Suomen jääkiekkomaajoukkue

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo miesten maajoukkueesta. Muista maajoukkueista on artikkelit Suomen naisten jääkiekkomaajoukkue, Suomen alle 18-vuotiaiden jääkiekkomaajoukkue ja Suomen alle 20-vuotiaiden jääkiekkomaajoukkue.
Suomi
Suomen Jääkiekkomaajoukkue logo.png
Lempinimi Leijonat
Liitto Suomen jääkiekkoliitto
Kotiareena Hartwall Arena
Tampereen Kannen areena[1]
Valmentaja Jukka Jalonen
Eniten otteluita Raimo Helminen (331)
Eniten pisteitä Raimo Helminen (207)
IIHF-ranking 2 (7.6.2021) [2]
Finland national ice hockey team jerseys 2018 IHWC.png
Ensimmäinen ottelu

 Suomi 1–8 Ruotsi 
(Helsinki, Suomi; 29. tammikuuta 1928)

Suurin voitto

 Suomi 20–1 Norja 
(Hämeenlinna, Suomi; 12. maaliskuuta 1947)

Suurin tappio

 Kanada 24–0 Suomi 
(Oslo, Norja; 3. maaliskuuta 1958)

MM-kilpailut
Gold medal blank.svg Kultaa 3
Silver medal blank.svg Hopeaa 9
Bronze medal blank.svg Pronssia 3
Olympialaiset
Gold medal olympic.svg Kultaa 0
Silver medal olympic.svg Hopeaa 2
Bronze medal olympic.svg Pronssia 4
Mitalit
Vasemmalta: Janne Niskala, Mikko Koivu, Joni Pitkänen, Tuomo Ruutu ja Niklas Hagman Vancouverin talviolympialaisissa 2010.
Vasemmalta: Janne Niskala, Mikko Koivu, Joni Pitkänen, Tuomo Ruutu ja Niklas Hagman Vancouverin talviolympialaisissa 2010.
Miesten jääkiekko
Olympiarenkaat Olympialaiset
Hopeaa Hopeaa Calgary 1988
Hopeaa Hopeaa Torino 2006
Pronssia Pronssia Lillehammer 1994
Pronssia Pronssia Nagano 1998
Pronssia Pronssia Vancouver 2010
Pronssia Pronssia Sotši 2014
Kanada Cup / Maailman Cup
Hopeaa Hopeaa Toronto 2004
Pronssia Pronssia Montreal 1991
MM-kilpailut
Kultaa Kultaa Ruotsi 1995
Kultaa Kultaa Slovakia 2011
Kultaa Kultaa Slovakia 2019
Hopeaa Hopeaa Tšekkoslovakia 1992
Hopeaa Hopeaa Italia 1994
Hopeaa Hopeaa Sveitsi 1998
Hopeaa Hopeaa Norja 1999
Hopeaa Hopeaa Saksa 2001
Hopeaa Hopeaa Venäjä 2007
Hopeaa Hopeaa Valko-Venäjä 2014
Hopeaa Hopeaa Venäjä 2016
Hopeaa Hopeaa Latvia 2021
Pronssia Pronssia Venäjä 2000
Pronssia Pronssia Latvia 2006
Pronssia Pronssia Kanada 2008
EM-kilpailut
Hopeaa Hopeaa Yhdysvallat 1962
Pronssia Pronssia Tšekkoslovakia 1985
Pronssia Pronssia Neuvostoliitto 1986
Pronssia Pronssia Itävalta 1987
Pronssia Pronssia Suomi 1991

Suomen jää­kiekko­maa­joukkue on Suomen Jää­kiekko­liiton hallinnoima joukkue, joka edustaa Suomea kansain­välisissä miesten jääkiekko-otteluissa. Se on vuoden 2021 Kansain­välisen jää­kiekko­liiton IIHF:n ranking-listalla toisella sijalla.[3] Suomen jää­kiekko­maa­joukkuetta kutsutaan usein nimellä Leijonat Suomen vaakunassa esiintyvän leijonan mukaan. Joukkueen suurimpia saavutuksia ovat kolme maailman­mestaruutta, yhdeksän maailmanmestaruushopeaa, kaksi olympia­hopeaa ja maailman­cup-hopea. Suomen joukkue kuuluu niin sanottuun jää­kiekon ”big sixiin".[4] Suomessa on 28 000 rekisteröitynyttä miesjääkiekkoilijaa.[5]

Suomen pää­valmentajana toimii Jukka Jalonen. Maa­joukkueen manageri on Jere Lehtinen.

Maa­joukkueen koti­areena on Hartwall Arena, mutta toisinaan Leijonat pelaavat koti­otteluitaan myös Tampereen Haka­metsän jää­hallissa, Turun Gatorade Centerissä, Helsingin jäähallissa sekä tulevaisuudessa Tampereen Kannen areenalla. Kaiken kaikkiaan maassa on 282 jäähallia.[5]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset ottelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen jää­kiekko­maa­joukkue ensimmäistä kertaa jää­kiekon MM-kisoissa, Sveitsissä vuonna 1939.

Kansainvälinen jääkiekkoliitto hyväksyi Suomen jäsenekseen 10. helmikuuta 1928. Suomen maa­joukkue oli pelannut ensimmäisen ottelunsa jo 29. tammikuuta. Siinä ruotsalainen seura­joukkue pelasi Suomen yhdistettyä joukkuetta vastaan. Sitä mainostettiin maa­otteluna, ja sellaiseksi se on myös myöhemmin merkitty. Ruotsi voitti ottelun 8–1, ja Harald Sundqvist teki Suomen ainoan ja samalla ensimmäisen maa­ottelu­maalin.[6] Suomen Jääkiekkoliitto perustettiin vuosi tämän jälkeen, eli vuonna 1929.

Suomen ensimmäinen maa­ottelu ulko­mailla käytiin 17. helmikuuta 1933. Ruotsiin suuntautuneella peli­matkalla joukkue pelasi kolme ottelua; niistä ensimmäinen oli virallinen maa­ottelu Ruotsia vastaan. Ottelu päättyi Ruotsin voittoon 11–1.[7] Tämän jälkeen maa­joukkueen kansain­välinen toiminta oli pitkään olematonta, kunnes se vuonna 1937 vilkastui. Suomessa haaveiltiin jopa vuoden 1936 olympialaisiin osallistumista, mutta haave ei toteutunut. Suomen ensimmäinen maa­ottelu­voitto tuli 20. helmikuuta 1937, kun joukkue voitti Viron 2–1. Viron jälkeen aukesi myös maa­ottelu­yhteys Romaniaan, jota vastaan Suomi pelasi 22. helmi­kuuta 1938 tasan 6–6.[6]

Romania-ottelun rohkaisemana Jää­kiekko­liitto päätti osallistua vuoden 1939 MM-kilpailuihin. Päätöksen myötä perustettiin myös valmennus­projekti, joka tähtäsi vuoden 1940 olympialaisiin. Vuoden 1939 kisat piti alkujaan järjestää Ruotsissa, mutta maan luovuttua isännyydestä kisat siirrettiin Sveitsiin. Jää­kiekko­liitto päätti silti osallistua turnaukseen, vaikka matka kallistuikin huomattavasti. Suomi hävisi kisoissa kaikki viisi otteluaan.[6] Suomen pää­valmentajana toimi tuolloin Erkki Saarinen, joka oli myös Suomen jää­kiekko­maa­joukkueen ensimmäinen pää­valmentaja.[8]

Talvisodan takia jää­kiekko­toiminta hiljeni hetkellisesti, mutta vuonna 1941 taistelujen tauottua Suomi pelasi useita otteluita. Helmi­kuussa maa­joukkue lähti kuukauden kestäneelle Keski-Euroopan-kiertueelle, jonka aikana se kohtasi maa­joukkueita ja useita seura- ja kaupunki­joukkueita. Jatkosota pysäytti toiminnan, ja seuraava maa­ottelu pelattiin vasta vuonna 1945.[9]

