Elintarvikkeiden säännöstely Suomessa toisen maailmansodan aikana

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kuvassa leivän ostamiseen oikeuttavia ostokortteja.

Elintarvikkeiden säännöstelyllä pyrittiin Suomessa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen takaamaan kansalaisille välttämättömien peruselintarvikkeiden mahdollisimman tasapuolinen jakelu. Sodan aikana valtiovallan tuli huolehtia niin puolustuslaitoksen kuin siviilienkin ravitsemuksesta. Koska elintarvikkeista oli puutetta tuli säännöstely- ja jakeluorganisaation luominen ajankohtaiseksi syyskuussa 1939.[1]

Kansanhuoltoministeriön ja sotatalousneuvoston määräämillä säännöstelytoimilla välttämättömyystarvikkeiden jakelu saatiinkin jotakuinkin tyydyttävästi toimivaksi sotien aikana. Ajoittaiset vaikeudet johtuivat pääsääntöisesti kuljetusvaikeuksista. Säännöstelyjärjestelmän luominen oli osa sotatalouden järjestelyjä.

Säännöstely päättyi 1954. Sokerin säännöstely loppui 1. helmikuuta 1954, kuukauden kuluttua kahvi vapautui säännöstelystä.[2]

Säännöstelyorganisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elintarvikkeiden säännöstelyssä oli keskeisenä toimijana syyskuussa 1939 perustettu Kansanhuoltoministeriö, jonka tehtäviin kuului muun muassa johtaa elintarvikkeiden ja eräiden raaka-aineiden kotimaista tuotantoa, jakelua sekä kulutusta. Ministeriö hoiti myös tehtäviä muun muassa elintarvikkeiden ja raaka-aineiden ulkomaankaupan toteuttamisessa. Ministeriön tehtävänä oli aluksi myös valvoa työvoiman käyttöä, mutta tehtävä siirrettiin Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriölle kesäkuussa 1941. Uutena tehtävänä ministeriölle tuli lokakuussa 1940 hintasäännöstelyn valvonta.[1]

Elintarvikkeiden säännöstelyn toteutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käytännössä elintarvikkeiden säännöstely toteutettiin siten, että maataloudesta elantonsa saavalle väestölle määrättiin luovutusvelvollisuus lukuun ottamatta maataloustuotannon sitä osaa, jonka tuottaja sai pitää oman taloutensa arvioitua kulutusta varten. Luovutusvelvollisuuden valvonta oli hankalaa ja käytännössä oli yleistä, että maataloustuottajat pidättivät käyttöönsä suuremman määrän elintarvikkeita kuin olisi ollut sallittua. Tämä ylijäämä myytiin sitten joko mustaan pörssiin tai suoraan esimerkiksi kaupungeissa asuville tuttaville tai sukulaisille.[3]

Kuluttajille sen sijaan jaettiin osto­kortteja, joita vastaan pystyi hankkimaan elintarvikkeita tai muita hyödykkeitä valtion ylläpitämän jakelujärjestelmän myyntipisteistä.[3] Säännöstelyn ollessa laajimmillaan kuluttajalla täytyi olla käytössään 51 erilaista ostokorttia, joista osa koski muitakin hyödykkeitä kuin elintarvikkeita (esimerkiksi jalkineita, vaatteita ja saippuaa). Kaikkiaan erilaisia ostokortteja painettiin säännöstelykauden aikana noin 778 miljoonaa, ja ne koskivat noin 160 eri elintarviketta tai elintarvikeryhmää, tavaraa tai muuta hyödykettä. Kansanhuoltoministeriössä oli säännöstelyn tiukimpana aikana töissä liki 800 virkamiestä, ja lisäksi valtakunnan kolmessatoista kansanhuoltopiirissä sekä kuntien kansanhuoltolautakuntien palkkalistoilla oli 6 000–7 000 henkilöä. Kansanhuolto-organisaation tärkeimpänä tehtävänä oli säännöstelyn suunnittelu ja käytännön toteutus. Käytännön toteutuksessa muun muassa ostokorttien jakelu kuluttajille muodosti valtaisan urakan. Ostokortteja jaettiin kansalaisille yleensä kolmasti vuoteen muun muassa ostokorttiväärennösten hankaloittamiseksi.[4]

Valtion yleisostokortti vuodelta 1953.

