Suomi 1960-luvulla

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suomessa 1960-lukua leimasivat suuret murrokset, joiden vaikutus erottuu edelleen suomalaisessa yhteiskunnassa. Suomi kehittyi sodanjälkeisen ajan maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta teollisuusmaaksi.[1]lähde tarkemmin?

1960-luvulla koettiin myös iso muuttoliike maaseudulta, lähinnä Itä-Suomesta Etelä-Suomeen tai Ruotsiin. Kuusikymmentäluvulla Suomessa koettiin myös suurten ikäluokkien kapina silloin vallitsevaa järjestelmää vastaan.[1]

Vasemmistoradikalismi ja opiskelijaliike leimaantui myös Suomessa kuten Länsi-Euroopassa, mutta Suomessa ei nähty mitään suurta väkivaltaista mielenosoitusta kuten Ranskassa toukokuussa vuonna 1968. Myös 1950-luvun jähmettynyt aikakausi loppui ja liberalistinen ajattelu ja kehitys alkoi. Myös hippiliikeen nousu alkoi, mikä merkitsi vapaamman elämäntyylin syntyä kommuuneissa.[2]

Sisäinen muuttoliike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heti sodan jälkeen piti noin 425 000 ihmistä Karjalasta, Sallasta ja Petsamosta sijoittaa uudelleen ympäri Suomea. Sijoitukset tehtiin lähinnä maaseudulle, mikä aiheutti pari vuosikymmentä myöhemmin laajan muuttoliikkeen Itä- ja Pohjois-Suomesta etelään. Se oli suurin sisäinen muuttoliike koko itsenäisen Suomen historiassa.

Suurin muuttoaalto alkoi 1950-luvulla, kiihtyi 1960-luvulla ja nousi huippuunsa 1970-luvun alussa, jonka jälkeen muutto alkoi selvästi hidastua.

Suomen sisäinen muuttoliike sijoittui lähinnä Uudenmaan lääniin. Pohjois-Karjala, Kainuu, Lappi ja Savo kärsivät tästä sillä tuhannet ihmiset, lähinnä pienviljelijät löivät laudat mökkiensä ikkunoihin ja lähtivät etelän kasvukeskuksiin.

Suomessa muuttoliikkeen syy oli ennen kaikkea työttömyys. Vaikka Suomi oli muuttumassa teollisuusmaaksi, mikä merkitsi elintason kasvua, oli maaseudulle lähinnä Keski-Suomessa perinteinen elinkeino eli maatalous alkanut taantua. Suurin osa muuttajista oli 20–30-vuotiaita ihmisiä, joten maaseudun asukaskanta vanhentui, koska maaseudulle jäi paljon vanhoja ihmisiä.

Ilmiö johti maaseudulla moniin menetyksiin. Monet palvelut, kaupat ja sairaalat menettivät asiakkaita.[1]

Massamuutto Ruotsiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Ruotsissa suomea puhuvien osuus prosentteina

Suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutos oli toisen maailmansodan jälkeen ainutlaatuisen raju. Pienviljely, johon oli panostettu voimakkaasti vielä sodan jälkeen, kävi nopeasti kannattamattomaksi.

Elintason nousu kaupungeissa takasi parempia mahdollisuuksia maaseudun väelle. Pohjois- ja Itä-Suomesta muutto suuntautui Etelä-Suomen kasvukeskuksien lisäksi myös naapurimaahan Ruotsiin.

Noin 80 prosenttia suomalaisista maastamuuttajista asettui asumaan Ruotsiin suuriin kasvukeskuksiin Tukholmaan alueelle, Göteborgiin ja Malmöhön. Massamuutto oli alkanut jo 1940-luvun lopulla ja kiihtyi 1950-luvun ja 1960-luvun taitteessa. Vuosina 19681969 muutti noin 40 000 ihmistä vuosittain Suomesta Ruotsiin.

Ruotsi tarvitsi nopeasti lisätyövoimaa. Ruotsissa toimi noin 300 000 työikäistä suomalaista. Samalla suomalaisista tuli yksi Ruotsin suurimmista vähemmistöryhmistä.