Toisen maailmansodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kauden 1947–1948 Jää­kiekko­liitto teki suunnitelmia vuoden 1948 olympialaisia varten. Liitto pyrki edes­auttamaan jää­kiekkoilijoiden kisa­matkan toteutumista. Se yritti vakuuttaa Olympialaisen komitean järjestemällä 6. tammi­kuuta 1948 ottelun Ruotsin mestari­joukkuetta Södertäljeä vastaan. Suomi voitti ottelun 5–4, mutta olympialaisiin joukkue ei päässyt. Olympia­hankkeen kariuduttua liitto alkoi organisoida maa­otteluita. Helmi­kuun 16. päivänä pelattu ottelu Tšekkoslovakiaa vastaan oli historiallinen, sillä Suomi käytti siinä ensimmäisen kerran peli­paitaa, jossa oli leijona­tunnus.[10]

Arvo­turnauksiin Suomi palasi vuoden 1949 MM-kisoihin. Sitä ennen se pelasi myös maa­ottelun Kanadaa vastaan, jota edusti seura­joukkue Sudbury Wolves. Hesperian jää­kiekko­radalla oteltua ottelua seurasi noin 5 000 katsojaa. Kanada voitti ottelun 5–4. MM-kisoissa Suomi sijoittui seitsemänneksi.[11] Suomen paras pelaaja oli tuolloin hyökkääjä Aarne Honkavaara, joka oli Leijonien tehokkain pelaaja turnauksessa.[12] Suomen pää­valmentajina 1940-luvulla toimivat Risto Lindroos (vuosina 1945–1946 ja 1949–1954) ja Henry Kvist (vuosina 1946–1949).[8]

Ensimmäinen olympiaturnaus ja kanadansuomalainen valmentaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaudella 1951–1952 Suomi osallistui ensimmäiseen olympia­turnaukseensa ja sai ensimmäisen ulko­mailla syntyneen valmentajansa, kun kanadan­suomalaista syntyperää ollut Joe Wirkkunen palkattiin Jää­kiekko­liiton avustajaksi.[13] Suomi hävisi neljä ensimmäistä otteluaan, mutta otti ensimmäisen olympia­voittonsa viidennessä ottelussa isäntä­maa Norjasta 5–2. Suomi voitti lopulta kaksi ottelua ja sijoittui seitsemänneksi.[14] Suomi osallistui 1950-luvulla maailman­mestaruus­kilpailuihin seitsemästi eli enemmän kuin koskaan ennen. Maailman­mestaruus­kilpailuissa vuonna 1955 Suomi esiintyi vaisusti ja sijoittui viimeiseksi. Huono menestys herätti paljon puhetta ja keskustelua jää­kiekon tilasta.[15] Leijonien paras sijoitus siihen mennessä oli maailman­mestaruus­kilpailujen kuudes sija vuodelta 1954. Tuolloin pää­valmentajana toimi Aarne Honkavaara, josta tuli miltei heti peli­uransa päättymisen jälkeen Suomen maa­joukkueen valmentaja.

Ensimmäiset voitot suurmaista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvulla Suomi voitti ensi kertaa Kanadan, vieläpä selvin luvuin 8–2. Suomen maa­joukkue otti osaa kaikkiin 1960-luvulla järjestettyihin jää­kiekon maailman­mestaruus­kilpailuihin. Aikaisemmin joukkue ei ollut ottanut osaa niihin näin säännöllisesti. Olympialaisiin se osallistui kolmesti. Suomen joukkueen taso oli parantunut, ja se voitti Yhdysvallat jopa 11–3 ja lähes voittamattomana pidetyn Tšekkoslovakiakin 3–1. Suomen ensimmäinen jää­halli rakennettiin Tampereelle vuonna 1965, ja samana vuonna järjestettiin ensimmäiset MM-koti­kisat Tampereella. Tuolloin Suomen pää­valmentajana toimi jälleen kanadan­suomalainen Joe Wirkkunen. Suomen puolustuksessa pelasi varma­otteisesti nuori Jarmo Wasama. Wasama kuoli 22-vuotiaana auto-onnettomuudessa vuonna 1966.

12. joulu­kuuta 1971 Izvestija-turnauksessa Suomen maa­joukkue voitti ensimmäistä kertaa Neuvosto­liiton maa­joukkueen. Maalin­tekijöinä Suomen joukkueessa olivat Juhani Tamminen (2 maalia), Matti Murto ja Juha Rantasila. Voitto oli suuri yllätys, sillä aikaisemmin samana vuonna Suomen joukkue oli hävinnyt Jää­kiekon maailman­mestaruus­kilpailuissa Neuvosto­liitolle 1–8 ja 1–10 sekä vuotta aiemmin 1–2 ja 1–16. Kuitenkin Sapporon talvi­olympialaisissa vuonna 1972 Neuvosto­liitto voitti Suomen jälleen 9–3.[16]

Suomen joukkue olisi voittanut koti­kisoissaan 1974 jää­kiekon maailman­mestaruus­kilpailuista pronssia tai ehkä hopeaakin, ellei Stig Wetzell olisi jäänyt kiinni kiellettyjen aineiden käytöstä. Suomi menetti tämän takia mitalin, vaikka monet vakuuttivat Wetzellin syyttömyyttä ja protestoivat. Suomi jäi neljänneksi. Se on toistaiseksi Suomen korkein sijoitus koti­kisoissa.

Vuonna 1976 Suomen maa­joukkue osallistui ensimmäiseen Kanada-cupiin, mutta jäi kuudenneksi eli viimeiseksi voitettuaan vain Ruotsin joukkueen. Turnauksessa maa­joukkueessa esiintyi ensi kertaa ammattilais­pelaajia. Vuonna 1980 Suomi otti osaa Lake Placidin olympia­kisoihin ja säilytti mahdollisuutensa olympia­mitaliin viimeiseen otteluun asti, mutta jäi lopulta neljänneksi. Suomi oli kolmatta kertaa järjestäjänä jää­kiekon maailman­mestaruus­kilpailuissa vuonna 1982 ja sijoittui viidenneksi.

Calgaryn olympiahopeasta maailmanmestaruuteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen joukkue voitti vuonna 1988 Calgaryn talvi­olympialaisissa ensimmäisen arvo­kisa­mitalinsa. Ennen viimeistä otteluaan Neuvosto­liiton joukkuetta vastaan Suomen joukkue oli jo varmistanut itselleen pronssi­mitalin. Suomi voitti kuitenkin yllättäen Neuvosto­liiton 2–1 ja ohitti Ruotsin joukkueen nousten hopealle. Näin Leijonat voitti pää­valmentaja Pentti Matikaisen johdolla ensimmäisen arvo­kisa­mitalinsa. 1990-luvulla Suomi otti osaa kaikkiin jää­kiekon maailman­mestaruus­kilpailuihin sekä olympialaisiin. Vuoden 1992 Prahan maailman­mestaruus­kilpailuoissa Suomi sai yllättäen ensimmäisen maailman­mestaruus­mitalinsa edettyään loppu­otteluun asti. Siellä Leijonat koki turnauksen ainoan tappionsa Ruotsin joukkueelle. Suomen sankari oli maalin­teko­vireeseen päässyt Jarkko Varvio.

Vuonna 1993 Suomen maa­joukkueen pää­valmentajaksi tuli ruotsalainen Curt Lindström, jonka johdolla Suomen joukkue pelasi toisen kerran jää­kiekon maailman­mestaruuskisojen loppu­ottelussa vuonna 1994 Kanadaa vastaan. Suomi hävisi ottelun rangaistus­laukaus­kilpailussa. Suomen joukkue johti Milanossa pelattua ottelua pitkään, ja joukkueessa oli myös menestyviä NHL-pelaajia, kuten Los Angeles Kingsin Jari Kurri.