Niin sanottu korttiaika alkoi 12. lokakuuta 1939, jolloin ensimmäistä elintarvikkeita koskevaa ostokorttia ryhdyttiin jakamaan. Ostokortin nimi oli kaikessa yksinkertaisuudessaan ”Valtion ostokortti”, joka väestön kielenkäytössä muuntui nopeasti yleisostokortiksi. Kortista leikatulla kupongilla sai ostaa aluksi yhden kilon sokeria yhdelle henkilölle, ja sen tuli riittää noin kuukauden käyttöön. Sokeri oli asetettu takavarikkoon ja säännöstelyn alaiseksi 7. lokakuuta, jolloin periaatteessa jokaisen tuli luovuttaa hallussaan oleva sokeri kansanhuoltoviranomaisille (omaan käyttöön oli lupa jättää vain kaksi kiloa sokeria). Ostokortti tarkoitti siis vain lupaa ostaa kulloistakin tuotetta, itse kortti ei käynyt maksuvälineeksi.[5]

Säännöstelyn alkaessa tai laajetessa uusiin tuoteryhmiin on tavanomaista, että ihmiset alkavat ostamaan ja varastoimaan (hamstrata) kyseistä hyödykettä, jolloin sen kysynnässä tapahtuu nopea kasvu. Tästä on taas välittömänä seurauksena hamstrattujen tuotteiden hintojen voimakas nousu ja saatavuuden nopea lasku, koska kauppiaat varastoivat tuotteita ja pyrkivät hyviä asiakassuhteitaan ylläpitääkseen myymään niitä vain hyvinä ja maksukykyisinä pitämilleen asiakkaille, yleensä melko korkeaan hintaan. Tästä johtuvaa hintojen äkillistä nousua ehkäisemään säädettiin ja otettiin käyttöön laki kohtuuttomien hintojen ehkäisystä 25. syyskuuta 1939. Samalla päivämäärällä kansanhuoltoministeriön tehtävistä annettiin asetus, jossa sen tehtävät määriteltiin varsinaista lakia huomattavasti yksityiskohtaisemmin. Yksi näistä tehtävistä oli myös valvoa ylempänä mainitun lain (ns. kiskurilain) noudattamista. Kyseessä oli siis hintasäännöstelytoimenpide, jolla pyrittiin varmistamaan kansalaisten tasavertaiset mahdollisuudet hankkia itselleen erilaisia hyödykkeitä heidän varallisuudestaan riippumatta.[5]

Talvisodan aikana säännöstelyn piiriin joutui melko vähäinen määrä elintarvikkeita (muun muassa sokeri, siirappi ja kahvi). Yhtenä käytännön syynä tähän oli se, että jo yksinomaan ostokorttien jakaminen olisi tuottanut lähes ylitsepääsemättömiä vaikeuksia kansalaisten hakeuduttua itärajan tuntumasta ja suurista kaupungeista pakoon sotatoimia ja pommituksia. Moskovan välirauhan solmimisen jälkeen elintarvikkeiden säännöstelyyn asettaminen laajeni nopeasti uusiin tuotteisiin ja tuoteryhmiin.[6]

Välirauhan aikana elintarviketilanteen todettiin nopeasti heikkenevän. Syynä tähän olivat luovutetuille alueille jäänyt maatalousmaa (noin 10 % peltojen kokonaispinta-alasta) ja ulkomaankaupan voimakas lasku, jonka takia ulkomailta ennen sotaa tuotujen lannoitteiden määrä laski romahdusmaisesti. Kolmantena tekijänä elintarviketilanteen heikkenemisessä oli talvisodan aikana ja heti sen jälkeen tapahtunut karjan määrän voimakas lasku. Lisäksi kesä 1940 oli hyvin kuiva, mikä osaltaan laski maatalouden tuotantomääriä. Elintarvikkeita asetettiin säännöstelyn piiriin hieman eri aikoina, mutta vuoden 1940 loppuun mennessä säännöstely kattoi jo lähes kaikki tärkeimmät elintarvikkeet ja nautintoaineet. Ravintorasvat, lihatuotteet ja maito sekä maitotuotteet olivat säännöstelyn piirissä vuoden lopussa. Merkittävimmän poikkeuksen muodosti peruna, jota ei välirauhan aikana asetettu säännöstelyn piiriin.[7]

