja 225.
  57. Sininen laulu, s. 226–229
  58. Sininen laulu, s. 180
  59. Niiniluoto, Maarit: Tanssilavat ovat olleet 1920-luvusta lähtien suomalaista kansallisromantiikkaa Pomus.net. Viitattu 7.12.2013.
  60. Suikkanen, Merita 2012: Kiellettyjen tanssien hurmaa - jatkosodan tanssikielto ja nurkkatanssikulttuuri
  61. Sininen laulu, s. 224
  62. Sininen laulu, s. 249.
  63. Sininen laulu, s. 205
  64. http://www.ennenjanyt.net/3-03/korsberg.htm
  65. Yle.fi
  66. Sininen laulu, s. 242 ja 243
  67. Eliaskokoelmat.fi
  68. Sininen laulu, s. 198
  69. Sininen laulu, s. 200
  70. Täysiä vuosia: vuoden 1949 muotokuva, s. 86
  71. http://pomus.net/001596
  72. http://www.tangomarkkinat.fi/iskelma_tulee_suomeen.html
  73. Täysiä vuosia: vuoden 1949 muotokuva, s. 99
  74. Sininen laulu, s. 257
  75. a b c Sininen laulu, s. 255
  76. Sininen laulu, s. 257
  77. a b c Suomen tilastolliset vuosikirjat 1941–1950: Alue ja ilmastosuhteet / Ilmastosuhteita
  78. Ilmatieteenlaitos / / Vuodenaikojen tilastot / Vuositilastot Viitattu 1.12.2015.
  79. Ilmatieteenlaitos / Vuositilastot Viitattu 1.12.2015.
  80. Ilmatieteenlaitos / Kuukausitilastot Viitattu 1.12.2015.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Holmila, Antero & Mikkonen, Simo: Suomi sodan jälkeen. Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944–49. Jyväskylä: Atena, 2015. ISBN 978-952-300-112-1.
  • Kivimäki, Ville & Hytönen, Kirsi-Maria (toim.): Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950. Tampere: Vastapaino, 2015. ISBN 978-951-768-534-4.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]