Vuoden 1995 maailman­mestaruus­kilpailuihin päävalmentaja Curt Lindström kokosi yhtenäisen joukkueen, joka pelasi hyvin ja voitti maailman­mestaruuden Tukholman Globen-hallissa löytyään Ruotsin loppu­ottelussa 4–1. Ville Peltonen teki ottelussa kolme maalia, ja puolustaja Timo Jutila ampui Peltosen syötöstä ottelun lopullisesti ratkaisseen 4–0-maalin. Leijonien maali­vahti Jarmo Myllys pelasi hyvän turnauksen, ja Leijonien hyökkäyksen ykkös­ketjusta tuli kansallinen ilmiö. Ketjussa pelasivat Jere Lehtinen, Ville Peltonen ja Saku Koivu, ja sitä nimitettiin Tupu, Hupu ja Lupu -ketjuksi.[17] Nimen esi­kuvana lienee toiminut 1980-luvun alussa HIFK:ssa pelannut Paul Högbackan, Esa Tikkasen ja Marko Rönkön muodostama ketju.[17] Maailman­mestaruutta oli odotettu vuodesta 1939 yhteensä 56 vuotta.

1990-luvulla Suomi sai arvo­kisoista yhden kulta­mitalin, neljä hopea­mitalia ja kaksi pronssi­mitalia. Ville Peltosella ja Raimo Helmisellä on näistä kuusi. Vuoden 1998 olympialaisissa Suomi voitti pronssia Hannu Aravirran valmentamana. Saavutus oli erittäin merkittävä, sillä kyseessä oli ensimmäinen kerta kun NHL-pelaajat ja samalla kaikki maailman parhaat pelaajat pääsivät pelaamaan olympialaisissa. Suomi voitti pronssi­ottelussa Kanadan, ja ottelun jälkeen Suomen pitkä­aikainen johto­tähti Jari Kurri lopetti maa­joukkue­uransa.

2000-luvun alku: Aravirran, Summasen, Westerlundin ja Sheddenin ajat päävalmentajina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiemmin käytössä ollut tunnus.

Hannu Aravirran pää­valmentaja-aika jatkui 2000-luvun alussa, ja Suomi menestyi Aravirran alaisuudessa hyvin maailman­mestaruus­kilpailuissa. Leijonat voitti maailman­mestaruus­kilpailuissa pronssia vuonna 2000 Venäjän maailmanmestaruuskilpailuissa ja hopeaa vuoden 2001 Saksan kisoista. Vuoden 2002 kisoissa Suomen joukkue hävisi pronssi­ottelun ja sijoittui neljänneksi. Salt Lake Cityn olympialaisissa Suomen sijoitus oli odotusten vastaisesti kuudes. Aravirran pää­valmentaja-aika päättyi vuoden 2003 MM-kotikisoihin Helsingissä. Suomi sai maailman­mestaruus­kilpailuihin erittäin hyvän joukkueen, jossa oli paljon hyviä NHL-pelaajia. Esimerkiksi Saku Koivu, Teemu Selänne ja Juha Ylönen olivat mukana joukkueessa. Suomi eteni kisoissa alku­sarjasta jatko­peleihin, jonka jälkeen se kohtasi pudotus­peleissä Ruotsin joukkueen. Suomi pelasi erinomaisesti ja johti ottelua jo 5–1. Ruotsi kuitenkin kiri ottelussa pian maalin päähän, ja tilanne oli jo 5–4. Tässä vaiheessa Jani Hurme vaihdettiin pois Suomen maalilta, ja maalin suulle tuli Pasi Nurminen. Useat joukkueen pelaajat, kuten Teemu Selänne ja Pasi Nurminen ovat luonnehtineet ottelun jälkeen, että pelin ollessa 5–4 joukkueen sisällä levisi jo paniikki. Lopulta Ruotsi tuli rinnalle ja ohi voittaen ottelun 6–5. Näin Aravirran pää­valmentaja-aika päättyi suur­pettymykseen koti­kisoissa.

Aravirtaa seurasi pää­valmentajana Raimo Summanen. Hänen johdollaan Suomen joukkue muutti peli­tapaansa, ja joukkueessa alettiin käyttää meidän päivä -ajattelu­tapaa. Peli­tapaa alettiin kehittää yhä enemmän joukkueen avain­pelaajien ympärille. Suomen maa­joukkue sijoittui Summasen johdolla kuudenneksi maailman­mestaruus­kilpailuissa vuonna 2004. Syksyllä 2004 Suomen joukkue otti osaa Jää­kiekon maailman­cupiin, johon saivat ottaa osaa kaikki NHL-pelaajat – samaan tapaan kuin tuon ajan olympialaiset. Suomen venyi kisoissa erinomaiseen suoritukseen ja sijoittui turnauksessa toiseksi. Suomi hävisi tasaisen loppu­ottelun Kanadalle 3–2.

Summasen aika jäi vuoden pituiseksi, ja hänet korvasi pää­valmentajana Erkka Westerlund. Hän aloitti pää­valmentaja Itä­vallan maailman­mestaruus­kilpailuissa vuonna 2005, joissa Suomi sijoittui vasta seitsemänneksi. Westerlund valmensi Leijonia myös Torinon olympialaisissa vuonna 2006. Hänen pelaaja­valintojaan olympia­joukkueeseen vaikeuttivat useat loukkaantumiset, sillä niin Miikka Kiprusoff, Kari Lehtonen, Joni Pitkänen, Antti Miettinen kuin Sami Kapanenkin joutuivat jäämään pois kisoista, vaikka heidät oli valittu alku­peräiseen joukkueeseen. Suomi selvisi kuitenkin tähtiensä Saku Koivun, Olli Jokisen, Kimmo Timosen, Ville Peltosen ja Teemu Selänteen johdolla olympia­turnauksen loppuotteluun asti, jossa se kuitenkin hävisi Ruotsille tasaisen ottelun jälkeen 2–3. Leijonat voitti kisoista olympia­hopeaa, ja turnauksen pistepörssin voitti Suomen Teemu Selänne ja kakkoseksi piste­tilastossa sijoittui Saku Koivu. Turnauksen tähdistö­kentälliseen valittiin Suomen joukkueesta Antero Niittymäki, Kimmo Timonen, Saku Koivu ja Teemu Selänne. Niitty­mäki valittiin kisojen arvokkaimmaksi pelaajaksi ja parhaaksi maali­vahdiksi.

Ville Peltonen MM-kisoissa 2008.

Westerlundin pää­valmentaja-aika päättyi vuonna 2006 Latvian maailman­mestaruus­kilpailuihin, joista Suomi voitti pronssia kukistettuaan pronssi­ottelussa Kanadan 5–0 sekä Venäjän maailmanmestaruuskilpailuhin vuonna 2007, joissa Suomi eteni loppu­otteluun. Joukkue kuitenkin kärsi tappion Kanadalle ja saavutti näin kisoista hopeaa.

Vuoden 2008 Kanadan maailman­mestaruus­kilpailuhin Suomen johdatti uusi pää­valmentaja Doug Shedden, joka valitsi joukkueeseen useita NHL- ja AHL-pelaajia. Suomen joukkueen tärkeimmiksi pelaajiksi nousivat maali­vahti Niklas Bäckström, Mikko Koivu ja Antti Pihlström, joiden avulla Suomi eteni aina turnauksen väli­eriin, jossa se hävisi mestaruuden voittaneelle Venäjälle. Pronssi­ottelussa Suomen joukkue voitti Ruotsin 4–0 ja saavutti pronssia.

Jukka Jalosen aika ja toinen maailmanmestaruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sheddenin jälkeen Leijonien pää­valmentajaksi valittiin Jukka Jalonen, joka aloitti pää­valmentaja­kautensa vuoden 2009 maailman­mestaruus­kilpailuista. Jalosen valmentama joukkue pelasi ajoittain erinomaisesti ja ajoittain epä­tasaisesti. Leijonien turnaus päättyi pudotus­pelien ensimmäisellä kierroksella puoli­väli­erässä, jossa se hävisi Tšekille rangaistus­laukauksilla. Eniten pisteitä Suomen joukkueessa vuoden 2009 kisoissa teki Niko Kapanen.