Välirauhan aikana luotiin Suomen sota-aikainen talouspolitiikka ja sen osana myös säännöstelyjärjestelmä, joka ei koskenut pelkästään elintarvikkeita vaan myös hyvin suurta osaa muita välttämättömiä hyödykkeitä. Välirauhan aikana saatiin luotua jonkinasteinen tasapainotila kysynnän ja tarjonnan välillä, mutta jatkosodan osoittauduttua pidempikestoiseksi kuin aluksi oli uskottu tai toivottu järkkyi tasapainotila merkittävästi. Jatkosodan alusta selvittiin jo hankittujen varastojen turvin, mutta varastojen loputtua keväällä 1942 oli kansakunta käytännössä jo nälänhädän partaalla.[8]

Säännöstelyyn määrätyt elintarvikkeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säännösteltäväksi määrättiin seuraavia elintarvikkeita:

  • Sokeri ja siirappi 3. lokakuuta 1939.[9]
  • Kahvi 28. lokakuuta 1939.[9]
  • Vilja ja viljatuotteet 15. toukokuuta 1940[7]
  • Voi 13. kesäkuuta[7]
  • Tee, perunajauhot ja kuivatut hedelmät syksyllä 1940[10]
  • Maito ja maitotaloustuotteet 21. marraskuuta[7]
  • Lihatuotteet 1. joulukuuta[7]
  • Kananmunat keväällä 1941[10]

Muita säännöstelyn piiriin määrättyjä hyödykkeitä:

  • Vaatteet, jalkineet sekä saippua ja muut puhdistusaineet syksyllä 1940.[10]

Elintarvikkeiden kotimainen tuotanto ja tuonti ulkomailta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maataloustuotanto laski sodan aikana merkittävästi ja viljan kulutuksesta noin kolmannes oli tuotava ulkoa, pääosin Saksasta. Viljan tuonnilla oli myös poliittiset seurauksensa Suomen, koska Suomi oli näin riippuvainen Saksasta. Saksa painosti Suomea erillisrauhaan tähtäävien tunnusteluiden aikana syksyllä 1943 ja keväällä 1944 viivyttämällä viljatoimituksia, supistamalla kiintiöitä ja määräämällä ajoittain jopa vientikieltoja.[11][12]

Maataloustuotannon supistuminen sodan aikana johtui useammastakin tekijästä. Vuosina 1940 ja 1941 Moskovan rauhansopimuksessa luovutetuille alueille jäi noin 10 % peltopinta-alasta, eikä ne olleet vuonna 1941 käytössä. Luovutetulle alueelle tapahtuneen muuton seurauksena vuodesta 1942 kyseistä peltopinta-alaa saatiin jälleen käyttöön. Toinen maataloustuotannon supistumiseen johtanut tekijä oli ulkomaisten lannoitteiden tuonnin romahtaminen, jonka arvioitiin verottaneen satoja noin kymmenyksen. Kolmas syy huonoihin satoihin olivat sääolot; välirauhan ja jatkosodan aikana ne olivat hyvin epäedullisia useina vuosina. Vuodet 1940 ja 1941 olivat kuivuuden vuoksi lähes katovuosia, myös kesät 1942 ja 1944 olivat sääoloiltaan huonoja. Vuosina 1941 ja 1944 osa sadosta jäi myös korjaamatta, kun sotatoimet sitoivat työvoiman. Muinakin vuosina esiintyi ongelmia, kun sadonkorjuun vaatima työvoima ja vähäiset traktorit olivat pääosin sotatoimialueella. Vähäisten käytettävissä olleiden moottoroitujen korjuuvälineiden kärsimä polttoainepula lisäsi omalta osaltaan vaikeuksia.[11][13]

Kokonaisviljasato oli vuonna 1939 (jolloin tuontilannoitteet olivat käytössä ja sadonkorjuu voitiin järjestää käytännössä rauhan ajan oloissa) 1 513 tuhatta tonnia. Kokonaissatomäärä laski siten, että viljaa tuotettiin:[11]

  • Vuonna 1941 vain 947 tuhatta tonnia (63 % vuoden 1939 sadosta)
  • Vuonna 1942 / 1 066 tuhatta tonnia (70 %)
  • Vuonna 1943 / 1 029 tuhatta tonnia (68 %)
  • Vuonna 1944 / 827 tuhatta tonnia (55 %)
  • Vuoden 1945 sato oli vielä vuoden 1944 satoakin pienempi.