Ruotsissa suomalaiset työskentelivät lähinnä aloilla, joita ruotsalaiset karttoivat. Esimerkiksi Saabin ja Volvon tehtailla työskenteli tuhansia suomalaisia. Myös Ericsson oli suuri työnantaja.[3]

Radikalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myös Suomessa koettiin 1960-luvun opiskelijaradikalismi. Tässä mielenosoitus Helsingissä jossa vastustetaan Tšekkoslovakian miehitystä vuonna 1968.

Underground-liike nousi Suomessa 1960-luvulla lähinnä kaupungeissa, monet protestilaulajat kuten Irwin Goodman ja M. A. Numminen lauloivat yhteiskunnan ongelmista. Opiskelijaradikalismi ei noussut läheskään yhtä kiihkeäksi Suomessa kuin Ranskassa tai Länsi-Saksassa. Mielenosoituksia ilmeni, mutta ne eivät olleet väkivaltaisia vaan enimmäkseen hyvin rauhanomaisia. Opiskelijat vaativat samoja asioita kuin Ranskassa tai Länsi-Saksassa, esimerkiksi että kansakoulu-oppikoulu-järjestelmä pitäisi muuttaa peruskouluksi.[4]

Myös pasifismi nousi esille akateemisen nuorison keskuudessa, ja asevelvollisuuslakia uhmattiin. Aseistakieltäytyjä Erik Schüller sai tuomion yllytysoikeudenkäynnissä, joka herätti paljon julkisuutta mediassa.[5]

Vanhan valtaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanha ylioppilastalo

Radikalismin huomiota herättänein tapaus oli, kun 25. marraskuuta vuonna 1968 joukko opiskelijoita valtasi Vanhan ylioppilastalon pariksi päiväksi. Ainoa väkivaltaisuus oli yhden ulko-oven rikkominen. Vuosi 1968 oli Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan merkkipäivä. Satavuotias Helsingin yliopiston ylioppilaskunta järjesti juhlat, mutta opiskelijaoppositio protestoi juhlia. Sillä välin kun eliitti juhli Vanhalla, yhtään opiskelijajärjestön edustajaa ei ollut kutsuttu paikalle. Opiskelijaoppositio päätti vallata Vanhan. Opiskelijaoppositio, joka käytti nimeä Ylioppilaat - Studenterna, vaati opiskelijademokratiaa, marxilais-leninististen ryhmien perustamista tiedekuntiin opiskelujen syventämiseksi, ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden poistamista ja Ylioppilaslehden linjan muuttamista.[6]

Lapin ongelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapin sosiaaliset ongelmat alkoivat tulla esille. Lappi ei ollut ainoastaan ruskan väriloiston ja tunturien maa. Lapin luonnonvarat käytettiin pääasiassa etelän hyvinvointiin, esimerkiksi Lapin jokiin rakennetut voimalaitokset tuottivat sähköä etelän teollisuuskeskuksiin. Monet Lapin asukkaat muuttivat Norjaan tai Ruotsiin, koska Lapin oloja leimasivat köyhyys, työttömyys, lääkäripula, huonot koulutusmahdollisuudet ja itsenäisen päätäntävallan pienuus.[7]

Saamelaisten ongelmat tulivat samalla esille. Vasta 1960-luvulla ruvettiin Saamen kielen asemasta keskustelemaan. Saamelaiset katsoivat, että heitä oli pidetty vain yhtenä Suomen vähemmistönä, eikä heidän asemaansa alkuperäiskansana ollut otettu huomioon toisin kuin Norjassa ja Ruotsissa, jossa saamelaisten asema oli parempi kuin Suomessa. Nils-Aslak Valkeapää oli tunnetuinkenen mukaan? saamelaisten oikeuksia ajanut henkilö Suomessa. Hänen sanomansa oli, ettei Lappi ole vain ruskan ja tuntureiden maa vaan se on osa Suomea ja niinpä hän toi Lapin ongelmat myös etelään. Alettiin puhua suomalaisesta siirtomaavallasta Lapissa.[8]

Media[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Braunin televisio

1960-luvulla Suomessa oli kaksi televisiokanavaa TV-ohjelma 1 ja TV-ohjelma 2 (nykyään Yle TV1 ja Yle TV2). Lisäksi oli yksi kaupallinen televisiokanava Mainostelevisio, joka lähetti ohjelmaa Ylen verkosta.