2010-luvun Suomen maa­joukkue aloitti voittamalla pronssia vuonna 2010 Vancouverin olympia­kisoista, joissa Suomella oli nimellisesti vahva joukkue täynnä NHL-pelaajia. Ihmetystä kuitenkin aiheutti Jalosen päätös jättää NHL:ssa erinomaisen alkukauden pelannut Jussi Jokinen pois joukkueesta. Suomi voitti kisoissa kaksi ensimmäistä otteluaan, mutta joukkueen sisäinen ilma­piiri oli heikko, ja pelaajien ja valmennus­johdon välillä oli riitoja. Heikon ilma­piirin on arveltu johtuen osittain Jalosen liian tiukasta peli­kirjasta ja Jussi Jokisen pois­jättämisestä joukkueesta, kuten myös kokeneen leijona­pelaaja Olli Jokisen kohtelusta.lähde? Ruotsin joukkue voitti Suomen alku­lohkon viimeisessä ottelussa 3–0. Puoli­väli­erässä Suomi kuitenkin voitti Tšekin 2–0. Väli­erässä Suomi kohtasi Yhdys­vallat, mutta aloitti ottelun todella heikosti. Yhdys­vallat johti ottelua 4–0 kymmenen minuutin pelin jälkeen, ja näin ollen Suomen joukkueen maali­vahti vaihdettiin Miikka Kiprusoffista Niklas Bäckströmiin. Yhdys­vallat voitti ottelun lopulta 6–1 ja eteni loppu­otteluun. Suomi pelaisi pronssi­ottelussa, jossa se kohtasi toisen kokeneen joukkueen Slovakian. Ottelu oli tasainen, ja Slovakia johti sitä jo 3–1, mutta Niklas Hagman kavensi tilanteeksi 3–2, ja lopulta Olli Jokinen ratkaisi Suomelle voiton kahdella maalillaan. Suomi voitti ottelun 3–5 voittaen näin viidennen olympia­mitalinsa ja kolmannen olympia­pronssinsa. Kisojen jälkeen Teemu Selänne, Olli Jokinen ja Jere Lehtinen päättivät maa­joukkue­uransa, mutta kaksi ensiksi mainittua pyörsivät päätöksensä ja pelasivat vielä vuonna 2014 Sotšin olympialaisissa, Jokinen myös Minskin maailman­mestaruus­kilpailuissa.

Vuonna 2011 Suomi voitti toisen maailman­mestaruutensa Slovakiassa järjestetyissä vuoden 2011 maailman­mestaruus­kilpailuissa. Vaisuhkosti aloittanut Suomi ratkaisi useita otteluita edukseen vasta rangaistus­laukaus­kilpailuissa. Väli­erässä otteitaan parantanut Suomi voitti Venäjän 3–0. Ottelun aikana ja sen jälkeen puhutti erityisesti hyökkääjä Mikael Granlundin tekemä niin sanottu ilma­veivi­maali, jossa Granlund nosti kiekon mailan lapansa päälle ja kiepautti kiekon maaliin luisteltuaan maalin takaa maalin kulmalle. Loppuottelussa Suomi sai jälleen vastaansa Ruotsin, kuten vuoden 1995 kisoissakin. Ruotsi johti peliä pitkään 1–0, mutta Jarkko Immonen tasoitti ottelun toisen erän lopussa. Kolmas erä alkoi näin lukemista 1–1. Kolmannessa erässä Petteri Nokelainen laukoi Suomen 2–1-johtoon, minkä jälkeen maalin­teossa onnistuivat myös Niko Kapanen, Janne Pesonen, Mika Pyörälä ja Antti Pihlström Mikko Koivun syöttäessä useita näistä maaleista. Suomi voitti selvin luvuin 6–1, ja joukkue kuten myös merkittävä osa suomalaisista juhli maa­joukkueen toista maailman­mestaruutta. Mestaruus­valmentaja Jukka Jalonen korosti loppu­ottelun jälkeen joukkueen kapteenin Mikko Koivun roolia joukkueen pelillisenä ja henkisenä johtajana. Suomen Jarkko Immonen voitti turnauksen piste­pörssin ja valittiin tähdistö­joukkueeseen. Kun Leijona-joukkue palasi Suomeen, heille järjestettiin noin 100 000 hengen yleisön läsnä ollessa juhlat Helsingin Kauppa­torilla.

Vuonna 2012 maailman­mestaruus­kilpailut järjestettiin Suomessa. Joukkueen pää­valmentajana toimi edellis­vuosien tapaan Jukka Jalonen. Suomi sijoittui neljänneksi hävittyään väli­erissä lopulta mestaruuden voittaneelle Venäjälle 2–6 ja pronssi­ottelussa Tšekille 2–3. Suomen joukkue ei yltänyt kisoissa parhaalle tasolleen, mutta joukkueen ykkös­ketju, NHL-pelaajien muodostama Jussi Jokinen–Mikko Koivu–Valtteri Filppula pelasi erinomaisesti ja tuki muutakin joukkuetta.

Vuonna 2013 Suomen maa­joukkuetta edusti joukkue, jota kutsuttiin usein mediassa ivallisesti puu­laaki­joukkueeksi, koska useat sen pelaajat olivat ensimmäistä kertaa maailman­mestaruus­kilpailuissa ja alun perin joukkueessa ei ollut yhtään NHL-pelaajaa. Kesken maailman­mestaruus­kilpailujen joukkuetta kuitenkin saapuivat vahvistamaan NHL:stä Lauri Korpikoski ja Mikael Granlund. Ennen kisoja parjattu joukkue pelasi kuitenkin hyvin, ja kun parhaimmat NHL-pelaajat puuttuivat joukkueesta esiin astui ketju Janne PesonenPetri KontiolaJuhamatti Aaltonen, joka pelasi varsinkin maailman­mestaruus­kilpailujen alussa erinomaisesti. Ketju auttoi maaleillaan Suomea saavuttamaan tärkeitä voittoja. Ketju nimettiin mediassa Konna­koplaksi. Kontiola voitti turnauksen piste­pörssin, ja Aaltonen sijoittui piste­pörssissä kuudennelle sijalle. Ketjun pelin taso kuitenkin laski maailman­mestaruus­kilpailujen loppua kohden. Suomi eteni väli­eriin, jossa se hävisi tulevalle mestarille Ruotsille 0–3. Pronssi­ottelu oli tiukka, ja Lauri Korpi­kosken tekimästä kahdesta maalista huolimatta ottelu eteni rangaistus­laukaus­kilpailuun, jonka Suomi hävisi. Ottelun loppu­tulos oli 2–3. Kisojen jälkeen Jukka Jalosen pää­valmentaja-aika päättyi.