Viljan tuonti Saksasta käsitti vuosittain noin kolmanneksen kokonaiskulutuksesta. Viljan tuontimäärät vaihtelivat 200 ja 250 tuhannen tonnin välissä.[14]

Elintarvikkeiden säännöstellyt annokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elintarvikkeiden säännöstely aloitettiin Suomessa kansanhuoltoministeriön antamien määräysten perusteella syksyllä 1939. Säännöstely jatkui aina 1950-luvun alkuvuosiin asti, mutta tiukimmillaan säännöstely oli 1941–1945, jolloin lähes kaikki tärkeimmät elintarvikkeet olivat sääntelyn alaisia. Merkittävänä poikkeuksena tästä oli peruna, joka oli säänneltynä vain suhteellisen lyhyen ajan jatkosodan jo päätyttyä, minkä takia peruna oli suomalaisen ruokavalion perustana sääntelykauden aikana. Puhtaasti kilokalorimääriä tarkastellen (ns. B-ryhmässä noin 1 000–1 200 kcal/henkilö/vrk) on selvää, että ilman sääntelemätöntä perunaa kansa olisi kuollut ennen pitkää nälkään.[15]

Siviiliväestön annokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elintarvikkeiden säännöstelyssä peruslähtökohtia oli kaksi. Ensimmäisenä otettiin huomioon kunkin henkilön ravinnon tarve. Tätä varten laadittiin erilaisia arvioita jokaisen henkilön harjoittaman ammatin, muiden tehtävien ja iän perusteella. Luonnollisesti tämä johti kiistelyyn siitä, minkä ”arvoisen” kortin mikin ammattiryhmä tai yksityishenkilö ansaitsi. Anomuksia ”ylemmän” kortin saamiseksi lähetettiinkin runsaasti kansanhuoltoviranomaisille. Toiseksi jouduttiin laskemaan elintarvikevarastojen riittävyyden takaamiseksi kullekin ryhmälle annos, joka oli mahdollista jakaa. Elintarviketilanteen vaihdellessa sodan aikana voimakkaastikin annoksiin jouduttiin tekemään toistuvia muutoksia. Elintarvikelajien vaihtelua ei ollut käytännössä juurikaan mahdollisuutta toteuttaa, mutta ajoittain pieniä lisäannoksia oli mahdollisuus jakaa.[3][16]

Säännöstellyn ”korttiannoksen” määrittämiseksi suomalaiset jaettiin ammattialojen mukaan erilaisiin ryhmiin, joille määrättiin omat annoksensa. Ryhmien määrä vaihteli sodan mittaan ja esimerkiksi kesällä 1940 oli käytössä neljä eri ryhmää, jotka nimettiin A:sta D:hen. Syksyllä 1941 ryhmiä oli viisi (A–E), joiden saamista leipävilja-annoksista esimerkki (ryhmien saamat elintarvikeannokset noudattelivat muidenkin elintarvikkeiden osalta suuruudeltaan pääpiirteissään kyseistä luetteloa):[3]

  • A-kortti (lapset alle 7 v.) saivat leipää viljaksi laskettuna 200 g/vrk
  • B-kortti (kevyen työn tekijät ja lapset 8–12 v.) 200 g/vrk
  • C-kortti (raskaanpuoleisen työn tekijät ja lapset 13-16 v.) 250 g/vrk
  • D-kortti (raskasta ruumiillista työtä tekevät) 300 g/vrk
  • E-kortti (erittäin raskasta ruumiillista työtä tekevät) 425 g/vrk.

Muista elintarvikkeista mainittakoon esimerkkinä B-kortin saaneiden henkilöiden annoksia elintarviketilanteen ollessa kriittisimmillä kevään ja alkukesän 1942 aikana. B-kortti oikeutti ostamaan säännöstelyn piirissä niukan leipävilja-annoksen lisäksi muun muassa[16]:

  • 2 dl maitoa päivää kohden
  • 150 g voita kuukaudessa
  • 433 g lihaa / kk
  • 750 g sokeria / kk.

Kriittisimmän kauden jälkeen annoksia pystyttiin pääsääntöisesti hieman nostamaan .Voin osalta nousua tapahtui siten, että asteittain marraskuusta 1942 sen kuukausittainen annos saatiin nousemaan 500 grammaan. Naudanlihaksi muutettuna lihan vuotuinen annos oli hieman alle seitsemän kiloa 1942–1943. Liha-annoksen määritelmää tosin muutettiin siten, että eri lihatuotteiden ”arvokkuuden” vaihtelun takia sen määrittelyn perustaksi määrättiin lihan rahallinen arvo painomäärän sijaan. Sokerin säännöstelyannos vakiintui melko nopeasti 250 grammaan kuukaudessa, mutta ne, jotka eivät halunneet ”lunastaa” tupakka-annostaan saivat toisen annoksen sokeria kuukaudessa.[3]