Yleisradiossa uusi pääjohtaja Eino S. Repo julisti vuonna 1966 Informatiivisen ohjelmapolitiikan julistuksen, joka perustui oikeisiin tietoihin ja tosiasioihin perustuvan maailmankuvan tarjoamista[9] ja kannusti rikkomaan vanhoja perinteitä ja tuomaan yhteiskunnan tabuja esiin. Alettiin puhua Reporadiosta, poliittisesti värittyneestä valtion mediasta. Televisio tuli lähes jokaisen suomalaisen kotiin.[10]

Samalla voimistunut vasemmistolainen opiskelijaradikalismi sai jalansijaa Yleisradiossa. Repo antoi runsaasti tilaa nuorille toimittajille ja heidän yhteiskuntakriittisille ohjelmilleen, mikä herätti syytöksiä Yleisradion politisoitumisesta ja toi sille pilkkanimen ”Reporadio”. Yleisradiota myös syytettiin vasemmiston suorasta tukemisesta vuoden 1966 eduskuntavaalien aikana. Yksi Revon uudistuksia oli suoraan pääjohtajan alaisen Erikoistoimituksen perustaminen. Erikoistoimituksen vetäjänä toimi Reino Paasilinna, jonka aloitusohjelma ("Vakuutusasia on sydämenasia") 1966 herätti valtavan kohun julkisuudessa. [11]

Edellä mainittujen seikkojen vuoksi Repoa ei valittu pääjohtajaksi enää toiseksi viisivuotiskaudeksi. Hänen tilalleen tuli Erkki Raatikainen jonka kausi tunnettiin ns. normalisoitumisen kaudeksi.[12]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvassa ja taiteessa näkyi uusia ilmiöitä ja tabujen rikkomisia. Hannu Salama ja Harro Koskinen saivat syytteet jumalanpilkasta. Hannu Salama sai tuomion kirjastaan Juhannustanssit (1969), Harro Koskinen taas oli maalannut krusifiksin paikalle sian Jeesuksen paikalle (1968).[13]

Oikeudenkäyntien jälkeen tasavallan presidentti Urho Kekkonen armahti molemmat taiteilijat.[14]

Suomalainen elokuva oli ollut 1960-luvun alussa kriisissä (muun muassa näyttelijälakon seurauksena), kunnes Mikko Niskanen ohjasi vuonna 1966 kohuelokuvan Käpy selän alla. Niskanen rikkoi monia tabuja, muun muassa seksiä ei ollut aiemmin kuvattu yhtä näyttävästi suomalaisessa elokuvassa.

Musiikissa 1960-luvun alussa muotiin nousi rautalankamusiikki. Myöhemmin Beatles-tyyliset yhtyeet valloittivat myös Suomen.

Lapualaisooppera[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapualaisooppera oli 21. maaliskuuta 1966 kantaesityksensä saanut näytelmä, jonka Arvo Salo kirjoitti. Musiikin sävelsi Kaj Chydenius. Lapualaisooppera kirjoitettiin juhlanäytelmäksi Helsingin ylioppilasteatterin 40-vuotisjuhlaan. Kantaesityksen ohjasi Kalle Holmberg.

1960-luvulla Lapuan liikkeen radikalismi oli vielä kipeästi muistissa, ja monia porvarillisesti suuntautuneita kansalaisia näytelmä loukkasi.

Lapualaisoopperasta kehkeytyi myös oikeusjuttu, kun kapteeni evp. Artturi Vuorimaa nosti vahingonkorvauskanteen Arvo Saloa vastaan plagioinnista, koska Salo oli lainannut kohtia Vuorimaan kirjasta Kolme kuukautta Kosolassa ilman Vuorimaan lupaa.

Hovioikeus tuomitsi Salon sakkoihin tekijänoikeusrikkomuksesta ja määräsi hänet maksamaan Vuorimaalle 2000 markan vahingonkorvauksen. Korkein oikeus hylkäsi sakkorangaistuksen, mutta pysytti vahingonkorvauksen voimassa.[15]

Suomen poliittinen tilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa Suomeen tuli vasemmistoenemmistöinen eduskunta, ja alettiin keskustella hyvinvointivaltion luomisesta. Ammattiyhdistysten vaikutusvalta nousi. Elintaso nousi, mutta samalla maaseutu alkoi taantua, kun teollisuus keskittyi etelään.

