Einari Ketola

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Einari Ketola viihdytystilaisuudessa sota-aikana.

Otto Einari Ketola (oik. Frestadius, 23. huhtikuuta 1904 Impilahti11. heinäkuuta 1980[1]) oli suomalainen näyttelijä. Ketola esitti usein hyvin puheliasta suomalaismiestä.

Ketola esiintyi muun muassa Pekka Puupää -elokuvissa. Hän esiintyi 37 elokuvassa. Hänen suosituin hahmonsa oli korpraali Möttönen, joka esiintyi elokuvassa Niin se on, poijaat! (1942). Möttösen nimen keksi Reino Palmroth eli Reino Hirviseppä, mutta hahmon kehitti Ketola itse. Ketola esiintyi puujalkavitsejä kertovana kansanomaisena korpraali Möttösenä sotasairaaloissa ja rintamalla pidetyissä viihdytystilaisuuksissa ja asemiesilloissa.

Möttösen hahmo leimasi kuitenkin Ketolan niin, että hän ei sodan jälkeen enää saanut rooleja laatuteattereista. Tämän takana oli useitakin suomalaisia kommunisteja. He onnistuivat pelottelemaan muun muassa Kansallisteatterin johdon eli Arvi Kivimaan ja Arvi Tuomen niin pahoin, ettei kumpikaan uskaltanut antaa Ketolalle töitä (”Sinä olet kuulemma Neuvostoliiton mielestä fasisti ja jos sinut otetaan tänne töihin, niin puna-armeija tulee ja miehittää Suomen!”[2]). Iloisen teatterin johtaja Hirviseppä ei välittänyt uhkailuista vaan antoi vanhalle ystävälleen ja yhteistyökumppanilleen töitä Iloisessa Teatterissa sekä sen lopettamisen jälkeen seuraajaksi Ossi Elstelän perustamassa revyyteatteri Punaisessa Myllyssä, josta aikanaan tuli Vallilan kesäteatteri. Ketola palvelikin Elstelää tämän uran loppuun asti eli vuoteen 1969. Silloin hän itsekin täytti 65 vuotta eli saavutti kansaneläkeiän.

Ketola oli pitkään eläkkeelle jäätyään sukulaisten ja ystävien tuen varassa; hänet oli erotettu sodan jälkeen Näyttelijäliitosta häntä etupäässä Möttösen hahmon ja yleensäkin toimineen propagandan vuoksi syvästi vihanneen, tuolloin Valtiollisen poliisin ylimääräisenä osastopäällikkönä toimineen kommunistijohtaja Aimo Aaltosen pelottelujen johdosta (”Se on Neuvostoliiton tahto!”) tekosyyllä, ettei hänen alansa kuulu näyttämötaiteeseen ja liittoon kuulumattomuus oli tekosyy evätä muutkin eläkkeet – ja kansaneläkettä koskevat paperit makasivat unohtuneina jonkun kommunistisen eläkevirkailijan paperipinoissa.

Lopulta Ketolan vanha ystävä toimituspäällikkö Risto Karlsson kirjoitti vuonna 1976 Ketolan kohtaloista artikkelin Seura-lehteen. Lehti kulkeutui myös presidentti Urho Kekkosen käsiin (tarkkaan ottaen Karlsson oli tehnyt ja postittanut eripainoksen artikkelista presidenttiä varten) ja hän julmistui lukiessaan näyttelijää kohdanneista vääryyksistä; presidentti otti asioista selvää ja muutama byrokraatti saikin saman tien potkut – jouduttuaan ensin vahvistamaan paperit, joilla Ketolalle vahvistettiin taannehtivasti vuodesta 1969 valtion erityistaiteilijaeläke.[3] Koko vainon takana ollut Aimo Aaltonen ei uskaltanut hiiskahtaakaan julkisesti – päiväkirjalleen kyllä raivosi senkin edestä.[4]

Presidentin otettua kaltoin kohdellun näyttelijän tällä tavoin suojelukseensa Ketolan viimeiset elinvuodet olivat ansaitun huolettomia. Esimerkiksi Haikon kartanoon kuntoutukseen päässeille sotaveteraaneille oli riemun paikka, kun saivat joukkoonsa muinaisen hauskuuttajansa – jonka taidot olivat jopa parantuneet vuosien varrella.

Valikoitu filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://www.hypermedia.fi/VYS/elinaikoja.html
  2. Korpela, Viljo: Niin se on poijaat: viihdetaiteilijat sodissamme 1939-1945
  3. Risto Karlssonin haastattelu keväällä 1997
  4. Aimo Aaltosen jälkeenjääneet paperit, Kansan Arkisto

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]