Erkka Westerlundin paluu, Sotšin olympialaiset ja sukupolven vaihdos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen jää­kiekko­liitto julkaisi 9. marraskuuta 2012 Leijonien uuden valmennus­johdon. Pää­valmentajaksi nimitettiin Erkka Westerlund, joka oli toiminut joukkueen valmentajana aiemmin menestyksekkäästi vuosina 2004–2007. Jää­kiekko­liitto tarjosi Westerlundille kahden vuoden työ­sopimusta, mutta Westerlund suostui vain vuoden sopimukseen. Apu­valmentajiksi valittiin Lauri Marjamäki ja Hannu Virta, joiden lisäksi valmennus­ryhmään kuuluivat Ari-Pekka Selin ja Ari Moisanen. Maa­joukkueen managerina jatkoi Jari Kurri ja joukkueen­johtajana Timo Jutila.[18]

Westerlundin pää­valmentaja-ajan tärkein tapahtuma oli Sotšin talvi­olympialaiset vuonna 2014. Westerlund kokoksi olympialaisiin vahvan joukkueen, vaikka Leijonat kärsikin useista loukkaantumisista. Muun muassa Saku Koivu, Mikko Koivu ja Valtteri Filppula joutuivat jättämään olympialaiset väliin loukkaantumisten vuoksi. Kesken turnauksen myös joukkueen tärkein keskus­hyökkääjä Aleksander Barkov joutui keskeyttämään kisat loukkaannuttuaan Suomen toisessa ottelussa. Joukkueessa oli mukana eri pelaaja­suku­polven edustajia Teemu Selänteestä Mikael Granlundiin, ja vuoden 2014 olympia­joukkuetta kutsuttiinkin kolmen suku­polven joukkueeksi: vanhaa, "kultaista" sukupolvea edustivat muun muassa Teemu Selänne, Kimmo Timonen ja Sami Salo, toista suku­polvea edustivat muun muassa Jussi Jokinen ja Tuomo Ruutu ja nuorinta suku­polvea esimerkiksi Granlund, Sami Vatanen ja Olli Määttä.

Leijonat pelasi olympialaisissa B-lohkossa, ja joukkue aloitti olympia­turnauksen kahdella voitolla. Ensin Suomi voitti Itävallan 8–4 ja sitten Norjan erinomaisen peliesityksen päätteeksi 6–1. Alku­sarjan viimeisessä ottelussa Suomi kamppaili B-lohkon voitosta Kanadaa vastaan. Leijonat hävisi tiukan ottelun jatko­ajalla 1–2, mutta oli tappiosta huolimatta paras niistä joukkueista, jotka sijoittuivat lohkoissaan toiseksi. Näin joukkue eteni suoraan puoli­väli­eriin. Puoli­väli­erässä Suomi kohtasi kisojen isäntä­maan Venäjän. Suomen ykkös­ketju, jota johtivat Mikael Granlund ja Teemu Selänne, pelasi hyvin, samoin maali­vahti Tuukka Rask. Suomi voitti Venäjän 3–1 Teemu Selänteen, Mikael Granlundin ja Juhamatti Aaltosen maaleilla ja eteni turnauksessa neljän parhaan joukkoon. Väli­erässä Suomi pelasi Ruotsia vastaan. Erinomaisesti edellisissä peleissä pelannut ykkös­maali­vahti Rask ei voinut pelata ottelussa kuumeen takia. Suomen maali­vahtina pelasi tästä johtuen Kari Lehtonen. Ottelu oli tasainen, eikä Suomi pystynyt parhaimpaansa Ruotsin jäädyttäessä pelin johto­asemassa. Ruotsi voitti 2–1 ja eteni loppu­otteluun, Suomi karsiutui pronssi­otteluun. Pronssi­ottelussa Suomi pelasi pronssi­mitaleista Yhdys­valtoja vastaan. Suomi pelasi erinomaisesti ja voitti ottelun 5–0. Teemu Selänne teki kaksi maalia ja oli täten ottelun ratkaisija. Tuukka Rask pelasi nolla­pelin ja torjui lisäksi ilmiömäisistä taidoistaan tunnetun Patrick Kanen kaksi rangaistus­laukausta. Suomi voitti historiansa neljännen olympia­pronssin. Ottelu oli olympia­pronssin saavuttamisen lisäksi tärkeä myös toisellakin tavalla, sillä kokeneista pelaajista Teemu Selänne, Kimmo Timonen ja Sami Salo pelasivat ottelussa viimeisen maa­joukkue­pelinsä ja lopettivat maa­joukkue­uransa. Suomea edustaneet Teemu Selänne ja Mikael Granlund valittiin turnauksen tähdistö­kentälliseen, ja Selänne valittiin lisäksi turnauksen arvokkaimmaksi pelaajaksi.

Olympialaisten jälkeen maa­joukkueeseen otettiin uusia pelaajia, mikä oli Westerlundin pää­valmentaja­kauden toinen pää­tavoite. Jo olympialaisissa Aleksander Barkov ja Olli Määttä pelasivat ensimmäiset maa­ottelunsa. Vuoden 2014 maailman­mestaruus­kilpailuissa Suomen joukkue koostui suurelta osin ensikertalaisista. Turnauksen aluksi Suomi hävisi Latvialle 2–3 ja Venäjälle 2–4. Joukkuetta arvosteltiin sen kokemattomuuden vuoksi, ja Westerlundin väitettiin kasanneen joukkueen suosien tulevia Jokereiden pelaajia. Suomen hävittyä Yhdys­valloille maa­joukkuetta uhkasi maailman­mestaruus­kilpailujen huonoin sijoitus 59 vuoteen,[19] mutta Latvian hävittyä alku­sarjassa kaksi viimeistä peliään ja Suomen voitettua Kazakstanin Suomi selviytyi puoli­väli­eriin. Puoli­väli­erissä Suomi voitti yllättäen Kanadan 3–2. Voitto­maalin teki Iiro Pakarinen erinomaisella ranne­laukauksellaan. Väli­erissä Suomi voitti Tšekin 3–0. Loppu­ottelussa Suomi kohtasi turnauksessa kaikki ottelunsa voittaneen Venäjän, mutta hävisi maalein 2–5. Pelaajat, tiedotus­välineet ja myös Jää­kiekko­liiton puheen­johtaja Kalervo Kummola arvostelivat loppu­ottelun tuomareita. Suomi saavutti hopeaa, mistä kokematonta joukkuetta kiiteltiin ja ylistettiin tiedotus­välineissä. Maali­vahti Pekka Rinne valittiin turnauksen arvokkaimmaksi pelaajaksi. Erkka Westerlund lopetti maa­joukkue­valmentaja­urakkansa näihin kisoihin.

Kari Jalosen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jää­kiekko­liitto julkisti 7. kesäkuuta 2013 Suomen maa­joukkueen seuraavaksi pää­valmentajaksi Kari Jalosen. Jalosen valmennus­kausi alkoi virallisesti 1. kesäkuuta 2014 ja kesti kaksi vuotta. Jalosen valmennus­ryhmään kuuluivat muun muassa Jukka Rautakorpi, Ville Peltonen ja Ari Moisanen. Jalosen ensimmäisellä kaudella valmennus­ryhmään kuului maa­joukkueen tuleva pää­valmentaja Lauri Marjamäki. Maa­joukkueen managerina toimi Jere Lehtinen ja joukkueen­johtajana Kari Savolainen.

Kari Jalonen valmensi Suomea kaksissa maailman­mestaruus­kilpailussa, joista jälkimmäisissä vuoden vuoden 2016 maailman­mestaruus­kilpailut Suomi saavutti hopeaa.

Lauri Marjamäen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lauri Marjamäki aloitti Suomen pää­valmentajana kesällä 2016. Marjamäen ensimmäinen turnaus oli jää­kiekon World Cup syksyllä 2016. Suomi ei voittanut turnauksessa yhtään ottelua ja sijoittui omassa lohkossaan viimeiseksi. Vuoden 2017 maailman­mestaruus­kilpailujen ensimmäisessä ottelussaan Suomi voitti Valko-Venäjän 3–2, mutta hävisi seuraavan ottelun Ranskalle 1–5. Voitto oli Ranskalle Suomesta historian ensimmäinen. Suomi johti kolmatta ottelua Tšekkiä vastaan 3–0, mutta hävisi lopulta ottelun voitto­laukaus­kilpailun jälkeen maalein 3–4. Suomi sijoittui alku­lohkossaan neljänneksi ja pääsi puoli­väli­eriin, jossa se kohtasi oman lohkonsa voittaneen Yhdys­vallat. Suomi voitti Yhdys­vallat 2–0 ja eteni väli­eriin, jossa vastaan asettui Ruotsi. Suomi hävisi väli­erä­ottelun Ruotsille maalein 1–4 ja joutui pronssi­otteluun Venäjää vastaan. Pronssi­ottelussa Suomi hävisi Venäjälle lukemin 3–5[20], minkä myötä Marja­mäen valmentama Suomen maa­joukkue sijoittui turnauksessa neljänneksi. Ensimmäisissä maailman­mestaruus­kilpailuissaan Suomen pää­valmentaja on viimeksi menestynyt yhtä hyvin vuonna 2008, jolloin Doug Shedden luotsasi maa­joukkueen pronssille.