Suomessa järjestettiin eduskuntavaalit vuosina 1962 ja 1966. Suurimmat puolueet olivat tuolloin Maalaisliitto, Suomen Kansan Demokraattinen Liitto, ja Suomen Sosialidemokraattinen Puolue.

Suomessa pidettiin vuonna 1962 presidentinvaalit, joissa oli ehdolla Urho Kekkonen, jota tuki Maalaisliitto, Ruotsalainen kansanpuolue, ja Suomen kansanpuolue.

Paavo Aitio oli SDKL:n ehdokas ja Rafael Paasio SDP:n ja Emil Skog Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liiton (TPSL). Kekkonen sai 145 valitsijamiestä ja voitti vaalit.

Kokoomus oli SDP:n kanssa niin sanotussa Honka-liitossa, ja sen presidenttiehdokas oli Rafael Paasio.

Vuoden 1968 uusissa vaaleissa oli vain kaksi ehdokasta Kekkosen lisäksi: Matti Virkkunen (Kokoomus) ja Veikko Vennamo (SMP). Kekkosta tukivat seuraavat puolueet: Keskusta, SKDL, SDP, TPSL, ja RKP. Nämä vaalit tulivat myös Kekkosen voitoksi sillä häntä tukivat lähes kaikki puolueet — joten Suomessa oli 1960-luvulla vain yksi presidentti.

Suuri puolueuudistus oli, kun Maalaisliitto muutti nimensä Keskustapuolueeksi vuonna 1965. Keskustan kannatus oli edelleen laajaa maaseudulla, mutta se oli pyrkinyt kehittymään 1950-luvulta lähtien valtakunnalliseksi keskustalaiseksi puolueeksi ja esitti ajoittain hyvinkin liberaaleja linjauksia. Tässä sen kehitys muistutti muiden Pohjoismaiden agraaripuolueiden muutosta keskustalaisiksi yleispuolueiksi. Muihin pohjoismaisiin agraaritaustaisiin puolueisiin verrattuna Keskusta oli kuitenkin ylivoimaisesti vahvin.[16]

Suomen poliittisessa elämässä perustettiin uusi puolue Suomen maaseudun puolue joka oli lähtenyt Maalaisliitosta johtajansa Veikko Vennamon johdolla nostamaan ”unohdetun kansan” (pienviljelijöiden ja muiden yhteiskunnan murroksessa jalkoihin jääneiden) asioita esille, koska sen mukaan Maalaisliitossa hallitsivat vain suurtalolliset, ja pienviljelijät eivät saaneet ääntään kuulumaan.[17]

Puolueen nimi oli aluksi Suomen Pientalonpoikien Puolue; nimi muutettiin vuonna 1966. Vuoden 1968 presidentinvaaleissa Vennamo sai kaikkien yllätykseksi 33 valitsijamiestä, mikä ennakoi vuoden 1970 eduskuntavaalien 18 paikan vaalivoittoa. Puolueen kannatus oli lähinnä Itä-Suomessa ja Pohjois-Suomessa jossa ajat olivat hyvin huonot taloudellisesti. Syntyi uusi poliittinen termi: vennamolaisuus.

Ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkopoliittisesti Suomi oli sitoutunut noudattamaan puolueettomuuspolitiikkaa Paasikivi-linjan hengessä jota jatkoi presidentti Urho Kekkonen YYA-sopimukseen nojaten. Hyvät suhteet Neuvostoliittoon takasi Suomen valtiolle YYA-sopimuksen pohja. Suomi ei joutunut minkään kansainvälisen kriisin jalkoihin.