Puolustusvoimien henkilöstön muona-annokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolustusvoimien henkilöstön muona-annokset poikkesivat siviiliväestön annoksista siten, että sotamuona-annoksen tuli sisältää kaikki tarvittavat ravintoaineet ja riittävä energiasisältö ilman ulkopuolista lisäravintoa. Siviilienhän oli mahdollista hankkia ravintonsa lisukkeeksi muun muassa säännöstelemätöntä perunaa (merkittävä hiilihydraatti- ja energialähde), jota sotatoimialueella ei luonnollisestikaan ollut tarjolla kuin poikkeuksellisesti. Sotatoimialueella suuren ongelman muodostivat ajoittaiset kuljetus- ja muut toimitusvaikeudet, jotka aiheuttivat joukoissa jopa tilapäistä nälkiintymistä. Hyökkäysvaiheen aikana 1941 suuria määriä elintarvikkeita haaskattiin tai jätettiin maastoon. Elintarviketilanne joukoissa oli heikoimmillaan loppuvuodesta 1941 ja tammikuussa 1942, jolloin varastoissa oli vain 2–4 viikon kulutusta vastaava määrä elintarvikkeita, joiden kuljettamisessa kauas Itä-Karjalaan oli lisäksi suuria ongelmia.[17]

Sotamuona-annoksien koko vaihteli talvi- ja jatkosodan aikana useasti. Talvisodan aikana annokset olivat suurimmillaan. Jatkosodan alussa vuoden 1941 kesällä ja syksyllä annokset olivat hieman talvisotaa pienemmät. Keväällä ja alkukesästä 1942 annokset olivat osin jopa riittämättömiä. Tämän jälkeen sotamuona-annosten kokoa saatiin hiljalleen kasvatettua. Ravinnon riittävyyteen vaikutti oleellisesti sotatapahtumien kiivaus. Jatkosodan asemasodan aikana, jolloin rintamatapahtumat olivat vain ajoittaisia tai vähäisiä, osa muona-annoksista jäi jopa käyttämättä, vaikka annokset olivat pienimmillään. Muona-annosten sisältö määriteltiin tavanomaisimpien elintarvikkeiden määrinä, mutta erilaisia vaihtotaulukoita laadittiin.[17][18]

Talvisodan aikana käytetty Sotamuona-annos II[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan aikana puolustusvoimien elintarvikehuollon pohjana oli 17. lokakuuta 1939 vahvistettu sotamuona-annos II, joka sisälsi muun muassa seuraavia elintarvikkeita vuorokautta ja henkilöä kohden (suluissa vaihtotaulukon mukaisia elintarvikkeita määrineen):[19]

  • Kuivaa leipää 500 grammaa; lähinnä näkkileipää, jota ei valmistuskapasiteetin vähäisyyden vuoksi saatu toimitettua rintamalle riittäviä määriä. (Vaihtomäärä 600 g tuoretta leipää)
  • Voita 60 g
  • Juustoa 60 g (tai voita 30 g tai maitoa 500 g)
  • Makkaraa 60 g (tai sianlihasäilykettä 60 g tai naudanlihasäilykettä 80 g)
  • Sokeria 50 g
  • Teetä 2 g (tai kahvia 20 g tai kaakaota 5 g)
  • Perunoita 600 g (tai kaalia/muita tuoreita vihanneksia 800 g tai makaroneja 100 g tai herneitä 175 g)
  • Naudanlihaa 200 g (tai sianlihaa 150 g tai makkaraa 175 g tai naudanlihasäilykettä 150 g tai tuoretta kalaa 250 g tai silliä/silakoita 150 g)
  • Suolaa 15 g
  • Jauhoja 25 g, joka oli käytännössä kastikkeiden valmistukseen tarkoitettua.
  • Savukkeita 5 kpl

Puolustusvoimien henkilöstön muona-annokset jatkosodan aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolustusvoimien henkilöstön muonitus jatkosodan aikana perustui perusmuona-annoksiin, joiden ohella oli käytössä muitakin annoksia, kuten partiomuona-annos, joka perustui muita annoksia enemmän säilykkeisiin ja oli kalorimäärältään suurempi. Joissain tapauksissa muonitus ostettiin ja lomamatkoja varten otettiin käyttöön vuoden 1942 alussa sotilasostokortti. Sotilasmuona-annokset vaihtelivat jatkosodan aikana useasti yleisen elintarviketilanteen vaihdellessa. Puolustusministeriö ja kansanhuoltoministeriö neuvottelivat ja päättivät käytettävissä olevien tarvikkeiden jaosta puolustusvoimien ja siviiliväestön tarpeiden kesken ja tuloksena oli aina jonkinlainen kompromissi. Perusmuona-annosten kilokalorimäärä vaihteli sodan alun 3 900:sta vuoden 1942 alun alimpaan arvoonsa eli 2 983:een, josta se nousi hiljalleen tammikuun 1944 alusta asti voimassa olleeseen 3324 kilokaloriin.[17]