Pyeongchangissa järjestetyissä vuoden 2018 talvi­olympialaisissa Suomen jää­kiekko­maa­joukkue pärjäsi aiempiin olympialaisiin verrattuna huonommin pudoten jo puoli­väliverissä hävittyään Kanadalle 0–1.[21][22][23] Suomi sijoittui lopulta kuudenneksi talvi­olympialaisisten jää­kiekossa eikä näin saanut ollenkaan mitalia, mikä nosti kritiikkiä Lauri Marja­mäkeä kohtaan.[24][25] Vuoden 2018 maailman­mestaruus­kipailut eivät ehtineet edes alkaa, kun alettin spekuloida, että maa­joukkueen kokoon­pano saa nyt osansa Lauri Marjavmäkeen kohdistuneesta kritiikistä, sillä useat Leijonien luotto­pelaajat jättivät maailman­mestaruus­kilpailut väliin. Tapausta alettiin kutsua ”joukko­kieltäytymiseksi”, jolla nämä kieltäytyneet pelaajat median mukaan kritisoivat Marja­mäkeä jää­kiekko­maa­joukkueen valmentajana.[26] Marja­mäki sanoi kokevansa, ettei kieltäytymisen syynä olisi hänen kritisointinsa, vaan kieltäytyneiden julkisesti kertomat perustelut eli loukkaantumiset ja väsymys.[27][28] Maailman­mestaruus­kilpailut alkoivat Suomen osalta kuitenkin odotettua paremminlähde?, sillä joukkue voitti kaikki ensimmäiset kolme otteluaan seitsemän maalin erolla.[29] Tanska kuitenkin voitti Suomen 3–2.[30] Kanada puolestaan hävisi Suomelle lukemin 1–5[31], mutta seuraavassa ottelussa Saksa vei voiton maalein 3–2.[32] Alku­lohkonsa päätös­ottelussa Suomi voitti Yhdys­vallat 6–2 ja otti samalla lohko­voiton itselleen.[33] Suomen karsiutui vuoden 2018 maailman­mestaruus­kilpailuissa jo puoli­väli­erissä, kun se hävisi Sveitsille 2–3 ja sijoittui lopulta viidenneksi.[34]

Marja­mäki jätti Suomen jää­kiekko­maa­joukkueen valmentajan tehtävät kauden 2017–2018 jälkeen.[35] Hänen jälkeensä valmentajan paikalle palasi Jukka Jalonen, joka valmentaa maa­joukkuetta kaudet 2018–2019 sekä 2019–2020.[36]

Jukka Jalosen toinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jukka Jalonen palasi pää­valmentajaksi kausille 2018–2019. Vuonna 2019 maailman­mestaruus­kilpailut järjestettiin Slovakiassa, jossa Leijonat oli voittanut viimeisimmän mestaruutensa vuonna 2011. Turnaukseen osallistuvassa joukkueessa ei ollut NHL-pelaajia juuri ollenkaan. Joukkueessa oli peräti 18 ensikertalaista, ja odotukset joukkueen menestyksestä eivät olleet korkealla. Siitä huolimatta Suomi oli lohkonsa toinen ja kohtasi ensin puoli­väli­erissä Ruotsin, jonka Leijonat voitti maalein 5–4 jatkoajalla. Ottelun ratkaisijoiksi nousivat kapteeni Marko "Mörkö" Anttila, joka onnistui tasoittamaan pelin vain puolitoista minuuttia ennen varsinaisen peli­ajan loppumista Suomen pelatessa ilman maali­vahtia, ja Sakari Manninen, joka löi kiekon maaliin jatko­ajalla. Väli­erissä Suomen joukkue pelasi hyvän turnauksen pelannutta Venäjää vastaan. Peli oli tiukka ja ratkesi vasta kolmannessa erässä Suomen 1–0-voittoon. Maalin teki jälleen Anttila. Loppu­ottelussa Suomen joukkue pelasi Kanadan joukkuetta vastaan. Kanada meni johtoon ensimmäisessä erässä, mutta toisessa erässä Anttila tasoitti pelin Suomen pelatessa yli­voimalla. Anttila teki toisen maalin heti kolmannen erän alussa. Tämän jälkeen Kanada piti kiekkoa lähes koko erän Suomen puolustus­alueella. Suomi onnistui kuitenkin voittamaan ottelun 3–1, kun Harri Pesonen laukoi kiekon Kanadan maaliin. Suomen kolmas mestaruus oli sensaatio niin Suomessa kuin maailmalla, ottaen huomioon joukkueen lähtö­asetelmat.

Sakari Manninen oli turnauksessa Suomen joukkueen paras pisteiden­tekijä kahdella maalillaan ja yhdeksällä syötöllään. Joukkueen johtaviin hahmoihin kuuluivat myös Marko Anttila, Kevin Lankinen ja Kaapo Kakko.

Vuoden 2020 maailman­mestaruus­kilpailut Sveitsissä peruttiin korona­virus­pandemian seurauksena, joten Suomi on hallitseva maailman­mestari vuoden 2021 maailman­mestaruus­kisoihin asti.

Vuoden 2021 maailman­mestaruus­kilpailuissa Suomi eteni puoli­väli­eristä mitali­peleihin, kun se voitti Tšekin ensimmäistä kertaa puoli­väli­erässä 2000-luvulla.[37][38] Suomi eteni turnauksessa loppu­otteluun, ollen näin ainoa joukkue Kanadan ohella, joka on pystynyt siihen viidesti vuosina 2011–2021.[39] Loppu­ottelussa Kanada voitti Suomen jatko­ajalla.[39] Kyseessä oli myös ensimmäinen kerta, kun Suomi onnistui mestaruuden voitettuaan saavuttamaan mitalin heti seuraavissa kisoissa.

Pelaajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailmanmestaruuskilpailujen 2019 joukkue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nro. Paik. Pelaaja Pituus Paino Syntymäaika Seura
4 P Mikko LehtonenA 1,83 m (6 ft 0 in) 89 kg (196 lb) (1994-01-16)16. tammikuuta 1994 (ikä 25) Ruotsi HV71
7 P Oliwer Kaski 1,90 m (6 ft 3 in) 85 kg (187 lb) (1995-09-04)4. syyskuuta 1995 (ikä 23) Suomi Pelicans
12 H Marko AnttilaC 2,03 m (6 ft 8 in) 104 kg (229 lb) (1985-05-27)27. toukokuuta 1985 (ikä 33) Suomi Jokerit
15 H Arttu Ilomäki 1,82 m (6 ft 0 in) 89 kg (196 lb) (1991-06-12)12. kesäkuuta 1991 (ikä 27) Suomi Lukko
19 H Veli-Matti SavinainenA 1,82 m (6 ft 0 in) 82 kg (181 lb) (1986-01-05)5. tammikuuta 1986 (ikä 33) Kiina Kunlun Red Star
20 H Niko Ojamäki 1,81 m (5 ft 11 in) 84 kg (185 lb) (1995-06-17)17. kesäkuuta 1995 (ikä 23) Suomi Tappara
21 H Juhani Tyrväinen 1,81 m (5 ft 11 in) 86 kg (190 lb) (1990-09-11)11. syyskuuta 1990 (ikä 28) Suomi HIFK
24 H Kaapo Kakko 1,87 m (6 ft 2 in) 82 kg (181 lb) (2001-02-13)13. helmikuuta 2001 (ikä 18) Suomi TPS
25 H Toni Rajala 1,79 m (5 ft 10 in) 76 kg (168 lb) (1991-03-29)29. maaliskuuta 1991 (ikä 28) Sveitsi EHC Biel
27 H Eetu Luostarinen 1,90 m (6 ft 3 in) 86 kg (190 lb) (1998-09-02)2. syyskuuta 1998 (ikä 20) Suomi KalPa
28 P Henri Jokiharju 1,83 m (6 ft 0 in) 87 kg (192 lb) (1999-06-17)17. kesäkuuta 1999 (ikä 19) Yhdysvallat Chicago Blackhawks
30 MV Kevin Lankinen 1,87 m (6 ft 2 in) 84 kg (185 lb) (1995-04-28)28. huhtikuuta 1995 (ikä 24) Yhdysvallat Rockford IceHogs
35 MV Veini Vehviläinen 1,84 m (6 ft 0 in) 79 kg (174 lb) (1997-02-13)13. helmikuuta 1997 (ikä 22) Suomi Oulun Kärpät
40 P Petteri Lindbohm 1,90 m (6 ft 3 in) 95 kg (209 lb) (1993-09-23)23. syyskuuta 1993 (ikä 25) Sveitsi Lausanne HC
41 H Joel Kiviranta 1,80 m (5 ft 11 in) 80 kg (180 lb) (1996-03-23)23. maaliskuuta 1996 (ikä 23) Suomi Vaasan Sport
45 MV Jussi Olkinuora 1,89 m (6 ft 2 in) 91 kg (201 lb) (1990-11-04)4. marraskuuta 1990 (ikä 28) Suomi Pelicans
50 P Miika Koivisto 1,84 m (6 ft 0 in) 88 kg (194 lb) (1990-07-20)20. heinäkuuta 1990 (ikä 28) Venäjä Dinamo Moskova
55 P Atte Ohtamaa 1,88 m (6 ft 2 in) 96 kg (212 lb) (1987-11-06)6. marraskuuta 1987 (ikä 31) Suomi Oulun Kärpät
58 P Jani Hakanpää 1,95 m (6 ft 5 in) 99 kg (218 lb) (1992-03-31)31. maaliskuuta 1992 (ikä 27) Suomi Oulun Kärpät
65 H Sakari Manninen 1,70 m (5 ft 7 in) 71 kg (157 lb) (1992-02-10)10. helmikuuta 1992 (ikä 27) Suomi Jokerit
70 P Niko Mikkola 1,94 m (6 ft 4 in) 84 kg (185 lb) (1996-04-27)27. huhtikuuta 1996 (ikä 23) Yhdysvallat San Antonio Rampage
71 H Kristian Kuusela 1,75 m (5 ft 9 in) 82 kg (181 lb) (1983-02-19)19. helmikuuta 1983 (ikä 36) Suomi Tappara
76 H Jere Sallinen 1,87 m (6 ft 2 in) 91 kg (201 lb) (1990-10-26)26. lokakuuta 1990 (ikä 28) Ruotsi Örebro HK
82 H Harri Pesonen 1,82 m (6 ft 0 in) 88 kg (194 lb) (1988-08-06)6. elokuuta 1988 (ikä 30) Sveitsi SCL Tigers
91 H Juho Lammikko 1,90 m (6 ft 3 in) 91 kg (201 lb) (1996-01-29)29. tammikuuta 1996 (ikä 23) Yhdysvallat Florida Panthers

Arvokisojen pelaajaluetteloita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kunnianumerot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodesta 2018 alkaen numerot eivät enää ole jäädytettyjä, mutta ne on silti nostettu Hartwall Arenan kattoon kunnianumeroina.[40]

Kaikkien aikojen pistepörssi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tilanne 30.4.2017

Kaikkien aikojen pistepörssi 1928–2017[46]
# Nimi Pelipaikka Ottelut Maalit Syötöt Pisteet Kaudet
1. Raimo Helminen H 331 52 155 207 1983–2008
2. Ville Peltonen H 261 81 101 182 1993–2012
3. Mika Nieminen H 208 80 97 177 1986–2000
4. Lasse Oksanen H 282 101 58 159 1962–1977
5. Petteri Nummelin P 257 41 113 154 1993–2014
6. Esa Peltonen H 277 93 49 142 1965–1982
7. Teemu Selänne H 136 70 69 139 1988–2014
8. Janne Ojanen H 205 50 74 124 1986–2002
9. Matti Keinonen H 196 71 49 120 1961–1973
10. Esa Keskinen H 172 33 87 120 1984–1999
11. Saku Koivu H 119 36 79 115 1992–2010
12. Timo Jutila P 246 40 68 108 1983–1997
13. Veli-Pekka Ketola H 186 60 45 105 1967–1982
14. Juhani Tamminen H 227 58 47 105 1969–1982
15. Jorma Peltonen H 188 43 60 103 1963–1975
16. Raimo Kilpiö H 168 58 40 98 1956–1967
17. Niko Kapanen H 187 36 61 97 1996–2012
18. Kari Jalonen H 154 42 54 96 1980–1991
19. Jarkko Immonen H 147 49 45 94 2003–
20. Olli Jokinen H 157 52 41 93 1996–2014
21. Lauri Mononen H 145 51 37 88 1968–1975
22. Jukka Hentunen H 158 45 42 87 1999–2010
23. Tomi Kallio H 167 40 46 86 1997–2009
24. Petri Kontiola H 132 30 54 84 2005–
25. Heino Pulli H 118 64 19 83 1957–1965
26. Kimmo Rintanen H 154 35 46 81 1993–2004
27. Hannu Järvenpää H 126 44 35 79 1983–1992
28. Raimo Summanen H 162 39 39 78 1982–1995
29. Jussi Jokinen H 101 28 47 75 2003–
30. Jari Kurri H 101 36 37 73 1979–1998

Eniten A-maaotteluita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eniten A-maaotteluita 1928–2017[47]
# Nimi Pelipaikka Ottelut Kaudet
1. Raimo Helminen H 331 1983–2008
2. Lasse Oksanen H 282 1962–1977
3. Esa Peltonen H 277 1965–1982
4. Ville Peltonen H 261 1993–2012
5. Petteri Nummelin P 253 1993–2014
6. Pekka Marjamäki P 251 1966–1979
7. Timo Jutila P 246 1983–1997
8. Jorma Valtonen M 232 1969–1984
9. Arto Ruotanen P 229 1983–1992
10. Juhani Tamminen H 227 1969–1983
11. Timo Nummelin P 225 1971–1982
12. Seppo Lindström P 214 1967–1977
13. Jukka Tammi M 213 1984–1998
14. Mika Nieminen H 208 1986–2000
15. Marko Kiprusoff P 205 1992–2007
15. Janne Ojanen H 205 1986–2002
17. Matti Keinonen H 196 1961–1973
18. Jorma Peltonen H 188 1963–1975
18. Urpo Ylönen M 188 1962–1978
20. Niko Kapanen H 187 1996–2012

Sijoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan-mestaruuskilpailuissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkiekon Euroopan-mestaruuskilpailut järjestettiin vuosina 1910–1991.

Euro Hockey Tourissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olympialaisissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi saavutti Torinon talviolympialaisissa 2006 toisen hopeamitalinsa. Kuva välieräottelusta Suomi - Venäjä, jonka Suomi voitti 4-0

Kanada- ja maailmancupissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailmanmestaruuskilpailuissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvallat ja Suomi vastakkain vuoden 2005 MM-kisoissa

* Vuodet lihavoituna jolloin Suomi on ollut kisaisäntä.

Ranking-sijoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 2003 – 4.
  • 2004 – 5.
  • 2005 – 7.
  • 2006 – 4.
  • 2007 – 3.
  • 2008 – 4.
  • 2009 – 4.
  • 2010 – 4.
  • 2011 – 2.
  • 2012 – 2.
  • 2013 – 2.
  • 2014 – 2.
  • 2015 – 4.
  • 2016 – 3.
  • 2017 – 4.[48]
  • 2018 – 5.
  • 2019 – 3.
  • 2021 – 2.

Päävalmentajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapteenit arvokisoissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[49] [50]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Koskinen, Anu Leena: Tampere saa jääkiekon MM-kisat! Leijonien kotipelit uudella areenalla Yle Urheilu. 17.6.2019. Viitattu 29.11.2021.
  2. World Ranking 7.6.2021. IIHF. Viitattu 7.7.2021. (englanniksi)
  3. IIHF - World Ranking IIHF International Ice Hockey Federation. Viitattu 8.6.2021. (englanniksi)
  4. Big Six International Hockey Wiki. Viitattu 5.6.2021. (englanniksi)
  5. a b IIHF Member National Association Finland IIHF International Ice Hockey Federation. Viitattu 17.9.2021. (englanniksi)
  6. a b c Mennander & Mennander, s. 74–76.
  7. Mennander & Mennander, s. 70.
  8. a b Mennander & Mennander, s. 356.
  9. Mennander & Mennander, s. 77–78.
  10. Mennander & Mennander, s. 87.
  11. Mennander & Mennander, s. 89–90.
  12. Mennander & Mennander, s. 369.
  13. Mennander & Mennander, s. 92–93.
  14. Mennander & Mennander, s. 94.
  15. Mennander & Mennander, s. 101–102.
  16. Muisti: Punakoneen kaatajat. Yle TV1 12.5.2015.
  17. a b ”Hakki” Hagman korjaa - he olivat ”alkuperäinen” Hupu-Tupu-Lupu -ketju mtv.fi. Viitattu 20.12.2017.
  18. Laine, Sami: Leijona-luotsi Jaloselle aisaparit HPK:sta ja Lukosta yle.fi. 22.8.2012. Yleisradio. Viitattu 22.8.2012.
  19. Leijonille huonoin MM-sijoitus lähes 60 vuoteen? Iltalehti. 18.5.2014. Viitattu 23.5.2014.
  20. Leijonat kiri pronssipelissä - Venäjä vei lopulta 5-3 Etelä-Suomen Sanomat. 21.5.2017. Viitattu 19.4.2018.
  21. Leijonien taistelu päättyi pettymykseen – näin tappiollinen puolivälierä eteni mtv.fi. 21.2.2018. Viitattu 19.4.2018.
  22. Kanada kukisti Leijonat 1-0. eurosport.fi. 21.2.2018. Viitattu 19.4.2018. [vanhentunut linkki]
  23. IL seuraa: Voi ei, Leijonat! Kanada voitti 1-0, Suomi pihalle olympiakiekosta - myös Tre Kronor sensaatiomaisesti ulos iltalehti.fi. 21.2.2018. Viitattu 19.4.2018.
  24. Faneilta rajua tekstiä Leijonien olympiapettymyksestä: ”Lauri Marjamäki, eroa – nyt heti!” Suomikiekko. 21.2.2018. Viitattu 19.4.2018.
  25. Kommentti: Kultapojan kova koulu – Lauri Marjamäki jää historiaan valmentajana, jonka kaudella menestysputki katkesi kaleva.fi. 22.2.2018. Viitattu 19.4.2018.
  26. Leijonien joukkokieltäytymiset hämmästyttävät - tässä ovat taustat: ”He eivät koskaan pelaa maajoukkueessa Lauri Marjamäen aikana” iltalehti.fi. 14.4.2018. Viitattu 19.4.2018.
  27. MM-Leijonien kieltäytymiskohu myrskyää – vihdoin tilannetta kommentoi päävalmentaja Lauri Marjamäki itse is.fi. 19.4.2018. Viitattu 19.4.2018.
  28. NHL-tähdet puuttuvat Leijonista, Marjamäki hämmästelee syytöksiä: "En tiedä, mistä tällaiset keskustelut ovat lähteneet" yle.fi. 16.4.2018. Viitattu 19.4.2018.
  29. Tommi Koivunen: Leijonat otti taas murskaavan voiton! Mikael Granlund tehoili komeat pisteet Ilta-Sanomat. 8.5.2018. Viitattu 20.5.2018.
  30. Jymypaukku! Tanska voitti Leijonat - ylivoimaiselle menolle tyly stoppi iltalehti.fi. 9.5.2018. Viitattu 20.5.2018.
  31. Leijonat löylytti Kanadaa murskalukemin 5–1! Ilta-Sanomat. 12.5.2018. Viitattu 20.5.2018.
  32. Noloa, Leijonat! Suomen edellinen arvokisatappio Saksalle tuli, kun Koivisto oli presidenttinä ja markka valuuttana Iltalehti. 14.5.2018. Viitattu 20.5.2018.
  33. Sebastian Aho iski hattutempun, Suomi murskasi Yhdysvallat 6–2 – puolivälierissä vastaan tulee Sveitsi Helsingin Sanomat. 15.5.2018. Viitattu 20.5.2018.
  34. Leijonille karmea pettymys! Suomen MM-turnaus päättyi tappioon Sveitsille – toisen erän musta hetki ratkaisi Yle. 17.5.2018. Viitattu 20.5.2018.
  35. Jääkiekkoliitto: Marjamäki lopettaa Leijonien päävalmentajana alkavan kauden jälkeen Savon Sanomat. 11.8.2017. Viitattu 19.4.2018.
  36. Jukka Jalonen luotsaa Leijonia kaudet 2018-19 ja 2019-20 leijonat.com. 4.10.2017. Viitattu 19.4.2018.
  37. MM-kisojen puolivälierä oli Leijonille ennen karmiva kohtalonottelu – nyt asetelma on muuttunut täysin: "Selkeä etu Suomelle" Yle Urheilu. Viitattu 4.6.2021.
  38. Leijonat marssi välieriin – Tšekki nurin kliinisen tylyllä esityksellä Jatkoaika.com - Kaikki jääkiekosta. Viitattu 5.6.2021.
  39. a b Näkökulma: Pää pystyyn Leijonat, se oli upea turnaus ja Suomi on kiekkomaailman huipulla www.iltalehti.fi. Viitattu 7.6.2021.
  40. a b Kimmo Timoselle suuri kunnianosoitus maajoukkueessa – hauska kiitospuhe nauratti yleisöä is.fi. Viitattu 7.1.2019.
  41. Uusitalo, Timo: Timo Jutilan Leijona-paita Hakametsän hallin kattoon – Katso show-miehen viihdyttävä kiitospuhe kokonaisuudessaan Yle Urheilu. 13.12.2018. Viitattu 14.12.2018.
  42. Teemu Selänteen Leijona-numero jäädytetään – lue uran kohokohdat ja muutama muu tapaus Helsingin Sanomat. Viitattu 18.5.2016.
  43. a b c Saku Koivun, Jere Lehtisen ja Ville Peltosen maajoukkuepaidat jäädytetään Savon Sanomat. Viitattu 18.5.2016.
  44. Raipelle valtava kunnianosoitus Iltalehti. Viitattu 15.10.2010.
  45. Raipen pelipaita hilataan Areenan kattoon tänään Aamulehti. Viitattu 11.11.2010.
  46. Tässä ovat historian 30 tehokkainta Leijonien pelaajaa Ilta-Sanomat. Viitattu 21.10.2017.
  47. Leijonien maaottelukärki HS arkisto (maksullinen). Viitattu 21.10.2017.
  48. IIHF: 2017 Ranking www.iihf.com. Viitattu 20.12.2017. (englanniksi)
  49. Elite Prospects - Team Captains of Finland Elite Prospects. Viitattu 20.10.2017.
  50. Elite Prospects - Team Captains of Finland|OG| Elite Prospects. Viitattu 20.10.2017.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Timo Forss & Petteri Granström: Leijonavisa (Like).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen jääkiekkomaajoukkue.