Tunnetuin ulkopoliittinen kriisi oli lokakuussa vuonna 1961 tapahtunut noottikriisi. Noottikriisi syntyi 30. lokakuuta kun Neuvostoliitto oli jättänyt Suomelle nootin, jossa se YYA-sopimuksen mukaisesti esitti konsultaatioita: "toimenpiteistä molempien maiden rajojen puolustuksen turvaamiseksi Saksan liittotasavallan ja sen kanssa liitossa olevien valtioiden taholta ilmenevän sotilaallisen hyökkäyksen uhan johdosta".[18]

Suomi osallistui myös 1960-luvulla YK:n rauhanturvaajaoperaatioihin Lähi-itään. EFTA-vapaakauppajärjestön jäseneksi Suomi liittyi vuonna 1961 ja OECD:hen vuonna 1968.[19]

Saimaan kanava[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen oli Saimaan kanava jäänyt suurelta osin uuden rajan taakse Neuvostoliiton puolelle mikä merkitsi sitä etteivät alukset päässeet liikennöimään Suur-Saimaalta Suomenlahdelle. Kanavan rakenteet olivat kokeneet sodassa vaurioita ja kanavan sulkujen mitoitus oli vanhentunut. Kysymys Saimaan kanavasta sai uuden käänteen vuonna 1955 kun Neuvostoliitto oli palauttanut Porkkalan vuokra-alueen. Saimaan kanavan vuokrasopimuksen tarkoituksena oli palauttaa Suomelle Viipurinlahden alueet ja osia Karjalasta. Neuvostoliitto suostui neuvotteluihin kauttakulusta kanavassa, ja vuokrasopimusta oli solmimassa vuonna 1962 presidentti Urho Kekkonen. Kanavan kolmas rakentaminen pääsi alkamaan vuonna 1963. Kanavaa oli laajennettava laivakokojen suurentumisen takia, ja nykyisin käytössä oleva kanava vihittiin käyttöön 5. elokuuta 1968.[20]

Puolueet ja eduskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntavaalit järjestettiin 1960-luvulla vuosina 1962 ja 1966. Järjestyksessä suurimmat puolueet olivat Maalaisliitto,Suomen Kansan Demokraattinen Liitto,Suomen Sosialidemokraattinen Puolue ja Kansallinen Kokoomus.[21]

Eduskunta vaaleissa vuonna 1962 äänestysaktiivisuus oli 85,1 % joka oli Suomen vilkkain äänestysaktiivisuus.[22]

Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa SDP sai Eduskuntaan 55 paikkaa ja SKDL sai 41 ja TPSL 7 paikkaa muodostivat yhdessä Keskustapuoleen kanssa.

1960-luvulla Suomessa oli kaksi vähemmistöhallitusta sekä kolme enemmistöhallitusta ja yksi virkamieshallitus.[23]

Eduskunnan puhemiehet

Sisäpoliittiset uudistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paasion ja Koiviston hallitukset panivat alulle ja toteuttivat merkittäviä, koko kansaa koskettavia sosiaalipoliittisia uudistuksia. Niitä olivat mm. peruskoululaki, lääkärikulujen korvaaminen sairausvakuutuksesta, perhe-eläkkeet, yrittäjien ja maatalousyrittäjien eläkkeet sekä uusi vapaamielisempi alkoholilaki, johon sisältyi myös keskioluen vapauttaminen.[24]

Koiviston hallitus sai aikaan vuonna 1968 merkittävän tulopoliittisen kokonaisratkaisu jota kutsutaan Linnamaa I:ksi valtakunnansovittelija Keijo Liinamaan ehdotuksen mukaan.[25]

Pääneuvottelijoina olivat toimitusjohtaja Päiviö Hetemäki ja Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton puheenjohtaja Niilo Hämäläinen.[24] 1967 säädettiin myös vähimmäistoimeentulon turvaamiseksi tarkoitettu perhe-eläkelaki.[26]

1960-luvulla Kokoomus oli ainoastaan yhdessä hallituksessa Virolaisen hallitus joka istui 12. syyskuuta 196427. toukokuuta 1966.

Lainsäädäntö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvulla Suomessa toteutettiin useita merkittäviä lain säänöksiä.[27]

Puoluepolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP jakautui kahtia vuonna 1968. Taisto Sinisalon johtamat vähemmistökommunistit erkanivat Suomen kommunistisesta puolueesta. Aarne Saarisen johtamat enemmistökommunistit tuomitsivat Tšekkoslovakian miehityksen[28]

Saarinen irtisanoi SKP:n NKP:n kanssa tehdystä yhteistyösopimuksesta. Hän myös tyrmäsi opin proletariaatin diktatuurista, kun taas Sinisalo kannatti sitä. Saarisen ja Sinisalon välinen poliittinen taistelu jatkui koko 1960-luvun.