Perusmuona-annoksissa tapahtui vaihteluita siten, että aivan sodan alussa annokset olivat suurimmillaan, jonka jälkeen annokset laskivat nopeasti vuoden 1942 kevääseen mennessä. Tämän jälkeen annoksia päästiin taas hiljalleen nostamaan. Perusmuona-annos määriteltiin yleisimpien elintarvikkeiden määrinä, mutta tosiasialliseen sisältöön oli laadittu erilaisia vaihtotaulukoita, joiden perusteella jotain elintarviketta voitiin vaihtaa toiseen. Osa perusmuona-annokseen kuuluvista elintarvikkeista ja niiden määristä pystyttiin pitämään koko sodan ajan samansuuruisina, joskin käytännössä vaihtotaulukoilla niitä pyrittiin ja myös saatiin vaihtelemaan. Näitä elintarvikkeita olivat muun muassa (suluissa annos):[17]

  • Tuoreet perunat (800 grammaa/ henkilö/ vrk)
  • Sokeri (40 g)
  • Kastikejauhot (20 g)
  • Mausteet (15 g), joista tärkein oli suola
  • Ryynit ja jauhot (100 g)

Näiden lisäksi oli perusmuona-annoksessa tuotteita, joiden määrä vaihteli ravitsemustilanteen kannalta suurestikin. Näitä tuotteita olivat muun muassa (suluissa annosvaihteluita):

  • Kuiva (näkki)leipä (sodan alussa 400 g/henkilö/vrk, alimmillaan keväällä 1942 annos oli 350 G ja vuonna 1944 annos oli hiljalleen nostettu 430 g:aan)
  • Voita (sodan alussa 40 g, vuoden 1942 keväällä 20 g ja alkukesästä sodan loppuun 25 g)
  • Juusto (sodan alussa 40 g ja seuraavan vuoden alussa 20 g ja sen jälkeen 25 g)
  • Margariini tai rasva (sodan alussa 20 g ja tämän jälkeen 10 g)
  • Naudanliha (sodan alussa 125 g ja tämän jälkeen 100 g)
  • Maito (sodan alussa 400 g ja tämän jälkeen 200 g)
  • Tee (sodan alussa 1 g ja tämän jälkeen ½ g)

Lisäksi sodan alun makkara-annos (75 g/hlö/vrk) poistettiin kokonaan joulukuussa 1941 ja samalla vuoden 1942 annoksiin lisättiin kolme savuketta/henkilö/vrk sodan loppuun asti.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Järventaus ym.: Suomi sodassa. Readers Digest, 1988.
  • Sotatieteen laitos: Talvisodan historia. Sotatieteen laitos, 1991.
  • Sotatieteen laitos: Jatkosodan historia. Sotatieteen laitos, 1993.
  • Kun kansa eli kortilla. Aake Jermo. Keuruu: Otava, 1974.
  • Itsenäisyyden puolustajat. Lauri Haataja jne.. Porvoo: Weilin+Göös Oy, 2002.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Järventaus, s. 310.
  2. Turun Sanomat viitattu 21.4.2012
  3. a b c d e Järventaus, s. 311.
  4. Jermo, s. 8–9.
  5. a b Jermo, s. 11.
  6. Jermo, s. 15.
  7. a b c d e Järventaus, s. 161.
  8. Järventaus, s. 161 ja 311.
  9. a b Talvisodan historia, Osa 4, s. 296.
  10. a b c Jermo, s. 16
  11. a b c Jatkosodan historia, Osa 4, s. 122–123.
  12. Järventaus, s. 287.
  13. Järventaus, s. 286.
  14. Jatkosodan historia, Osa 4, s. 123.
  15. Järventaus, s. 311–312.
  16. a b Jermo, s. 22–23.
  17. a b c d Jatkosodan historia, Osa 6, s. 327–329.
  18. Talvisodan historia, Osa 4, s. 310.
  19. Talvisodan historia, Osa 4, s. 341.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]