Toinen suuri puolueuudistus oli, kun Maalaisliitto muutti nimensä Keskustapuolueeksi vuonna 1965. Keskustan kannatus oli edelleen laajaa maaseudulla, mutta se oli pyrkinyt kehittymään 1950-luvulta lähtien valtakunnalliseksi keskustalaiseksi puolueeksi ja esitti ajoittain hyvinkin liberaaleja linjauksia. Tässä sen kehitys muistutti muiden Pohjoismaiden agraaripuolueiden muutosta keskustalaisiksi yleispuolueiksi. Muihin pohjoismaisiin agraaritaustaisiin puolueisiin verrattuna Keskusta oli kuitenkin ylivoimaisesti vahvin.[29]

Suomen maaseudun puolue nousi johtajansa Veikko Vennamon johdolla nostamaan ”unohdetun kansan” (pienviljelijöiden ja muiden yhteiskunnan murroksessa jalkoihin jääneiden) asioita esille. Vuoden 1968 presidentinvaaleissa Vennamo sai kaikkien yllätykseksi 33 valitsijamiestä.

Henkilöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääministerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita merkittäviä poliitikkoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapahtui Suomessa vuosikymmenen aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Suomi kautta aikojen Valitut Palat Otava 1992.
  2. Hullu vuosi 1968 Elävä arkisto. Yle.
  3. Svea-mamman ottolapset elävä arkisto. Yleisradio.
  4. Peruskoulu-uudistus elävä arkisto. Yleisradio.
  5. 60-luvun ääni ja vimma elävä arkisto. Yleisradio.
  6. Vanhan valtaus elävä arkisto. Yleisradio.
  7. Lapin kehityksen ongelmat elävä arkisto. Yleisradio.
  8. Kymmenen teesiä Lapista elävä arkisto. Yleisradio.
  9. Informatiivisen ohjelmapolitiikan julistus elävä arkisto. Yleisradio.
  10. Reporadion aika elävä arkisto. Yleisradio.
  11. Vakuutusasia on sydämen asia elävä arkisto. Yleisradio.
  12. Puoluetoimistosta pääjohtajaksi Erkki Raatikainen Yleisradionjohtoon elävä arkisto. Yleisradio.
  13. Sikamaalari Harro Koskinen elävä arkisto. Yleisradio.
  14. Salama sota oikeudessa elävä arkisto. Yleisradio.
  15. Lapualaisooppera a elävä arkisto. Yleisradio.
  16. Politiikkaa 1960-luvulla elävä arkisto. Yleisradio.
  17. Unohdetun kansan Veikko Vennamo elävä arkisto. Yleisradio.
  18. Noottikriisi elävä arkisto. Yleisradio.
  19. EFTA sopimuksen allekirjoitus elävä arkisto. Yleisradio.
  20. Saimaan kanavan sopimuksen allekirjoitus elävä arkisto. Yleisradio.
  21. 595 Eduskuntavaalit 1927–2003 Tilastokeskus 2004.
  22. Eduskuntavaalit 1907–2003 Oikeusministeriö.
  23. Ministerikortisto Valtioneuvosto.
  24. a b Vasemmisto nousi valtaan Elävä arkisto. Yle.
  25. Tupo 30 vuotta Sak.fi. SAK.
  26. Ajantasa Finlex.
  27. Laki Ajantasainen lainsäädäntö. Finlex.
  28. Suomen Kommunistisen Puolueen sisäiset erimielisyydet ja suuntataistelu Elävä arkisto. Yle.
  29. Maalaisliitosta keskustapuolue Elävä arkisto. Yle.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Miettunen, Katja-Maria: Menneisyys ja historiakuva. Suomalainen kuusikymmentäluku muistelijoiden rakentamana ajanjaksona. Väitöskirja: Tampereen yliopisto. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2009. ISBN 978-952-222-155-1.
  • Peltonen, Matti & Kurkela, Vesa & Heinonen, Visa (toim.): Arkinen kumous. Suomalaisen 60-luvun toinen kuva. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2003. ISBN 951-746-479-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]